Kun alotin peruskoulun eka luonkan mua haukuttiin lihavaksi ja muutenki kiusattiin. Kakkosella tutustuin toiseen tyttöön samalta luokalta (häntä juoruttiin lesboks), ja me oltiin toisten kiusan kohteita kahestaan. Kolmosella sain suosittujen joukosta parhaanystävän ja pääsin kaverustumaan muiden saman luokkalaisten kans. Nelosella tää "paraskaveri" alko levittään perättömiä juoruja ja haukkumaan selän takana. Vitosella muut alko syrjimään mua (taas) ja aloin laskemaan päiviä että pääsisin pois ala-asteelta. Kutosella olin melkeen kaikki välkät yksin, muut teki epäsuoraa pilkkaa musta. Olin kuitenki viitosen ja kutosen ajan liian ylpeä olemaan sen lesboks pilkatun tytön kaveri enää.
Ajatelkaa kakkos luokalla mä julistin jo etten halua koskaan takas kouluun. Kutos luokalla itkin joka päivä koulun jälkeen ja suunnittelin itsemurhaa..Yläasteelle päästessäni olin ihan sirpaleina.. onneks siellä kuitenki asiat muuttu. Mutta ajatelkaa mä suunittelin itsemurhaa jo, eikä opettajat ees huomannu/ puuttunu mihinkään. Kaikista huvittavinta oli se että kuutosen lopulla sain hyvän ystävän stipendin.. minä jolla ei ollu yhtään kaveria ees. Ku meillä oli kuutosen luokka tapaaminen seiskaa edeltävänä kesänä, en suostunu menemään sinne,itkin vaan kotona. Vanhemmat huomas kyllä varmasti kaiken, mutta ne oli asian kans aivan avuttomia.
Nyt ku mä kirjotan tätä lukion eka luokkalaisena, jolla on viis parasta ystävää ja ihan kivasti kavereita, itken vielläki. Mä inhoan niitä ihmisiä, jotka teki mun elämästä joskus helvettiä.. mutta enhän mä niille mitään maha. Olihan ne sillon vielä lapsia, mutta niin. Oliko niillä oikeus jättää mulle sieluun arvet joita kannan varmaan koko ikäni?? Huono itsetunto ei tunnu miksikään muuttuvan, eikä myöskään se etten päästä ihmisiä kovin lähelle itseäni... Mutta sitten, olinhan itse samalla kiusaaja ku rämmihn itsesäälissä. En halua edes ajatella minkälaista sen lesboksi sanotun tytön elämä oli. Tyhmä syrjin sitä samanlailla ku muut mua..älkää te tehkö samaa virhettä..
Ajatelkaa kakkos luokalla mä julistin jo etten halua koskaan takas kouluun. Kutos luokalla itkin joka päivä koulun jälkeen ja suunnittelin itsemurhaa..Yläasteelle päästessäni olin ihan sirpaleina.. onneks siellä kuitenki asiat muuttu. Mutta ajatelkaa mä suunittelin itsemurhaa jo, eikä opettajat ees huomannu/ puuttunu mihinkään. Kaikista huvittavinta oli se että kuutosen lopulla sain hyvän ystävän stipendin.. minä jolla ei ollu yhtään kaveria ees. Ku meillä oli kuutosen luokka tapaaminen seiskaa edeltävänä kesänä, en suostunu menemään sinne,itkin vaan kotona. Vanhemmat huomas kyllä varmasti kaiken, mutta ne oli asian kans aivan avuttomia.
Nyt ku mä kirjotan tätä lukion eka luokkalaisena, jolla on viis parasta ystävää ja ihan kivasti kavereita, itken vielläki. Mä inhoan niitä ihmisiä, jotka teki mun elämästä joskus helvettiä.. mutta enhän mä niille mitään maha. Olihan ne sillon vielä lapsia, mutta niin. Oliko niillä oikeus jättää mulle sieluun arvet joita kannan varmaan koko ikäni?? Huono itsetunto ei tunnu miksikään muuttuvan, eikä myöskään se etten päästä ihmisiä kovin lähelle itseäni... Mutta sitten, olinhan itse samalla kiusaaja ku rämmihn itsesäälissä. En halua edes ajatella minkälaista sen lesboksi sanotun tytön elämä oli. Tyhmä syrjin sitä samanlailla ku muut mua..älkää te tehkö samaa virhettä..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuten otsikko sanoo, niin kenelläkään ei ole oikeutta kiusata ketään. Minuakin on kiusattu koulussa ja myös jumala/paholainen viemällä minun parhaan ystävän. Toista ystävän menetystä en kestäisi.
Jos vielä joutuisin kiusatuksi niin luultavasti pistäisin häntä/heitä pataan 100-0. Ennenkuin kaveri sai yhden kiusaajan lopettaan, harkitsin hänen tappamistaan vakavasti, mutta (luultavasti) onneksi en sinne asti ehtinyt.
Toivon sulle kaikkea hyvää.
oon sua hieman vanhempi ja mua kiusattiin vähemmän aikaa kun sua, mutta muistan sen silti ja se jättää jäljet. Mietin joskus mitä tekisin jos näkisin kiusaajat uudestaan, ja olen tullut siihen lopputulokseen että nyt on asiat paljon paremmin ja pystyisin niitä ylpeänä silmiin katsomaan ja toteamaan että ne on säälittäviä kun ne on silleen joskus mulle tehnyt ja itse sen varmasti nyt vanhempana tiedostaa kuinka paskoja ne oli. En itse ole paljonkaan niitä parempi olen itsekin joskus mennyt yläasteella mukaan joihinkin nimittelyjuttuun ja katunut myöhemmin. mutten koskaan vois olla samanlainen kun mulle oltiin. Sun täytyy muistaa että nyt tiedät paremmin ja asiat on sulla muutenkin paremmin. voin sanoa, etää hyvien elämänkokemuksien myötä myös itsetunto tulee paremmaksi ja olet jonain päivänä vielä sinut itsesi kanssa, ja eikä niitä virheitä kannata jäädä miettimään niistä opitaan. itse olen jo melkein kokonainen ihminen.