Tässä haluaisin kuulla kokemuksenne varsinaisesta H-hetkestä, kun lapsi vietiin luotanne. Minkä ikäinen lapsesi oli ja kuinka hän reagoi? Kuka hänet vei ja millaisessa tilanteessa?
Minun on vaikea kuvitella lapselle hirveämpää kokemusta kuin se, että joku tuntematon henkilö tulee, tarttuu kiinni ja vie pois äidiltä/isältä. Päiväkodeissakin on onneksi alettu käyttää ns. pehmeää laskua, jossa vanhempi ensin itse tulee mukaan ja lapsi saa rauhassa tutustua uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin ennenkuin joutuu jäämään yksin pitkäksi päiväksi, koska tiedetään se, että äkillinen yksinjättäminen voi aiheuttaa jopa trauman.
Entä miten itse reagoit? Mitä sanoit lapselle ja kuinka hyvästelit? Nämä muistot ovat varmasti tuskallisia, mutta mielestäni niitäkin on hyvä purkaa. Lapseen vaikuttaa myös dramaattisesti vanhemman oma reaktio eli periaatteessa vanhemman tulisi antaa kuva siitä, että kaikki on ok ja tämä huostaanotto ihan vanhemman hallussa, mutta kukapa siihen pystyy? En minä ainakaan pystyisi, vaan todennäköisesti joutuisivat minut poliisivoimin lapsestani irrottamaan ja väkisin viemään.
Minun on vaikea kuvitella lapselle hirveämpää kokemusta kuin se, että joku tuntematon henkilö tulee, tarttuu kiinni ja vie pois äidiltä/isältä. Päiväkodeissakin on onneksi alettu käyttää ns. pehmeää laskua, jossa vanhempi ensin itse tulee mukaan ja lapsi saa rauhassa tutustua uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin ennenkuin joutuu jäämään yksin pitkäksi päiväksi, koska tiedetään se, että äkillinen yksinjättäminen voi aiheuttaa jopa trauman.
Entä miten itse reagoit? Mitä sanoit lapselle ja kuinka hyvästelit? Nämä muistot ovat varmasti tuskallisia, mutta mielestäni niitäkin on hyvä purkaa. Lapseen vaikuttaa myös dramaattisesti vanhemman oma reaktio eli periaatteessa vanhemman tulisi antaa kuva siitä, että kaikki on ok ja tämä huostaanotto ihan vanhemman hallussa, mutta kukapa siihen pystyy? En minä ainakaan pystyisi, vaan todennäköisesti joutuisivat minut poliisivoimin lapsestani irrottamaan ja väkisin viemään.
Vastaukset 8
Vanhimmat
minutkin,lapselle varmasti jäi trauma eikä siitä välitetty.Olisi todella sairasta leikkiä jotta ihan okei että lapsi viedään.Tietty sossut toivoisivat sitä.Toivovathan he huostan hyväksymistäkin.Ikävä kyllä sitä ei voi hyväksyä ikinä ei edes vuodet auta.Se on sairas tila jossa lasta pidetään kotoa poissa.Bisnestä tietty huostaanottajalle.
tyydyttäväsi itsesi muilla keinoin. Vaikutat sadistilta. Täällä pyydät äksöniä tyhjyyteesi, kiero.
saamisen jälkeen 3 kk laitoksesta vapautuvaa hoitopaikkaa.
Olin hakenut apua paljonkin mm. lapsen syömisongelmiin ja luulin ensin, että todella saisimme oikeaa apua vaikka jonkin terapian muodossa; nimittäin siinä vaiheessa kun lapsi otettiin sisään psykiatriselle tutkimusosastolle sairaalaan. Olimme samana kesänä olleet Syömishäiriöliiton lomalla, jolloin lapsi oli kuullut isompien tyttöjen kuvauksia siitä, mitä anorexia pahimmillaan aiheuttaa. Lapsellani ei ollut anorexiaa, mutta niin ongelmallista hänen ruokailunsa oli aina ollut, että olimme hakeneet jopa liiton lomallekin, jonka jälkeen lapsi itsekin halusi saada apua. Sanoi menevänsä mielellään vaikka sairaalaan, jos tilanne sillä jotenkin muuttuisi. Mutta emme varmasti olisi menneet, jos olisimme tienneet, mitä edessä oli.
Huostaanottoa ei suositeltu, mutta sairaalan lääkäreiden kanta oli, että 'lapsi tarvitsee pitempi aikaista psykiatrista osastohoitoa'. Koska sairaalaan olisi joutunut odottamaan toista vuotta, lähete kirjoitettiin laitokseen, jonne pääsi lyhyellä odotusajalla. Sitten minulle kerrottiin yhdessä sivulauseessa tällainen pieni pikantti yksityiskohta, että "hän saa 2-vuotisen paikan oikein mukavasta ja hyvästä laitoksesta, mutta he vaativat tehtäväksi huostaanoton sinne pääsemiseksi." Laitos otti vastaan siis vain huostaanotettuja lapsia. Järkytykselläni ei ollut rajaa! Tämäkö muka ainoa vaihtoehto saada lapselle hoitoa. Mutta niin oli kuulema.
Lapsi ei edes ymmärtänyt sanan 'huostaanotto'-merkitystä, eikä sitä hänen kuultensa mainittukaan. Hän oli iloinen kuultuaan hoitopaikan saamisesta, koska sitähän olimme alun alkaen toivoneetkin, että hän saisi apua. Mutta elämämme jatkui muuten ihan normaalisti vielä 3 kk lähetteen saannista, olimme kotona ja lapsi kävi koulua kuten ennenkin.
Se ero vain oli tavalliseen elämäämme verrattuna, että kävin uutena asiakkaana lastensuojelussa lukemattomia kertoja, koska huostaanottoa valmisteltiin koko ajan. Sossut eivät löytäneet elämästämme perusteita huostaanotolle, mutta hoitolähetteen takia jäi jäljelle 'lapsen edun' mukainen hoidollinen huostaanotto. En ollut moisesta ikinä kuullutkaan ja soitin varmaan useita kymmeniä puheluja eri lastensuojelujärjestöihin, asianajajille, oikeusasiainministeriöön, eduskuntaan, Syömishäiriöliittoon, Yhteis- ja yksinuuoltajien liittoon, eikä oltu kuultu missään muuallakaan. Se ei tietysti yhtään rauhoittanut minua oudosta tilanteesta.
Sossut kehuivat paikan maasta taivaaseen, "sinne ei jouduta, vaan sinne päästään, heillä on niin hyviä hoitotuloksia intensiivihoidosta, heillä on rahaa paljon enemmän käytössä kuin muissa laitoksissa" jne. Kaikki tiedot osoittautuivat jälkeen päin paikkansa pitämättömiksi, mikä järkytti sossujakin, mutta tuossa tilanteessa siihen oli tyytyminen.
Lapsi alkoi vastustaa laitokseen lähtöä kun kuuli, että saisin käydä hänen luonaan siellä joka päivä, kuten olin käynyt sairaalan tutkimusjakson aikana. Mutta sossut alkoivat puhua ympäri häntäkin. Itse olin pakkoraossa, koska tilanne näytti väistämättömälle, enkä halunnut kuitenkaan huolestuttaa lasta liikaa ennakkoon. Ihan kuin viimeinen toivonkipinä eli jossain, että paikka olisi kuitenkin siedettävä. Enempää en siis uskaltanut toivoa, koko huostaanotto tuntui niin kauhealle asialle.
Lapsi oli kahden vaiheilla, hän halusi apua ongelmiinsa, mutta ero minusta järkytti. Yritin selittää hänelle tilanteen rauhallisesti niin hyvin kuin pystyin ja hän rauhoittui siihen asti, kunnes kuuli myöhemmin, että laitos vaati kahden viikon kiinnitymisjakson, jona aikana emme saaneet tavata ollenkaan. Hän kieltäytyi lähtemästä jyrkästi ja itkui alkoi. Emme olleet koskaan olleet erossa edes yhtä yötä ja hän oli hyvin riippuvainen minusta, joten asenne oli helppo ymmärtää. Kerroin lopulta, että en voinut perua paikkaan menoa enää, koska lääkärit olivat kirjoittaneet lähetteen, eikä sitä suostuttu perumaan.
Sossut lupasivat kuitenkin auttaa, jos ongelmia tulisi. Se ihmetytti vielä, että edes papereiden allekirjoitukseen laitoksen edustaja ei vaivautunut paikalle, vaikka huoltosuunnitelman laatimisessa pitäisi olla paikalla kaikki osapuolet. He eivät tulleet siis edes sossun kutsusta ja niin moneen tärkeään asiaan emme saaneet vastausta, koska laitos vain vaati huostaanottoa valmiiksi ja sitten vasta keskustelisivat asioista.
Lasta ei siis kukaan vieras vienyt mihinkään, vaan itse pakkasimme kotona tavarat ja saatoin hänet sinne. Mukana olleet sossut kertoivat kuulteni henkilökunnalle, että kotona ei ollut perusteita huostaanotolle, joten kotilomia ei tule rajoittaa. Olin paikalle 2-3 tuntia ja sisustimme lapsen huonetta. Hän on aina pitänyt kaikesta kauniista ja olimme varanneet mukaan leluja ja sellaisia tavaroita, että huoneesta tuli mahdollisimman miellyttävä.
Kiersin välillä yleisissä tiloissa juttelemassa hoitajien kanssa ja sain kuulla, että lukitulla osastolla ei ollut töissä edes psykiatrista sairaanhoitajaa, kaikilla oli joko lähikasvattaja tai jokin muu sosiaalialan tutkinto. Osastonjohtaja oli sosionomi ja nimenomaan hän suhtautui minuun, kuin olisin vuosia pahoinpidellyt ja kiduttanut lastani! Sossun vakuuttelut menivät siis kuuroille korville.
Olin antanut lapselle niin rehellisen kuvan tilanteesta kuin pystyin ilman, että olisin siirtänyt pahimpia pelkojani häneen. Lähtöni hetkellä hän tarrasi minuun, eikä olisi irroittanut millään. Pääsin kävelemään lukitulle ovelle, jonka hoitaja avasi ja lapsi tarrautui vielä itkien minuun. Kun pääsin ulos toisesta kerroksesta, aloin itse itkeä. Pelkäsin pahinta ja toivoin parasta.
Kiinnitymisjakso oli lapselle tosi vaikea, jonka jälkeen tuli helpompi vaihe, kun sain tavata häntä kerran viikossa 2 tuntia ja myöhemmin onnistuimme sossun myötävaikutuksella vielä puhumaan niin, että hän pääsi lisäksi kotiin joka viikonloppu. Mutta sitten lapsi alkoi valittamaan paikasta yhä enemmän outoja asioita, kunnes viikkojen mittaan hän alkoi joka kotilomalta raivokkaasti kieltäytyä sinne palaamasta. Pelkäsin poliisien ja sosiaalipäivystyksen ovelle tuloa ja vain vastaan tappelevan ja itkevän lapsen sinne väkisin sunnuntai-iltaisin.
Lopulta lapsen puheet oli niin pitkälle todistettu oikeiksi, että yhdeltä kotilomalta en enää palauttanut häntä laitokseen, vaan vein sairaalan lastenpsykiatrian päivystykseen, josta saimme kotilomaa tilanteen selvittelyn ajaksi. Sossut tiesivät laitoksen tapahtumat ja sanoivat puhelimessa heti ensimmäisenä arkipäivänä, että lapsi saa jäädä kotiin. Huostaanotto purettiin virallisesti heti, kun sossujen kireä aikataulu salli tapaamisen. Purettiin siitä huolimatta, vaikka laitoksesta minua uhkailtiin, että tilanne kriisiytyy kotona ja lapsi viedään poliisisaatossa vastaanottokotiin odottamaan paikkaa tavalliselle lastenkotiosastolle.
Myöhemmin lapselle varmistui kirkkaati Aspergerin-oireyhtymä yksityisellä lääkäriasemalla. Hän ei olisi koskaan tarvinnut mitään psykiatrista hoitopelleilyä, huostaanotosta puhumattakaan, mutta sairaalan tutkimusjaksolta kieltäydyttiin kirjoittamasta lähetettä neurologiseen tutkimukseen pyynnöistäni huolimatta.
Myötätuntoni on sataprosenttisesti lapsesi puolella ja tuollainen tilanne, jossa jouduit jättämään itkevän ja tarrautuvan lapsen lukitulle osastolle, ei yksinkertaisesti saisi tapahtua. Upeaa kuitenkin, että lapsi pääsi sieltä kohtuullisen ajan kuluttua pois (joidenkin viikkojen?), mikä ei taida olla aivan itsestäänselvyys, kun näihin juttuihin enemmän tutustuu. Teillä taisi olla hyvin asialliset sosiaalityöntekijät tapausta käsittelemässä. Toivottavasti lapsellesi ei jäänyt kokemuksesta pysyvää traumaa.
Kiitos myötätunnosta! Oikeastaan meidän normaalielämämme pysähtyi siihen tilanteeseen. Vasta nyt tänä keväänä, kun lapsen koulukin alkaa asettua kohdalleen, on tapahtunut pientä elpymistä, että alamme liikkua samoissa harrastuksissa kuin ennen.
Ei tuollaista saisi tapahtua yhdessäkään sivistyneessä länsimaassa!
Minä aikuisena voin sanoa kestäväni ymmärtämättömien ihmisten ennakkoluulot ex-huostaanottovanhempana, mutta että lapsi joutui kärsimään vielä siitäkin entisen opettajan taholta, niin se meinasi olla minulla liikaa viime talven ja viime syksyn aikana.
Mutta onneksi koulun vaihto ja pienryhmäopetukseen pääsy onnistui. Juuri tulin koulun seurantapalaverista, jossa me kaikki aikuiset olimme suunnattoman iloisia lapsessa tapahtuneesta myönteisestä muutoksesta. Ja muutos johtuu nimenomaan siitä ymmärryksestä, jota hän nykyisen opettajan taholta saa. Muutos on niin uskomaton, että hyvä kun mukana ehdin pysyä. Edellisen koulun matematiikan ala-arvoiset ovat vaihtuneet kiitettäviin ja englannin kokeesta tyttö toi eilen 9½. Aineita opetetaan aivan tavallisen peruskoulun oppimäärän laajuudessa, hieman vain eri pedagokiikalla kuin tavallisessa luokassa.
Ja tähän laissa luvattun apuun, eikä oikeisiin terveydenhoitopalveluihin muka tällä yhteiskunnalla ole varaa, vaan tehdään mieluummin huostaanottoja! Törkeää!
Oli pakko vastata, kun luin kirjoituksesi. Itselläni ei ole huostaanotoista kokemusta, mutta eksyin tänne palstalle ihan mielenkiinnosta. Vaikka en ole erityisemmin herkkä ihminen, niin kyllä itku pääsi kun luin kokemuksistanne, ja yritin asettua asemaasi, vaikka en pystynyt, on nämä niin vaikeita asioita. Toivon todella lapsellenne onnellista elämää jatkossa
iskemään, kun kirjoitin:
"Lapsi alkoi vastustaa laitokseen lähtöä kun kuuli, että saisin käydä hänen luonaan siellä joka päivä, kuten olin käynyt sairaalan tutkimusjakson aikana."
Piti olla tietysti, että ...kun kuuli, että en saisi käydä hänen luonaan joka päivä, kuten olin käynyt sairaalan tutkimusjakson aikana.
kerran näyttää vähän valoisammalle. En uskalla kuitenkaan liputtaa vielä kovasti, takapakkiakin voi vielä tulla. Mutta ainakin on saanut hyvää koulutusta kaiken kestämisestä näiden vuosien aikana.