Eilen jouduin menemään yhteen tilaisuuteen jossa näin kahdenkymmenen vuoden jälkeen lapsuuden/ nuoruuden kavereita (samanikäisiä kuin minäkin) Pakollisia kuulumisia vaihtaessa jouduin näyttelemään etä kaikki on hyvin.
Kotiin tullessa jäin miettimään tätä asiaa että miksi masennusta ei hyväksytä edes masentuneiden keskuudessa sairaudeksi siinä kuin syöpää tai verenpainetautia tai diabetesta?
Omaakin käytöstäni jäin mietimään että eriihmisille (sellaisille joille ei voi kerto sairaudesta) näyttelen iloista ja menevää, menestyvää ym. eritilanteissa erilaista käytöstä. Ja sitten kotona menee monta päivää toipua kun tilanne rasittaa ja väsyttää ihan hirveesti psyykee.
Saittako selvää olen aivan sekaisin ja väsynyt omaan tilanteeseen. Ei jaksai seurustella ihmisten kanssa ja sitten tääläiset pakkotilaisuudet ja niissä asioiden hyvin näytteleminen.
Kotiin tullessa jäin miettimään tätä asiaa että miksi masennusta ei hyväksytä edes masentuneiden keskuudessa sairaudeksi siinä kuin syöpää tai verenpainetautia tai diabetesta?
Omaakin käytöstäni jäin mietimään että eriihmisille (sellaisille joille ei voi kerto sairaudesta) näyttelen iloista ja menevää, menestyvää ym. eritilanteissa erilaista käytöstä. Ja sitten kotona menee monta päivää toipua kun tilanne rasittaa ja väsyttää ihan hirveesti psyykee.
Saittako selvää olen aivan sekaisin ja väsynyt omaan tilanteeseen. Ei jaksai seurustella ihmisten kanssa ja sitten tääläiset pakkotilaisuudet ja niissä asioiden hyvin näytteleminen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aina sen jälkeen kun on ollut sosiaalinen ja iloinen pakosta ja ryhmän paineen edestä, joutuu ikään kuin suorittamaan sielulleen katumisharjoituksia noiden tilanteiden jälkeen. Niistä hetkistä toipuminen vie joskus kauankin. Et ole tosiaankaan ainoa. Jo Leino kirjoitti, että kalliit on laulujen lunnaat.
Käytätkö jotain lääkitystä vaivaan?
Efexor depot menee 150mg annostuksella mutta vasta niin alussa ettei vielä ole ollut vaikutusta joskaan ei myös haittavaikutuksia. Viikon söin 75mg sitten lääkäri nosti 150mg. Unettomuuteen menee mirtazapin 30mg. Ja tarvittaessa Opamox 30mg mutta sitä yritän lopettaa niin että ottaisin vaan noi masennus- ja ahdistuslääkkeet.
Minun koko hoito on vasta alussa joten pähkäilen täälä näitä kun ei ole ketään jolle näistä puhua.
Aviomieheni on ainut jonka edessä voin/saan olla ihan oma itseni olkoon mieliala millainen tahansa.
Aiemmin sain Cipralexia vaivoihin, mutta kun sen vaikutus tuntui lakkaavan ajan myötä, niin siirryttiin näihin nykyisiin. Lääkkeitten vaihdosta on nyt parisen viikkoa ja tuntuu takapakkia vaan menevän tila. Mahtaako sellaisia mömmöjä löytyäkään, että uskaltaisi kunnolla ihmisten ilmoille...?
Masentuneet voivat kyllä mielestäni ymmärtää toisen masentuneen tunteet, mutta ihmiset, jotka eivät itse ole masennusta kokeneet eivät useinkaan ymmärrä sairautta.
Itselläni samoja taipumuksia "näytellä tervettä" pitkin päivää ja se todella SYÖ VOIMIA. Joskus illalla on niin puhki, ettei jaksaisi iltatoimia tehdä. Olo on kuin puudutetulla.
Kyllä omalla kohdallani ainakin on niin, että yritän viimeiseen asti olla mahdollisimman terveen näköinen ja -oloinen. Sairaslomalla olen tälläkin hetkellä. Ulkoilutan perheemme koiria ja se kummastuttaa työkavereita. "Kai sä töihinkin pystyisit jos kerran kotityötkin jaksat". Siinäpä se. Kun olen töissä kaikki tarmoni menee töihin ja kotiin tultua olen niin jännittynyt, että saan paniikkikohtauksia ja unet menee.
Tätä nykyistä työtä jaksan tehdä kuukauden ja sitten olen kolmen viikon lomantarpeessa. Silloin saan nukuttua ja kotityöt tehtyä. Voisin sanoa, että onneksi minulla ei ole vakitusita työtä. Siis pätkätöillä mennään. Sairaseläkettä olen hakenut, mutta en kuulemma vakuutusyhtiön lääkärin mielestä ole työkyvytön. Rahallisesti tämä ei ole mitään herkkua... pakko vain mennä näin, kun ei ole vaihtoehtoja.
Voi vitsi tuo on NIIN tuttua. Mä oon kans koulu-/työpäivän jälkeen illan harrastusten ja jos tapaa vielä kavereita..niin poikki että haluaa vaan laittaa oven kiinni ja riisua sen "naamion/roolin". Sitte ku vielä asun kimppa-asunnossa niin sekin lisää painetta että kotonakin pitäs olla sosiaalinen. Mutta kun en JAKSA. Kyllä varmasti herättää ihmetystä että esim kun oon ollut lauantaina kavereiden kanssa ulkona niin sunnuntain oon "linnottautuneena" omaan huoneeseeni enkä halua edes näyttäytyä. Enkä ikinä lähde jatkoille, valomerkin jälkeen haluan mennä kotiin ja olla YKSIN. Niin, ei tämä oo elämää :( Mutta toisaalta haluan pitää omat kulissini, ainakaan vielä en oo valmis puhumaan masennuksestani kavereille, ja etenkin puolitutuilla on musta kuva sosiaalisena ja iloisena, menevänä ihmisenä ja sellasena mä haluankin kuvan itsestäni pitää. Kavereiden kanssa oleminen, harrastukset, juhliminen jne on oikeasti asioita joista nautin vaikka se vaatiikin sitten tuon palautumisen. Mutta ilman noita töissä käyntiä sekoaisin näiden omien ajatusteni kanssa.