olen sairastanut syömishäiriötä 6 vuotta. alkuun mulla oli anoreksia. vuosi sitten aloin tajuta tilanteeni ja yrittää omatoimisesti parantua. asun yhdessä poikaystäväni kanssa. hän tietää sairaudestani ja auttaa niin paljon kuin voi.
sain syöntini melkein normaaliksi, mutta viime aikoina ruoka ja syöminen on alkanut ahdistaa mua todella paljon. puolitoista kuukautta sitten aloin oksentaa ruuan syönnin päätteeksi. parin viime viikon aikana olen saanut mielettömiä ahmimis kohtauksia. oksennan päivittäin 3-4 kertaa. pelkään koko ajan lihovani, samalla pelkää myös fyysisen hyvinvointini puolesta...en tiedä yhtään mitä tekisin...tahdon eroon ahmisesta ja oksentamisesta..onko kellään tietoa miten ahmimista voi hillitä?
aikaisemmista ongelmista olen pystynyt puhumaan hyvin poikaystäväni kanssa, mutta ahmimista häpeän niin paljon, että minusta tuntuu kuin vajoaisin maan rakoon... kannattaako ahmimisesta kertoa kenellekään läheiselle? auttaako se mitään? miten ihmiset suhtautuu sen jälkeen kun saavat tietää ahmimisesta?
sain syöntini melkein normaaliksi, mutta viime aikoina ruoka ja syöminen on alkanut ahdistaa mua todella paljon. puolitoista kuukautta sitten aloin oksentaa ruuan syönnin päätteeksi. parin viime viikon aikana olen saanut mielettömiä ahmimis kohtauksia. oksennan päivittäin 3-4 kertaa. pelkään koko ajan lihovani, samalla pelkää myös fyysisen hyvinvointini puolesta...en tiedä yhtään mitä tekisin...tahdon eroon ahmisesta ja oksentamisesta..onko kellään tietoa miten ahmimista voi hillitä?
aikaisemmista ongelmista olen pystynyt puhumaan hyvin poikaystäväni kanssa, mutta ahmimista häpeän niin paljon, että minusta tuntuu kuin vajoaisin maan rakoon... kannattaako ahmimisesta kertoa kenellekään läheiselle? auttaako se mitään? miten ihmiset suhtautuu sen jälkeen kun saavat tietää ahmimisesta?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mäkin sairastuin ensin anoreksiaan ja vasta pari vuotta sairastettuani bulimiaan taittuvaa anoreksiaa tajusin tilanteeni. Silloin kerroin poikaystävälleni ja menin lääkäriin.
Ehdottomasti kannattaa sairaudestaan kertoa, se ei ole heikkoutta. Se oli itsellekin kova paikka ja kerroin sen kirjeellä koska en psytynyt siihen kasvokkain.
Kertominen ja avoimuus ovat hirveän, hirveän tärkeitä koska syömishäiriöt ovat kuin käärmeitä, ne kietovat sut olemaan yksin sen sairauden kanssa. Se ajaa salailuun ja häpeää. Sitä vastaan ensimmäinen askel on kertominen. Mitä enemmän puhuu sitä pienemmäksi sairautta tekee.
Kun mä olen kertonut mun bulimiasta ja syömishäiriöstä, ihmiset ovat olleen paljon avoimemepia ja ymmärtäväisempiä. Oman heikkoutensa paljastaminen on todellsita rohkeutta.
Itsekin taistelen painon kontrollin kanssa joka päivä.. Hirveää syyllisyyttä koko ajan jos ajattelen herkkuja tai syön jotain hyvää.
Mä olen kuitenkin ottanut ruoka-ajat käyttöön ja syön kuitupitoista, pitkiä hiilareita ja paljon kasviksia ja hedelmiä. Oikeeta ruokaa ja oikeassa määrin. Se hillitsee ahmimista mutta ajaa helposti ortoreksiaan. Se on jokahetkistä taistelua.