Miten on,rakkaat syöpäsiskot tai miksei veljetkin.
Oletteko kokeneet saavanne tukea puolisoltanne sairastuttuanne syöpään?
Henkilökohtaisesti voin "tunnustaa" etten ole saanut haluamaani tukea.
Tuntuu,ettei puolisoni ollenkaan ymmärrä,missä mennään,mitä minä koen tällä hetkellä.
Aiemmin suhteemme on toiminut suht.koht.hyvin mutta sairauteni myötä olemme etääntyneet.
Jos yritän puhua hänelle miten olen väsynyt näistä hoidoista hän ei ota kantaa:lähinnä pakenee juomaan olutta ja jättää minut yksin.
Myöskään toisen rintani menetys ei tunnu häntä kiinnostvan,asenne on: mitä sitten?
Olen niin perhanan( ei kai ollut kirosana) YKSIN näitten ajatusteni kanssa.
Lapset kolme tytärtä ja yksi poika ovat jo muuttaneeet pois pesästä,olemme noin viisikymppinen pariskunta.
Kertokaa kokemuksenne hyvät kohtalokaverit,onko ketään,joka tuntee samoin suhteessa puolisoon:)))
Oletteko kokeneet saavanne tukea puolisoltanne sairastuttuanne syöpään?
Henkilökohtaisesti voin "tunnustaa" etten ole saanut haluamaani tukea.
Tuntuu,ettei puolisoni ollenkaan ymmärrä,missä mennään,mitä minä koen tällä hetkellä.
Aiemmin suhteemme on toiminut suht.koht.hyvin mutta sairauteni myötä olemme etääntyneet.
Jos yritän puhua hänelle miten olen väsynyt näistä hoidoista hän ei ota kantaa:lähinnä pakenee juomaan olutta ja jättää minut yksin.
Myöskään toisen rintani menetys ei tunnu häntä kiinnostvan,asenne on: mitä sitten?
Olen niin perhanan( ei kai ollut kirosana) YKSIN näitten ajatusteni kanssa.
Lapset kolme tytärtä ja yksi poika ovat jo muuttaneeet pois pesästä,olemme noin viisikymppinen pariskunta.
Kertokaa kokemuksenne hyvät kohtalokaverit,onko ketään,joka tuntee samoin suhteessa puolisoon:)))
Vastaukset 24
Vanhimmat
Tuo mitä kerroit on kyllä aika ikävää sinun kannaltasi.
Jotkut miehet ovat kyllä liian sulkeutneita tunteiltaan ja eivät osaa ymmärtää miltä toisista tuntuu. Joillain se ymmärtämättömyys kohdistuu aika paljon heihin itseensä.
He eivät edes uskalla käsitellä omia ajatuksiaan. Kaikki paha ikäänkuin siirretään pois mielestä.
Moni heistä suorastaan pelkää omia reaktioitaan jos tunteille antaa vallan.
Suurimmalla osalla tämä juontaa alkunsa lapsuudesta ja nuoruudesta. Se on ollut joko hyvin kova tai hyvin helppo.
Kumpikin näistä taustoista tuottaa hyvin usein tällaisia käyttäytymisen muotoja.
Kyllä he silti välittävät asioista, ja läheisistään, ja monesti olisivat valmiit vaikka uhraamaan henkensä toisen puolesta jos se jotenkin auttaisi.
He ovat itse omassa tunnevankilassaan jota toinen ihminen pitää välinpitämättömyytenä.
Olet varmaan yrittänyt keskustella miehesi kanssa.
Se ei ehkä onnistu helposti mutta joku sivullinen alan ihminen voisi olla hyvänä tukena.
siskoille asiaa purkamaa.
Ikävä tilanne sinun kannaltasi, eihän se syöpä ole sinun syysi.
Kyllä siellä miehesi päässäkin on hämmennystä, kun keran sitä täytyy yrittää juomaan hukuttaa....
Minä olen saanut mieheltäni tukea.
Toivon, että sinunkin tilanteesi muuttuisi taas normaaliksi.Syövässä on jo tarpeeksi hämmennystä ei siihen tarvittaisi enää mitään lisätaakkoja.
Minun puolisoni on tukenut minua. Mutta kaikki läheiset eivät ole ymmärtäneet tilannettani esim. veljeni ja äitini "pakenivat".
Varmasti puolisolle vaikea paikka -pelko kuolemasta.
Oletko sinä hankenut itsellesi tukihenkilöä syöpäyhdistyksestä? Suosittelen -on omakohtaisia kokemuksia. Heillä on vaitiolo ja omakohtaiset kokemuksesta syövästä.
vai muistanko väärin;tapasit puolisosi hoitojen aikana?
olisi outoa jos ei sit tukisi;))
ei puhuta syövästä kotona, mutta tuki onkin sitä suurempaa kun yhdellä sentään tässä perheessä on jalat maassa ja järki päässä; se on sitä tavallista arkea. Ei mun mies lähde voivottelemaan eikä haihattelemaan, muistuttaa vaan että kaupasta pitää maidon lisäksi ostaa leipää. Tavikset kunniaan!
olen minä,ja mieleeni tullut useasti jotta kumpikohan vaikeampi,olla ilman puolison tukea vai yksin?Hienointa tietty mikäli olisi puoliso joka tukee.Taitaa tämä sairaus olla monelle puolisolle
aika raskas asia.Onneksi tukea voi hakea muualtakin
ja myös antaa.
Et ole ainoa, joka ei saa puolisoltaan tukea. Kun diagnoosin kuultuani tulin kotiin ja itkin hillittömästi, että tässäkö tämä elämä nyt oli, mieheni tokaisi siihen: "On sitä vaikeammistakin sairauksista ihmiset selvinneet". Tässä vaiheessa ei vielä tiedetty, onko syöpäni levinnyt, eikä sukulaisissamme eikä tuttavissamme ollut ketään, joka olisi syövästä selvinnyt. Hän ei kertonut sairaudestani kenellekkään, vaan jatkoi elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun en saanut oikein mitään aikaan ennen hoitojen alkua, siitä nousi kova meteli. Enempää en viitsi tässä kertoa, mutta Elisama on varmaan hyvin oikeassa syistä, jotka tällaiseen käyttäytymiseen johtaa. Voimia sinulle sisko!
vuoteessa muutaman viikon, kun ylösnoustessa tuli heti pahoinvointi ja jouduin yökkimään, mies rupesi sanomaan laiskaksi. Ja kaiken lisäksi alkoi hakea uutta naista...no en kerro enempää...tämä on vieläkin liian kipeää, vaikka aikaa onkin jo kulunut kauan.
palstalaisten ylemmyydestä,,,kukaan ei ole tähän hätähuutoon mitenkään reagoinut! Pöyristyttävää,,,seksikkyyskysymyskin on saanut vastakaikua. Kylmää hrr...
eikä mikään lääkäripalsta.
Onhan täällä otettu osaa aloittajan kyselyyn vaikka kuinka paljon.
Luulin eri ihmiseksi kuin aloittaja, eikä kukaan olisi huomioinut häntä, erehdyin.
tätä eri ihmisen kirjoittamaksi, en aloittajan.
palstalle ole päässyt,kun yhteyksissä on ollut vikaa. ethän sinäkää vastaa vaan purnaat.
tulee muistaa että sairautesi kaventaa juuri nyt näkökantaasi asiaan ja tuntuu kuin kaikki pyörisi sen ympärillä. Pereheelläsi ei näin ole vaan he jatkavat normaalia elämää. Eivät he voi ymmärtää mitä sinä käyt läpi ja ihan oikeasti ei heidän kuulukkaan sitä ymmärtää koska he eivät ole samassa tilanteessa.
Miehillä on tapana olla kaivelematta asiaa ja käsitellä asiaa toisin. minun mieheni päätti jatkaa jo diagnoosista elämää ja joka kerta kun itse menin huonojen uutisten kanssa syvemmälle hän omalla tavallaan ei lähtenyt siihen rypemiseen mukaan ja tavallaan nosti minutkin siitä murheiden aalllosta ylös.
anna hänen surra omalla tavallaan ja hanki sinä tukihenkilö syöpäyhdistykseltä. sieltä saa sellaisen jokainen syöpäpotilas. hänen kanssa on helppo puhua kun hän on käynyt joka vaiheen, pelon ja tuskan itsekin läpi. Näin säästät myös perhettäsi sillä et kuormita heitä omilla murheillasi sillä vaikka miehesi ei sitä näytäkään niin nuo hänen oireensa on osa hänen pahaa oloaan.
Itse päätin jo sairausaikana jatkaa elämääni steppi kerrallaan ja nousta ylös. Se kannatti sillä jälkeenpäin tajusin että olisin hukannut paljon hyvää aikaa murehtimalla turhia vaan nostin nenän tuulee, hankin uusia juttuja ja jatkoin elämästä nauttimista.
Ei ihminen voi ripustautua toiseen. Kyllä tukea tosi perheeltä voi saada ja täytyykin mutta ei kannata odottaa mahdottomia. Ei sairautesi ole miehesi syy, ei hän sinua siinä pysty auttamaan ja hänellä on varmasti itselläkin paha olla. Oma paranemisesi henkisesti lähtee vain sinusta itsestäsi..!
näinhan se on.En minäkään ole saanut omasta mielestäni riittävästi tukea sairastuttuani tähän syöpään.
Olen kuitenkin yrittänyt tulkita sen niin, että mies on aika hämmentynyt ja jollainlailla "pihalla" koko tästä jutsta eikä oikein uskalla käsitellä koko aihetta.
Mieheni on muutenkin tyypillinen suomalainen jurrikka joka puhuu silloin kun sitä huvittaa ja pakenee töihinsä kun kiperä tilanne tulee, ei onneksi ryyppää.
Itse olen ajatellut että tämä sairaus on aika rankka juttu parisuhteelle .
Olen kuitenkin antanut mieheni käsitellä asiaa omalla tavallaan ja yksiksensä.
Itsekkin olen varmasti ollut tämä rinnanpoiston ja nyt hoitojen ajan varsin paljon omissa ajatuksissani ja aika itsekäskin.
Parisuhteen hoitaminen on varmasti jäänyt vähän rempalleen ja tulee väkisinkin tunne että sairaus on etäännyttänyt, tai ainakin on läsnä koko ajan , niinkuin onkin.
En kyllä itse tunne tällä hetkellä itseäni kovin seksikkääksi (jos muulloinkaan),kaljuna ja rintapuolena, joten en siltäosin ole kovin paljon parisuhdetta ajatellut tai hoitanut.
Toki haluaisin enemmän huomiota ja myötäelämistä, keskusteluja on tää niin rankka juttu "yksin "tarpoa eteenpäin.
Olen ajoittain "pirun" kiukkuinen ja kapinoiva ja se koettelee varmaan puolisonkin hermoja.
Tunnen kuitenkin tuon mieheni ,enkä sitä pysty muuttamaan, en kuitenkaan usko että tuo hylkää ,onhan tuota yhteistä elämää takana jo parikymmentä vuotta.
kyselivät kaavakkeissa syöpiksellä jo toistamiseen:
tunnetko itsesi seksikkääksi
koetko itsesi naiselliseksi
en viitsinyt vastata kumpaankaan:)
hölmöjä kysymyksiä, mikähän tarkoitus tuollaisilla kysymyksillä mahtaa olla.?
Kyllä ainakin minä voin sanoa että tällähetkellä itsetunto naisena on täysin nollilla.
Ei kyllä kovin kauan viitsi peilin edessä seisoa mielellään sivuuttaa koko kapistuksen.
että ostin just uuden villahousut, ehdottomasti tunnen, nyt olis voinut vähän hehkuttaa....
(se on kuule tärkee asia, se seksikkyys ja ,, no nyt loppu sanavarasto...)
sairastuu vakavasti, niin koko perhe sairastuu jollain tavalla..jokainen jäsen reagoi siihen omalla tavallaan.
Aika usein se on se sairas, joka joutuu olemaan vahvin, varsinkin jos kyseessä on perheen äiti...
ja äiti sitten romahtaa vasta viimeisenä...
vähän sama asia, kun avannepotilaan ohjeessa sanottiin, että joillakin seksielämä jopa paranee avanteen aikana. ;-D Kyllähän kannustus aina on hyvä asia, mutta liika on liikaa.
kysytäänhän siellä kaavakkeessakin seksielämästäkin
jotta onko siihen tyytyväinen mitäköhän siihen
yksinäinenkin vastaisi:)
tukihenkilön, jonka kanssa voit jakaa niitä asioita kanssasi.Tukihenkilö on sellainen henkilö, joka pyrkii näkemään sinun näkökulmastasi asiat.Jos ei tukihenkilöstä ole tarpeeksi apua, niin syöpäyhdistyksessä pitäisi olla sairaanhoitaja, joka on enemmän ammattiauttaja ja hän voi ottaa lääketieteelisesti kantaa enemmän kuin tukihenkilö.
Minä olen joutunut eräässä elämäni tilanteessa olemaan vähän omillani.
Äitini kanssa oli vaikeuksia, kun hän yritti parikertaa itsemurhaa.
Hän oli Hesperiassa hoidossa ja kun kävin häntä katsomassa, niin keskustelin lääkärin kanssa, mutta minä en saanut mitään apua, lääkäri vaan tolkutti minulle, että hän ei pysty parempaan.
Senjälkeen kun minulle on tullut ihmettelemistä ihmisten suhteen, niin totean itselleni, että HÄN EI PYSTY PAREMPAAN.
Noin kun tolkutetaan niin ei paljon tee mieli mennä mistään apua pyytämään.
Ajattelin siitä lääkäristä, no ei hänkään pystynyt parempaan, kun sain "tyhjin käsin" lähteä pois.
Älä sinä tyydy vähempään kuin että sinun asioihisi ja tilanteeseesi otetaan todellista kantaa ja saat helpottavaa apua.
Monessa tapauksessa valitettavasti on niin , että se syöpäpotilas saa olla tukena vielä niille lähimmäisilleenkin.
Jos vaan jotenkin jaksat, niin älä päästä itsesi ja miehesi välejä liian etäisiksi.
Sinulta vaaditaan todellakin tällä hetkellä enemmän kuin mikä on olosuhteisiin nähden edes kohtuullista.
Jumalan siunausta sinulle ja miehellesi.
parisuhteen tarkoitus olla henkinen tai fyysinen tuki
toiselle.Eikö meistä jokainen kulje kriisistä kriisiin ja jokainen kriisinsä kanssa suht yksin.
En minä ainaskaan halua että joku tulisi selittämään minulle,että minä ymmärrän miltä sinusta.Ei kai kukaan voi tietää miltä tuntuu(luulla voi).
Minä ainankin koen että vaimoni osa tässä touhussa
huonompi kuin minun,minulta loppuvat ongelmat lisääntyvät hänellä suht paljon.
Tietenkin kyllähän puolison tulee kuunnella ja välittää,joten ei kai teilläkään elämä ole aivan ongelmatonta ollut ennenkuin sairastuit.Toisaalta
sairastuminen rassaa parisuhdetta melko raskaalla
kädellä,myös sitä ei sairastunutta.Joten asiat saattavat myös muuttua kun asia hyväksytään.