Jaa-a... On se elämä arvaamatonta.
Vaikka tiedän, ettei ketään edes kiinnosta, kerron silti vähän omasta, nykyisestä elämäntilanteestani.
Asun kotona, vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Ongelmana vaan tässä kaikessa on se, että perheeni vihaa minua. Isäni kanssa en ole puhunut pian neljään vuoteen, mutta kuitenkin asumme saman katon alla. Sisarukseni harvakseltaan edes huomioivat minua, lähinnä pilkkaavat ja sitä rataa... Äiti on ainoa ihminen jonka kanssa olen vielä väleissä. Hän on ainut korttini kotona pysymiseen. Kun lastenkodista on, isä varsinkin, puhuttu aika pitkään nyt. Mutta tuskinpa minua sinne laitetaan... "MAINE" vain kärsisi.
Toiseksi, ystäväni päätti elämänsä viisi kuukautta sitten. Se ottaa koville. Vaikka tapahtuneesta on melkoisen kauan, mutta tosi vähän aikaa, asia painaa minua vieläkin. En ole enää sama, iloinen itseni... Elämä syö minua sisältä. Raskainta on, kun käy kaverin haudalla... Ja hänkin oli vain 15 vuotias tehdessään päätöksen olla jatkamatta elämää.
Ja neljä kuukautta sitten serkkuni yritti tappaa itsensä. Itse en jaksa vieläkään ymmärtää sitä. En ole saanut nähdä häntä nyt neljään kuukauteen, koska hän on hoidossa. Iloinen olen, ettei hän onnistunut yrityksessään... Mutta silti joku pieni ääni kyselee jatkuvasti sisälläni "Miksi hän edes yritti?" ... Enkä tiedä mitään pahempaa, kuin oman serkun hautajaiset... Hän on vielä nuori, ja elämä vasta edessä...
Muutenkin tämä elämä suistuu pikku hiljaa pois raiteiltaan. En näe elämässäni mitään iloa. Olen ihmiskammoinen, helposti ahdistuva itseään tuhoava ihminen, jonka mitta alkaa pian olla täynnä. Tässä ei ole koko elämäni, lähinnä vain suurimmat vääryydet.
Kysyn vain... Missä kohtaan tulee raja? Missä kohtaan on vain helpompi sanoa, että hyvästi?
Vaikka tiedän, ettei ketään edes kiinnosta, kerron silti vähän omasta, nykyisestä elämäntilanteestani.
Asun kotona, vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Ongelmana vaan tässä kaikessa on se, että perheeni vihaa minua. Isäni kanssa en ole puhunut pian neljään vuoteen, mutta kuitenkin asumme saman katon alla. Sisarukseni harvakseltaan edes huomioivat minua, lähinnä pilkkaavat ja sitä rataa... Äiti on ainoa ihminen jonka kanssa olen vielä väleissä. Hän on ainut korttini kotona pysymiseen. Kun lastenkodista on, isä varsinkin, puhuttu aika pitkään nyt. Mutta tuskinpa minua sinne laitetaan... "MAINE" vain kärsisi.
Toiseksi, ystäväni päätti elämänsä viisi kuukautta sitten. Se ottaa koville. Vaikka tapahtuneesta on melkoisen kauan, mutta tosi vähän aikaa, asia painaa minua vieläkin. En ole enää sama, iloinen itseni... Elämä syö minua sisältä. Raskainta on, kun käy kaverin haudalla... Ja hänkin oli vain 15 vuotias tehdessään päätöksen olla jatkamatta elämää.
Ja neljä kuukautta sitten serkkuni yritti tappaa itsensä. Itse en jaksa vieläkään ymmärtää sitä. En ole saanut nähdä häntä nyt neljään kuukauteen, koska hän on hoidossa. Iloinen olen, ettei hän onnistunut yrityksessään... Mutta silti joku pieni ääni kyselee jatkuvasti sisälläni "Miksi hän edes yritti?" ... Enkä tiedä mitään pahempaa, kuin oman serkun hautajaiset... Hän on vielä nuori, ja elämä vasta edessä...
Muutenkin tämä elämä suistuu pikku hiljaa pois raiteiltaan. En näe elämässäni mitään iloa. Olen ihmiskammoinen, helposti ahdistuva itseään tuhoava ihminen, jonka mitta alkaa pian olla täynnä. Tässä ei ole koko elämäni, lähinnä vain suurimmat vääryydet.
Kysyn vain... Missä kohtaan tulee raja? Missä kohtaan on vain helpompi sanoa, että hyvästi?
Vastaukset 3
Vanhimmat
älä välitä..tuntuu että olen samanlainen tyyppi.....yritä jaksaa [email protected]
Aika karua tekstiä. Sinun kaverisi siis tappoi itsensä 5 kuukautta sitten? Minun paras kaveri kuoli 5 ja puol vuotta sitten mutta silti se sattuu, ja olen myös menettänyt pikkusiskon kun hän oli viel vauva.
Olen myös kuullut huhuja siitä että paras kaverini olisi tappanut itsensä, mutta en usko enkä halua uskoa että hän olisi tappanut itsensä.
Itsekin olen joskus ollut sosiaalinen, mutta en ole enää, enkä ole iloinenkaan. Kaverin kuoleman jälkeen olen käynyt hänen haudallaan 2 kertaa ja hänen huoneessan kerran 5 vuoden aikana.
Minulle parhaan kaverin kuolema sattui lujempaa kuin serkun tai perheenjäsenen kuolema voisi sattua.
Jaksa jos haluat, päätös on kuitenkin lopulta sinun.
onhan tuossa paljon, sehän on selvä. läheisen kuolemasta puhuttaessa on vaikea mitata mikä on pitkä aika, mikä taas lyhyt, mutta minun mielestäni niin kauan kun puhutaan alle 10 vuodesta, on aika lyhyt. itse olen menettänyt TODELLA tärkeitä läheisiä ihmisiä liian monta ja siitäkin lähes 4v, silti se on mielestäni lyhyt aika.
surra pitää saada rauhassa... haudalla käyminen on vaikeaa, todella vaikeaa. en tiedä sinusta, mutta minun itseni on hyvin vaikea lähteä haudalle, kun kaikki ne tunteet, muistot ym kylpii pintaan.. kuitenkin tulee huono omatunto jollei mene ( nytkin ollut aivan liian pitkä aika kun olen viimeksi haudalla käynyt, mutta kun ei pysty, niin ei pysty ) kuitenkin haudalta lähtiessä olo on yleensä hyvä, rauhallinen... kuitenkaan ei suosittelisi lähtemään haudalle sillä että sinusta tuntuu että se olisi jotenkin pakko tms... toivottavasti tuo nyt ei ole liian sekaisesti kirjoitettu.
jaksamisia sinulle nyt kuitenkin ja hyvää kevään alkua... eiköhän tuokin taas kun tulee kesä ja valoisampaa, helpota. ainakin minun on helpompi keväällä ja kesällä olla kun ei oo niin pimeää ja synkkää.