Tapahtui 90-luvun alussa:
Vaikka lestadiolaiset eivät saa harrastaa kilpaurheilua, sain reilun puolen vuoden vinkumisen jälkeen isäni puhuttua ympäri ja aloitin uuden harrastuksen.
Harrastusvälineet maksoivat tuolloin yhteensä 1 500 mk. Vaikka summa oli iso 10-vuotiaan maksettavaksi, olin rahat saanut säästettyä, koska minulle oli avattu pankkitili 3-vuotiaana. Tässä tosin meni 7 vuoden säästöt, mutta se ei mieltä painanut.
Jouduin kuitenkin palauttamaan rahat pankkiin, kun äitini ja mummoni toruivat minua. Uuden yrityksen tein muutaman päivän päästä ja lopulta sitkeyteni palkittiin.
Koska lestadiolaisyhteisö eristi minut totaalsesti nuorisokulttuurista, minulla oli paljon aikaa treenata. Menestyin hyvin ja aloin voittamaan seurani kisat toisensa jälkeen. Seuran vetäjä kehui minua lahjakkaaksi ja vinkkasi, että olisi aika ostaa paremmat välineet niin kuin muilla. Katselin silmät pyöreänä, kun muilla myös vanhemmat osallistuivat lastensa harrastuksen tukemiseen, sekä taloudellisesti että myös tuomalla kerhopaikalle. Itse pääsin seuran vetäjän kyydissä. Kävin todella isoissa kisoissa ja pärjäsin todellä hyvin - vauhti sen kuin kasvoi.
Myös monet seurakaverit innostivat ostamaan kunnolliset harrastusvälineet, koska vauhtini oli huonollakin välineistöllä kovaa.
Mutta sitten alkoivat välineeni olla loppuun kuluneet eikä minulla ollut rahaa. Jouduin myymään romuni pois ja lopettamaan harrastuksen siihen. Seuran vetäjälle tämä oli kova paikka ja hänen oli vaikea ymmärtää, etteivät vanhempani tukeneet minua. Hän oli vihainen, koska oli menettänyt yhden tulevaisuuden toivoistaan.
Vetäydyin pois ja annoin muiden jatkaa. He nousivatkin hieman myöhemmin korkealle tasolle. Minusta ei koskaan tullut maailmanmestaria niin kuin unelmoin.
Tässä oli tarina "tuhlaajapojasta", josta supistiin varoittavana esimerkkinä lestadiolaispiireissä.
Pääsin onneksi ulos ja eroon lestadiolaisyhteisöstä ja aion tukea omien lapsieni harrastustoimintaa.
Siinä se.
Vaikka lestadiolaiset eivät saa harrastaa kilpaurheilua, sain reilun puolen vuoden vinkumisen jälkeen isäni puhuttua ympäri ja aloitin uuden harrastuksen.
Harrastusvälineet maksoivat tuolloin yhteensä 1 500 mk. Vaikka summa oli iso 10-vuotiaan maksettavaksi, olin rahat saanut säästettyä, koska minulle oli avattu pankkitili 3-vuotiaana. Tässä tosin meni 7 vuoden säästöt, mutta se ei mieltä painanut.
Jouduin kuitenkin palauttamaan rahat pankkiin, kun äitini ja mummoni toruivat minua. Uuden yrityksen tein muutaman päivän päästä ja lopulta sitkeyteni palkittiin.
Koska lestadiolaisyhteisö eristi minut totaalsesti nuorisokulttuurista, minulla oli paljon aikaa treenata. Menestyin hyvin ja aloin voittamaan seurani kisat toisensa jälkeen. Seuran vetäjä kehui minua lahjakkaaksi ja vinkkasi, että olisi aika ostaa paremmat välineet niin kuin muilla. Katselin silmät pyöreänä, kun muilla myös vanhemmat osallistuivat lastensa harrastuksen tukemiseen, sekä taloudellisesti että myös tuomalla kerhopaikalle. Itse pääsin seuran vetäjän kyydissä. Kävin todella isoissa kisoissa ja pärjäsin todellä hyvin - vauhti sen kuin kasvoi.
Myös monet seurakaverit innostivat ostamaan kunnolliset harrastusvälineet, koska vauhtini oli huonollakin välineistöllä kovaa.
Mutta sitten alkoivat välineeni olla loppuun kuluneet eikä minulla ollut rahaa. Jouduin myymään romuni pois ja lopettamaan harrastuksen siihen. Seuran vetäjälle tämä oli kova paikka ja hänen oli vaikea ymmärtää, etteivät vanhempani tukeneet minua. Hän oli vihainen, koska oli menettänyt yhden tulevaisuuden toivoistaan.
Vetäydyin pois ja annoin muiden jatkaa. He nousivatkin hieman myöhemmin korkealle tasolle. Minusta ei koskaan tullut maailmanmestaria niin kuin unelmoin.
Tässä oli tarina "tuhlaajapojasta", josta supistiin varoittavana esimerkkinä lestadiolaispiireissä.
Pääsin onneksi ulos ja eroon lestadiolaisyhteisöstä ja aion tukea omien lapsieni harrastustoimintaa.
Siinä se.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lapsena/nuorena vanhempani eivät suostuneet maksamaan harrastamistani.. Jos jotain harrastin niin itse sain maksaa. Tosin rahaa ei kovin paljon ollut, joten sain tyytyä haaveilemaan harrastamisesta. Yläasteiässä minulle olisi löytynyt sponsorit salibandyn tai jalkapallon harrastamiseen, kun lahjakkuutta oli. Mutta syyllistys ja helvettiuhkailut olivat niin kovia mm. mummoni taholta etten uskaltanut mennä joukkueeseen. Toisekseen eihän homma olisi toiminut, kun vanhempani eivät olisi mitenkään olleet mukana jutussa.
Nyt aikuisiällä harrastan minkä ehdin.. Ja ikinä en lapsiltani harrastuksia kiellä.. Kaikki heidän harrastuksensa myös maksan!
Noin kuukausi sitten voimistelusalille tuli kaksi uutta tyttöä, siskokset. He olivat 10- ja 12-vuotiaat, ja sen ikäiset telinevoimistelun aloittajat ovat harvinaisen vanhoja.
Noh, kuitenkin, tytöt tulivat harrasteryhmän harjoituksiin, ja hyvin pian eräs samaan aikaan kilparyhmää valmentava henkilö huomasi tyttöjen kyvyt. He olivat käyneet salilla muutaman kerran, ja olivat jo aivan samalla tasolla kuin monia vuosia kilparyhmissä harjoitelleet ikäisensä tytöt.
Kilparyhmän valmentaja, jolle tytöt olivat alunperin itse soittaneet päästäkseen harrastukseen mukaan, pyysi tyttöjä tekemään muutamia ensimmäisen kilpailuluokan sarjoja. Tytöt selviytyivät helposti, ja valmentaja kysyi haluaisivatko tytöt siirtyä kilparyhmään. Tytöt muuttuivat mietteliäiksi ja kysyivät, onko kilpailuja usein. Valmentaja vastasi että ei kauhean usein ja kysyi vielä, mitä mieltä vanhemmat ehkä olisivat tästä. Tytöt kohauttivat harteitaan ja lupasivat miettiä asiaa kotona.
Seuraavalla kerralla aavistuksen surullisen näköiset tytöt tulivat valmentajan luo sivummalle ja sanoivat vähän häpeissään ja pettyneinä, että heillä on sellainen uskonto joka ei oikein salli kilpailua. Valmentaja oli jo aiemmin uumoillut, että näin ehkä käy, tytöt nimittäin vaikuttivat suoraan lestadiolaisilta. Valmentaja kuitenkin otti asian hyvin ja ei sen enempää keskustellut asiasta. Jälkeenpäin kuitenkin harmitteli tyttöjen puolesta.
Onneksi sentään tytö saavat käydä harrastamassa. Minusta jo sekin on vanhemmilta hieno myönnytys, lapset ainakin kuljetetaan harjoituksiin koska asuvat toisella paikkakunnalla. Sääli vain että lahjakkuudet eivät saa kehittyä niin paljon kuin voisivat.