käytöskö. Osaan näytellä niin normaalia ja iloista että ihan itseänikin kauhistuttaa.Tosiasiassa olen erittäin itsetuhoinen. kärsin vakavasta masennuksesta jota tuskin kukaan puolituttu tajuaa/huomaa. Olen kaunis huoliteltu hippasen yli 40v. Nyt rupee olemaan tilanne se, että en enään oikein jaksa pitää roolia yllä, rupee "naamarit" loppumaan.Huomaan käytöksessäni outoja piirteitä, jotka eivät ole normaaleja, silti en pysty niitä muuttamaan. Elikkä ymmärrän normaali käytöksen säännöt, mutta silti teen asioita joita ei kuuluisi tehdä. Tosi sekavaa ja pelottavaa.Elämäni on ollut aina kuin suoraan alibin sivuilta (en ole alkoholisti enkä väkivaltainen)silti olen aina elänyt pelossa ja väkivallassa.Käyn terapia istunnoissa, joista ei tunnu olevan minulle apua, en edes muista käyntejäni kun huoneesta poistun.Pelkään että perheeni joutuu kärsimään minun "oudosta käytöksestäni" se taas vahvistaa mielipidettäni itsemurhasta, joka on vihovimeinen teko perheelleni. Perheeni ja kotini olen aina hyvin hoitanut. Mitä ihmettä voin tilanteelleni tehdä. käyn terapiassa syön lääkkeitä, jotka yleisesti ottaen lihottaa ihmisen muodottomaksi (joka lisää itsetunnon häviämistä)elikkä haahuilenko muodottomana zombiena vai olisikohan tilanteesen muuta ratkaisua.
sisäänajettu
normaali
5367
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut mutta minulla oli vasta arviontijakso psykiatrille. Tosin siellä olin kuin värisevä haavan lehti, pelkäsin ihan hirveesti jaoli pakonomainen tarve päästä pois. Muuten täytyy joka paikassa näytellä että kaikki on hyvin vaikkei ookkaan.
olet samassa tilanteessa. Uskon että meitä on monia jotka elävät valheellisessa mailmassa löytämättä ulos pääsyä.Ehkä helpottaisi jos olisi vertaisryhmiä, mutta täällä missä minä asun ei sellaista löydy..no jos haluun mennä jo notredamiksi muuttuneiden sekaan, ehkä silloin ryhmiä löytyy, en vaan tunne vielä olevani siinä pisteessä.Miten helvetissä elämä meni tälläiseksi.Oon aina ollut se järki tyyppi jolle ystävät soitelivat ja kyselivät apua. Nyt tuntuu että olen karkoittanut kaikki vain siksi että en tunne kuuluvani itse enään joukkoon.Toivottavasti sinä löydät apua ennen kun jo kerkeät vahingoittaa itseäsi vakavasti.
Meitä on siis monta! En tiedä onko jotenkin ikään liittyväinen, nythän julkaistiin tutkimus että ihmiset ovat kaikkein masentuneimpia 44-vuotiaina. Itselläni on tuohon ikään vielä jokunen vuosi aikaa. Minä myös olen ollut aina se suvun "järki ja kantava voima" ja se, jolta kaikki ovat pyytäneet apua kun olen niin "järkevä". Ja nyt tuntuu että peilitalo särkyy säpäleiksi. Miten hitossa tämä elämä tällaiseksi meni kun kaiken piti olla niin hyvin? Itse syön masennuslääkkeitä ja käyn psykologilla, toistaiseksi tuloksetta. Mutta kai se aikansa ottaa ennen kuin alkaa tuloksen näkymään...
Minäkin olen meidän perheessä se joka kantaa kaikkien murheet auttaa ja kannustaa muita. Viimeseen asti hoitaa toisten asiat mutta sitten kun pyydän apua johonkin pieneen niin ei vaan apua tule. Minun on kyllä autettava toisia, yleensä soitetaan että mikä on tee tuo tee tämä... Nyt kun oma mieli on hajalla, on puukotajia slän takana rivissä.
http://www.perheniemi.com/get.php?page_id=2185