Yrjö!!!!!!!

ei sinun koko odotusaikaa tarvi oksennella..se on yleensä ekat 3kk pahoinvointia ja kaikille sitä ei edes tule..se on yksilöllistä..

moi vaan....

joo tiedän että se raskausajan pahoinvointi ei kestä kauvaa....mutta kun mää saatan oksennella muutenkin ilman niitä lääkkeitä, ja niitä ei saa syödä raskausaikana....joten on varmaan pitkä 9kk, kun etoo ja oksettaa kokoajan, mutta kaippa se on sen arvoista =)

Minäkin olen kärsinyt emetofobiasta koko ikäni ja se on vain pahentunut iän myötä. Pienenä pelkäsin joka ilta, kun menin nukkumaan, että olisin oksennustaudissa seuraavana päivänä/oksentaisin kylässä, julkisella paikalla tai vastaavalla. Jälkimmäistä pelkään nykyäänkin, mutta edellisen sijaan pelkään jatkuvasti sairastuvani oksennustautiin. Pienenä kun luulin, että se voi alkaa vain aamuisin.

Emetofoobiko ita on kahdenlaisia: toiset pelkäävät omaa, toiset toisten oksentamista. Minä pelkään molempia. Meinaan kuolla kauhusta, jos joku koulussa mainitsee, että hänen perheessään on oksennustautia, joku oksentaa kotona (jota ei onneksi tapahdu usein, siitä syttyy aina kolmas maailmansota) tai jossain muualla, näen oksennusta tms.

Pesen käsiäni jatkuvasti. Pelkään, että saan ruokamyrkytyksen ja olen hyvin epäluuloinen ruokien suhteen. Välillä suorastaan raivostun, kun näen lehdessä jonkun jutun, että vesijohtoverkossa on levinnyt kalikivirusepidemia tai vastaava. Hitto, eikö täällä edes vettä voi juoda turvallisesti!

Pelkään tavattomasti, että oksennan jossain reissussa. Myös minä välttelen tiettyjä ruokia oksennusmuistojen takia, erästä mekkoa en pystynyt pitämään vuosia sitten enää ikinä sen jälkeen, kun olin pitänyt sitä saadessani ulkomailla ruokamyrkytyksen. Siitä on nyt viisi vuotta ja sen jälkeen en ole oksentanut, sitä ennen väliä oli myös viitisen vuotta edelliseen kertaan, joka oli oikeastaan elämäni ainoa varsinainen oksennustauti ja siitä jäi traumat. Pelkään kamalasti nyt, kun tuo viisi vuotta on taas kulunut. Entistä enemmän aina vain.

Mikä ihme tähän auttaisi? Eläminen tämän fobian kanssa on yhtä helvettiä eikä tästä kehtaa kenellekään kertoakaan. Ihmiset, jotka oksentamista eivät pelkää, eivät tätä takuulla kykene ymmärtämään. Huvipuisto- tai laivareissut eivät tule kysymykseenkään - varmuuden vuoksi.

Vielä muut ongelmat tähän päälle, niin kyllä elämä aika tuskallista on. Tällaista elämää epätoivossa, ahdistuksessa, kauheissa peloissa ja epävarmuudessa en oikeasti toivoisi kenellekään.

mä olen vasta nuori, 13v. ja mä pelkään oksentamista kanssa!
mä ajattelen että ku muutan omaan kotiin nii aina oksennan.... jne.
mullekin tulee ihan hirvee olo kun nään tai kuulen ku joku yrjöö.
sitten mä pelkään että se tarttuu vaikka en olisi ollut kenenkään kipeen kanssa tekemisissäkään.
*puistattelee* kai tää joskus ohi menee=)

Mä olen aina luullut ettei oksennusfobiasta kärsiviä voi olla kovin monta (oksentaminen = luonnollinen asia), mutta yllättäen tuttavapiiriini on tulleet ihmiset ovat enemmän tai vähemmän samasta kammosta kärsiviä.
Mutta yhtä pahasti ei ole muita kuin minä ja yksi kavereistani ja emme voi asiasta edes puhua kun toiselle tulee jo huono olo. emme voi siis juuri jakaa "tuskaa" keskenämme.

Muistan kärsineeni fobiasta jo 4-vuotiaasta.
Isä sai taudin ja minä "pakenin" mummolaan.
Jos pienenä kuulin, näin, haistoin ko.asiaa, menin aivan paniikkiin. Minulle tuli kylmä hiki, huimausta, hyperventilaatio-oireita, pakonomaista "pakenemista" tai laitoin silmät ja korvat lukkoon ja aloin hyräillä jotain.

Yhteiset luokkaretket bussilla, huvipuistolaitteet, laivamatkat yhtä painajaista, pelkoa alusta loppuun. Välillä pelko toteutui ja yritin jkotenkin kestää kotiin asti, mutta kotonakin oli välillä väkivaltaa.

Oksensin edellisen kerran 10-vuotiaana ja muistan sen hyvin. Sen jlk en ole, edes uskaltanut ajatella asiaa. Jos on tullut huono olo, yritän rauhoittua jos pystyn, jos täysin mahdotonta eli olo alkamassa pahentua alan kävelemään edes takaisin ikkunan vieressä tai menen ulos. Nieleskelen, itken, haen apua muista ihmisistä (läheisistä), otan purkkaa ja lopulta menen vessan ja toivon että tulee vain ripuli, itken edelleen ja alan rukoilla (vaikken normaalisti). Jossain vaiheessa joka kerta alkanut helpottaa kun olen juuri luopumassa toivosta..
21-vuotiaana pääsin masennuksen takia psykoterapiaan ja siellä pystyttiin auttamaan masennukseen terapian ja lääkehoidon avulla muttei fobiaan ainakaan täysin. Nyt 26-vuotiaana olen ilman lääkkeitä ja nyt fobia ei hallitse elämääni liikaa ellei tule tosi, tosi pahaolo tai miesystävälleni se tauti. Töissä läheisin työkaveri alkoi oksentaa, mutta pystyin kokomaan itseni. Bussissa matkustaessani en enää koko ajan mieti jos joku oksentaa tai tuleeko minulle huono olo.
Pikkujouluihin/bileisiin/diskoon uskallan mennä mutta yllätys yllätys itse en juo ollenkaan.
Onneksi miesystäväni ei juo myöskään juuri ollenkaan. Pahimpia pelkojani on että hän tulee kaatokännissä kotiin ja oksentelee krapulassa (ainoa hyvä puoli ettei se tartu)
Minulla on koiria ja niiden oksennusten siivoaminen ei enää juuri hetkauta. Alussa juoksin vessaan piiloon ja mies joutui siivoamaan.
Lapsiin olen alkanut jotenkin suhtautumaan että en tarvitse omaa tms. Mutta jossain sisimmässäni tiedän että joskus haluaisin uskaltaa. Vaikka kaikille ei tule raskauspahoinvointia niin mistä tiedän tuleeko juuri minulle.. Ja toiseksi vaikka se kestäisi vain 2 vk niin sillä ei ole mitään väliä, koska en uskalla kohdata ainuttakaan kertaa. Kyse ei aina ole uskaltamisestakaan vaan asia on ylitsepääsemätön.
Onko kenelläkään hyviä kokomuksia terapiasta asian suhteen? Pelkään myös synnytystä, koska jotku oksentaa siitäkin. Jotenkin sen asian yli olen päässyt että jos vauva puklaa tai oma lapsi oksentaa sen voi vielä kestää. Kai sen tarttumisenkin jotenkin voi estää. Äiti ei ikinä sairastunut vaikka minä sairastuin vatsatautiin.
Tsemppiä kaikille jotka tästä painajaisesta kärsii! Ja painajaisista puheenollen...