Tässä jotain elämästäni.
En osaa oikein tutustua ihmisiin. Minulle on vaikeaa puhua harvojen jotenkuten tuntemienikin ihmisten kanssa, olen hiljainen, enkä keksisi mitään sanottavaa tai sitten en uskalla avautua. En pysty puhumaan avoimesti kenenkään kanssa.
Varsinaisia kavereita minulla ei ole ollut vuosikausiin. Yliopistolla, olen opiskelija, minulla on yksi tai kaksi tuttua, mutta minun on vaikea keskustella heidänkään kanssaan, enkä tapaa heitä muuta kuin luennoilla, en lainkaan vapaa-aikanani.
Ainejärjestöllä, osakunnalla ja muilla järjestöillä olisi paljon tapahtumia, mutta minun on niin vaikea mennä sellaisiin sosiaalisiin kokoontumisiin. Sellainen hermostuttaa, pelottaa. Luultavasti vain istuisin nurkassa, jos olisin tekemisissä näiden ihmisten kanssa, joutuisin teeskentelemään hilpeää, mitä en ole käytännössä koskaan. Nolaisin itseni. Istun siis kotona.
Naisia, vastakkaista sukupuolta, minun on erittäin vaikea lähestyä, en tiedä kuinka aloittaakaan. En ole koskaan seurustellut, olen nyt 19-vuotias. Olen hyvin ihastunut/rakastunut erääseen naiseen, joka on ajatuksissani jatkuvasti, mutta en osaa tehdä mitään. Haluaisin puhua hänen kanssaan, etenkin tunteistani, mistä haaveilen jatkuvasti, mutta en tiedä mistä aloittaa. Hän hädin tuskin tuntee nimeänikään.
Elämässäni ei ole mitään varsinaista sisältöä. Sama mitäänsanomaton rytmi toistuu päivästä päivään: herään, opiskelen, katson televisiota, olen tietokoneella, nukun... Samaa tyhjää elämää loputtomiin. Opinnoissa tulee suorituksia, niistä en jaksa enää oikein innostua, vaikka minulla on mennytkin opiskelussa kohtuullisen hyvin.
Kaikki on niin tylsää ja tyhjää elämässäni, en osaa odottaa tulevaisuudelta mitään innolla.
En osaa oikein tutustua ihmisiin. Minulle on vaikeaa puhua harvojen jotenkuten tuntemienikin ihmisten kanssa, olen hiljainen, enkä keksisi mitään sanottavaa tai sitten en uskalla avautua. En pysty puhumaan avoimesti kenenkään kanssa.
Varsinaisia kavereita minulla ei ole ollut vuosikausiin. Yliopistolla, olen opiskelija, minulla on yksi tai kaksi tuttua, mutta minun on vaikea keskustella heidänkään kanssaan, enkä tapaa heitä muuta kuin luennoilla, en lainkaan vapaa-aikanani.
Ainejärjestöllä, osakunnalla ja muilla järjestöillä olisi paljon tapahtumia, mutta minun on niin vaikea mennä sellaisiin sosiaalisiin kokoontumisiin. Sellainen hermostuttaa, pelottaa. Luultavasti vain istuisin nurkassa, jos olisin tekemisissä näiden ihmisten kanssa, joutuisin teeskentelemään hilpeää, mitä en ole käytännössä koskaan. Nolaisin itseni. Istun siis kotona.
Naisia, vastakkaista sukupuolta, minun on erittäin vaikea lähestyä, en tiedä kuinka aloittaakaan. En ole koskaan seurustellut, olen nyt 19-vuotias. Olen hyvin ihastunut/rakastunut erääseen naiseen, joka on ajatuksissani jatkuvasti, mutta en osaa tehdä mitään. Haluaisin puhua hänen kanssaan, etenkin tunteistani, mistä haaveilen jatkuvasti, mutta en tiedä mistä aloittaa. Hän hädin tuskin tuntee nimeänikään.
Elämässäni ei ole mitään varsinaista sisältöä. Sama mitäänsanomaton rytmi toistuu päivästä päivään: herään, opiskelen, katson televisiota, olen tietokoneella, nukun... Samaa tyhjää elämää loputtomiin. Opinnoissa tulee suorituksia, niistä en jaksa enää oikein innostua, vaikka minulla on mennytkin opiskelussa kohtuullisen hyvin.
Kaikki on niin tylsää ja tyhjää elämässäni, en osaa odottaa tulevaisuudelta mitään innolla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
jollakin tasolla masentunut, mikä on taas luonnollinen reaktio johonkin mikä ei ole elämässäsi hyvin. Jos voit tiedostaa mistä pienistä palasista tai palasesta ongelma on syntynyt , on se jo osa ratkaisua. En itsekään ole mikään suupaltti, mutta osaan jo pikkuhiljaa hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, sitäpaitsi vaikeneminen on kultaa, puhuminen ...... ;)
Ei naisten kanssa tarvitse osata mitään erityistä, pelurikurssit on huuhaata. Mitä enemmän mielessä, sitä varmempi voit olla. Oot vaan aito ja kerrot fiiliksesi, tavalla tai toisella. Keinoja riittää.
Sanotaan että rakkaus parantaa kaiken. Pitää paikkansa, tuskin olisin itse enää muuten elävien kirjoissa.. Ei siinä ylimääräisiä lääkkeitä tarvita..
Ehdotan että varaat (YTHS:n) opintopsykologilta tai mielenterveyspalveluista ajan, niin minäkin tein jonkin aikaa sitten, kun huomasin ettei minulla ollut elämässä oikeastaan mitään. Opinnot kusevat, mikään ei kiinnosta, ihan pienet askareetkin tuntuvat ylivoimaisilta, väsyttää vaikka on nukkunut 10 tuntia joka yö jne.
Se on masennusta se. On kivaa kuunnella neuvoja: "Lähe lenkille", "mee mukaan niihin tapahtumiin", kun tuntee olevansa aivan paska eikä vain jaksa.
Pitää luottaa siihen että vaikka olisi kuinka lohduton olo, että ihminen selviää aina jotenkin, elämä tasaa tilit ajan myötä.
Minullakin opiskelut kusee, frendit ovat kiireisiä, olen masentunut yms. Mutta meillä nuorilla ihmisillä on vain mahiksia täynnä elämä.
Kyllä se vielä iloksi muuttuu :D
Taistellaan!
ettei ollut ketään, jonka kanssa seurustelisi, mutta 18 vuotiaana löytyikin se ensimmäinen eli kyllä sinäkin vielä ehdit.