Harmittaa hirveästi ja ongelmat vievät pedon osan elämässä lähes päivittäin. Uudet ikävät jutut kolahtavat postiluukkuun, sähköpostiin, puhelimessa tai poika kertoo/vaatii itse. Epäoikeudenmukaista että joudun aikuisesta huolehtimaan kuin omaishoitaja eikä se sittenkään suju. Poika joutui psykiatrille. Psykiatri oli huonosti suomea puhuva ihminen, joka hetkisen jutusteltuaan määräsi pojalle mielialalääkkeitä, tuntematta pojan taustaa paremmin. Antoi niitä vielä hyllyn alta että poika voi heti aloittaa "lääkityksen".
Lääkkeet olivat masennuslääkkeitä (cipralex) joiden vaikutus laimenee kaiketi alkoholin kanssa eikä pahenna sivuoireita, mutta silti sai pelätä kovasti että niiden lääkkeiden kanssa käy hassusti, koska pahassa maniassa alkoi heti niiden väärinkäyttö. Asia selvisi sattumalta, kun poika ei puhua pukahtanut yhtenä päivänä sanaakaan. Ja toki tiedän todella hyvin, toisin kuin se psykiatri näköjään, että alkuviikot voivat olla tavallista pahempia lääkityksen alussa. Noin sairaalla ja masentuneella päällä se aika voi olla kohtalokasta!
Onko muilla omaisilla vastaavia kokemuksia että saa pelätä koko ajan että toiselle tapahtuu jotakin ikävää, joka perustuu luokiteltuun "masennukseen"? Mielestäni tämä on pahempaa, joka vaatisi pikaista käsittelyä mutta minkäs teet, yhteistyökyvytön ja haluton, hotlitonkin ihminen, silti ihan hyvän vaikutuksen toisiin käytöksellään ja tyhjillä lupauksillaan tekemään kykenevä, voiko häntä auttaa mitenkään jostain muualta käsin?
Pitäisikö minun mennä seuraavan kerran aikuisen poikani kanssa sinne psykiatrille ja kertoa itse oma näkemykseni tilanteesta, että olen epätoivoinen tämän taakan edessä? Että pelkään hänen puolestaan, älkää pliis laittako vahingossakaan mitään alkoholin kanssa vaarallisia lääkkeitä hänelle. Oma elämä on jatkuvasti kuin veitsen terällä elämistä, kun pelkästään pojan elämä on yhtä silppua, omassakin on tarpeeksi. Kaikki mahdollisuudet pärjätä elämässä on hänelle annettu moneen kertaan, mutta kaikki asiansa kaatuvat mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Nyt ollaan sellaisessa pattitilanteessa että hän hiostaa minulta omia rahojani edelleenkin vaikka olen päättänyt ettei sitä voi enää tapahtua, itse on oman soppansa keitellyt. Varjellut olen häntä jo vuosia velkaantumasta törttöilyistään. Nyt sekin lakipiste on saavutettu, mutta harmittaa kun tuntuu jo siltä että itsekin tarvitsen apua koska elämänhaluni ovat tyystin kadonneet ikävien ja hankalien sukulaisten muodossa, jotka tunkevat pienelle rahapussilleni asti vuosi toisensa jälkeen. Eikä loppua näy.
Olen myös huomannut ettei noista psykiatreista ole mihinkään. Pidän suurta osaa tyystin ammattitaidottomina pelleinä joilla ei riitä aikaa paneutua ihmisten ongelmiin. Ei ketään kokonaan tuntematta voi määrätä lääkkeistä niitä mitä mieleen juolahtaa. Poikani tarvitsee oikeasti hoitoa, eikä mitään naurettavia nappeja psykiatreilta. Psykiatreilta jotka yksi kerrallaan puhuvat puolisen muutaman vartin asiakkaan kanssa ja kas, siinä he ovat palkkansa taas kerran tienanneet.
Lääkkeet olivat masennuslääkkeitä (cipralex) joiden vaikutus laimenee kaiketi alkoholin kanssa eikä pahenna sivuoireita, mutta silti sai pelätä kovasti että niiden lääkkeiden kanssa käy hassusti, koska pahassa maniassa alkoi heti niiden väärinkäyttö. Asia selvisi sattumalta, kun poika ei puhua pukahtanut yhtenä päivänä sanaakaan. Ja toki tiedän todella hyvin, toisin kuin se psykiatri näköjään, että alkuviikot voivat olla tavallista pahempia lääkityksen alussa. Noin sairaalla ja masentuneella päällä se aika voi olla kohtalokasta!
Onko muilla omaisilla vastaavia kokemuksia että saa pelätä koko ajan että toiselle tapahtuu jotakin ikävää, joka perustuu luokiteltuun "masennukseen"? Mielestäni tämä on pahempaa, joka vaatisi pikaista käsittelyä mutta minkäs teet, yhteistyökyvytön ja haluton, hotlitonkin ihminen, silti ihan hyvän vaikutuksen toisiin käytöksellään ja tyhjillä lupauksillaan tekemään kykenevä, voiko häntä auttaa mitenkään jostain muualta käsin?
Pitäisikö minun mennä seuraavan kerran aikuisen poikani kanssa sinne psykiatrille ja kertoa itse oma näkemykseni tilanteesta, että olen epätoivoinen tämän taakan edessä? Että pelkään hänen puolestaan, älkää pliis laittako vahingossakaan mitään alkoholin kanssa vaarallisia lääkkeitä hänelle. Oma elämä on jatkuvasti kuin veitsen terällä elämistä, kun pelkästään pojan elämä on yhtä silppua, omassakin on tarpeeksi. Kaikki mahdollisuudet pärjätä elämässä on hänelle annettu moneen kertaan, mutta kaikki asiansa kaatuvat mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Nyt ollaan sellaisessa pattitilanteessa että hän hiostaa minulta omia rahojani edelleenkin vaikka olen päättänyt ettei sitä voi enää tapahtua, itse on oman soppansa keitellyt. Varjellut olen häntä jo vuosia velkaantumasta törttöilyistään. Nyt sekin lakipiste on saavutettu, mutta harmittaa kun tuntuu jo siltä että itsekin tarvitsen apua koska elämänhaluni ovat tyystin kadonneet ikävien ja hankalien sukulaisten muodossa, jotka tunkevat pienelle rahapussilleni asti vuosi toisensa jälkeen. Eikä loppua näy.
Olen myös huomannut ettei noista psykiatreista ole mihinkään. Pidän suurta osaa tyystin ammattitaidottomina pelleinä joilla ei riitä aikaa paneutua ihmisten ongelmiin. Ei ketään kokonaan tuntematta voi määrätä lääkkeistä niitä mitä mieleen juolahtaa. Poikani tarvitsee oikeasti hoitoa, eikä mitään naurettavia nappeja psykiatreilta. Psykiatreilta jotka yksi kerrallaan puhuvat puolisen muutaman vartin asiakkaan kanssa ja kas, siinä he ovat palkkansa taas kerran tienanneet.
Vastaukset 2
Vanhimmat
http://www.omaisten.org/etusivu.php
eivät kuulu yhteen, koska kumpikin vaikuttaa samaan osaan aivoissa, joten ensinnäkin voisi poika alkaa ymmärtämään oman tilanteensa, ja ottamaan vastuuta omasta elämästään, ja sitten on aina hyvä jos lääkäri on samaa kieltä puhuva kun potilas sillä näitä asioita hoidellessa on hyvin tärkeää että keskustelu sujuu ilman kieli vaikeuksia. En ole koskaan ymmärtänyt sitä että ulkomaalaisia lääkäreitä käytetään psyykkisten sairausten hoitajana, sillä suomalaisella ja ulkolaisella on ihan eri lähtö kuopat. Toivotaan että hän saa apua ja tulee terveeksi.