onko täällä muita yhtä luopioita kuin minä.mulla oli se alkionsiirto 25.2 ja rask.testi 10.3 ja miinus tietysti.. pakkaseen jäi alkioita 9 kappaletta.mutta.jotenkin tipahdin niin korkealta kuin voi ihminen tipahtaa. olin liian varma että se onnistuisi nyt.minulla on kaikki asiat niin hyvin eka kertaa elämässäni.ihana mies,2 koiraa.vakituinen työ, ja kaikinpuolin kaikki ok,mutta nyt ei vaan enää saa mistään kii. olen niin pahassa masiksessa etten tiedä miten selviän..meillä lääkäri nyt 26.3 mutta ei paljon lohduta.. onko siellä samanlaisia tapauksia...?
kuinka te ootte jaksaneet?
luovuttaja-72
5873
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Meillä oli testi 11.2 ja se oli miinus. Mäkin tipahdin kovaa ja korkealta, koska toivoin niin kovasti että alkio kiinnittyisi, vaikka olin henkisesti valmistautunut siihen että se ei ekalla lähde. Mä surin oman aikani ja sitten vain jatkoin eteenpäin. Mietin että ei ole hyvä masentua vielä tässä vaiheessa,koska niitä alkioita on vielä jäljellä 5 priimakappaletta. se sattuu mä tiedän. ainut mitä voi sanoa on että keskustele asiasta niin kauan kun se ei enää tunnu niin kamalalta ja hyväksy se. Ajattele positiivisesti!!!! Voimia ja onnea seuraavaan siirtoon!! Meillä se on tässä kuussa edessä jos luoja suo....
Meillä ei myöskään helmikuussa tehdystä ensimmäisestä alkionsiirrosta tullut toivottua tulosta. Itse olin kyllä yrittänyt ajatella, että on aika epätodennäköistä, että ensimmäisestä alkion siirrosta tärppää. Mutta siitä huolimatta toiveet nousivat, kun kaikki sujui siirtoon asti niin hyvin. Olin yllättynyt myös siitä, kuinka tämän "epäonnistumisen" jälkeen meni ensimmäisen kerran niin totaalisesti usko onnistumiseen. Siihen asti olin jaksanut uskoa, että kyllä se vielä onnistaa. Minusta on myös usein tuntunut siltä, että ei saa mistään kiinni, vaikka on ihana mies, työ yms. asiat kunnossa: mikään ei tunnu miltään. Mutta pikku hiljaa tuntuu kuitenkin, että voimat palautuu. Enkä ole vielä valmis luovuttamaan, että eiköhän tässä jatketa vielä yrityksiä. Voimia myös sinulle!
Ensimmäinen pettymys oli minullekin ehdottomasti kovin ja pahin. Mutta älkää missään nimessä luovuttako, jos noinkin hyvin on alkioita pakkasessa. Meillä oli maksimissaan 3 pakkasessa per IVF.
Hoidot ovat rankkoja, eikä kenellekään toivoisi niitä pettymyksiä, mutta sen myös kokeneena tietää, että ensimmäinen on pahin. Hellikää itseänne, antakaa surun tulla. Aika ja itsensä helliminen on tärkeätä.
Meillä on takana 5 vuotta yritystä: 7 IVFää, siirtoja aikamoisesti, 2 endoleikkausta, 3 keskenmenoa, luovuttaminen, 2 viimeisen alkion siirto vielä, että saadaan kokonaan unohtaa kaikki. Ja nyt raskaus. Kohta 12 viikkoa täynnä. Eli ihan heti ei kannata luovuttaa :)
onnea teille.mielettömän hienoa kuulla että tollasen tapahtumasarjan jälkeen vielä onni kuitenkin hymyilee täydellisesti. ihana lukea teidän juttujas.ne oikeesti auttaa niin paljon ettei mitään rajaa.alkaa heti sellanen nokan nosto että ehkä kuitenkin viel mullekin..
ei liity mitenkään aiheeseen ja sanon vaan ettei munkaan kamuilla ole ihan viksut jutut kun mulle tulevat kertomaan,mutta just äsken kerrottiin et mun kamu oottaa nyt neljättä lasta,kesken kaiken alkoi verta lentää ihan tajuttomasti ja kauheat kivut.ihan alkuraskaus viel. mutta..lekuri tutki ja kaik ok,olikin ollu kaksoisraskaus ja toinen irtosi.. huhhhuh.miten voisin olla tukena?en mitenkään.olen kovin onnellinen hänen puolestaan,mutta itseni puolesta kovin..nuutunut..
ja vielä yksi ongelma olisi.. miten saisin ystäväni ymmärtämään mitä lapsettomuus todella tarkoittaa. kun heillä on aina olevinaan vastaus valmiina kaikkeen.miten voisin sen ihan pohjimman tuskan heille kuvailla?en mitenkään.tämä lapsettomuus on vienyt minulta niin paljon koko elämästä,että välillä oikein hävettää itseäni katsoa miten kaiken muun olen unohtanut.en osaa elää kuten muut.en nauttia en nauraa enää mistään..onkohan se sitä katkeroitumista..muutunkohan koskaan takaisin samaksi mikä ennen olin vaikka saisinkin lapsen?
huhhuh..siinä onkin miettimistä minulle ittelleni..
..pysty kertomaan millaista lapsettomuus on - ei sellaiselle joka on lapsensa saanut helposti. Mutta voi kertoa, että kyseessä on niin iso asia että siihen kannattaa suhtautua hienotunteisesti ja ymmärtää että päivät vaihtelevat: joskus on helpompi kertoa ja puhua siitä, joskus ei vaan pysty. Joku vertasi lapsettomuutta, etenkin tätä vaihettaa kun vielä käy hoidoissa ja haluaa uskoa onnelliseen lopputulokseen, että jos saisi syövän niin kaikki tajuis miten kauheeta se on ja että taistelee kuolemaa vastaan. Mutta nyt tuntuu, että vielä kauheempaa on sopeutua elämään sen kanssa ettei saa omia lapsia...niin se elämä heittelee. Uskosin, että tää on osa tätä prosessia ja vuosien päästä elämä taas sujuu, sitten kun tän tilanteensa on hyväksynyt.
Maru, aivan ihanaa kuulla että monen yrityksen jälkeen sulla raskaus etenee. Ole niin ihana, että laita vielä myöhemminkin tänä ketjun jatkoksi jotain kommenttia. Jännitän puolestasi enemmän kuin arvaatkaan :)