Lähes kaiken aikaa mietin vain sitä, miten huono keskustelija olen. Alle kymmenvuotiaana ei kavereita ollut. Hiukan päälle kymmenvuotiaana tutustuin (ei minun toimestani)sitten pariin kaveriin, joiden kanssa olinkin sitten ystävä lukion loppumiseen asti. Tämän jälkeen en heitä ole nähnyt..tämän jälkeen työttömänä vanhempien luona eristyksissä, sitten armeija,jossa en oikein kuulunut porukkaan. Armeijan jälkeen työttömänä jälleen. Sitten pääsin ammattikorkeakouluun opiskelemaan. Ei onnistunut kavereiden hankkiminen sieltäkään. Ammattikorkean jälkeen jälleen työttömänä.
Sitten lopulta sitkeän yrittämisen jälkeen sain ihmeen kaupalla töitä omalta alaltani. Alkuun toki olin innostunut työstäni. Vuoden jälkeen uuvuin yksinäisyyteen ja silloiseen työtilanteeseeni. Työuupumukseni johdosta hain tietenkin sairaslomaa. Työpaikkalääkäri sitten kyseli masennuksen oireista ja oli aivan ihmeissään kun selvisi, ettei minulla ole ystäviä. Työkavereiden kanssa tulen toki juttuun. Mutta lähinnä vain työasioissa. Menin vielä ihastumaankin yhteen itseäni vanhempaan naiseen. Tämän hänelle kerroinkin hiukan humalassa. Ei ollut vastatunteita, vaikka välillä olinkin lukevinani hänen katseestaan jotain. Tämä edelleen mietityttää. Tästä mieleen tulee vain sellaisia ajatuksia, että mikä on ettei kelpaa. Toki ymmärrän ettei toinen vain herätä sellaisia ajatuksia toisessa. Mutta päällimmäisenä on kuitenkin mielessä se, että kun ei osaa keskustella. Harvoin tulee mieleen mitään sanottavaa. Niiden työkavereiden kanssa, jotka kaikkein parhaiten tunnen, saatan joskus keksiäkin jotain puhuttavaa. Ei puhettakaan, että voisin lähestyä naista, jota kohtaan tunnen kiinnostusta. Toki voisin lähestyä jotakuta, mutta kun en osaa jutella. Sitten olisin vain hiljaa ja tilanne olisi aika kiusallinen. Tämä minun puhumattomuuteni kummittelee mörkönä mielessäni lähes kaiken aikaa. Jotenkin sitä on katkera menneisyyttään kohtaan. Kun toiset opettelivat sosiaalisia taitoja, minä olin vain omissa oloissani. Lisäksi kun liikun kaupungilla näen (etenkin viikonloppuisin) itseäni hiukan nuorempia kaveriporukoita. Jotenkin olen vihainen/kateellinen heitä kohtaan. Heillä on asiat hyvin, eikä heidän tarvitse miettiä tällaisia. Vielä kun tilanne tuntuu olevan se, että naiset arvostavat ennenkaikkea miehessä sitä, että tämä osaa keskustella. Tuo oleellinen taito minulta puuttuu. Toisaalta teen mieluummin juttuja kuin puhun. En välttämättä edes haluaisi olla mikään moottoriturpa. Kuitenkin haluaisin elämääni jostain edes yhden ystävän..Jonkun jonka kanssa edes joskus käydä vaikka kaljalla ja puhua sontaa. Yritinkin kansalaisopiston kurssin kautta hommata kaveria. Mutta kun ei osaa ottaa kontaktia muihin ihmisiin(=puhua)niin eihän siitä mitään tullut.
Jotenkin vallalla tuntuu olevan sellainen käsitys, että vain sosiaalisille kavereille on suotavaa hankkia kumppani. Ainakin kun lukee tuota "Miten nainen isketään"-palstaa. Moni valittaa, että kuinka on komea & sosiaalinen,muttei silti saa seuraa. Eikö epäsosiaalisille sitten ole suotavaa hankkia kumppania? Itse ainakin toivoisin,että olisi. Masentavaa ajateltavaa. Jos nuo sosiaaliset heput eivät saa naista,niin mitä toivoa minulla sitten on?
Näitä kelailen mielessäni kaiken aikaa. Olisiko tilanteeni toinen, jos olisin voinut harjoitella sosiaalisuutta silloin kun piti. Osaisinko puhua ventovieraille ja vaikka lähestyä naista josta olen kiinnostunut? Ja miten ihmeessä parantaa tätä tilannetta. Kun ei ole ystäviä ei ole sosiaalisia tilanteita. Ja kun ei ole sosiaalisia tilanteita ei voi saada ystäviä. Noidankehä on valmis. Vielä tähän kun lisää masennuksen ko tilanteeseen on soppa valmis. Ei kukaan halua ystävystyä masentuneen kanssa. Ihmismieli nyt vain reagoi näin tilanteeseen, vaikka kuinka yrittäisi olla positiivisella mielellä. Pistää myös miettimään kauanko tätä jaksaa.."Ah, vaikea on sanoin ilmi tuoda tuon metsän sankkuus, kolkkous ja jylhyys, pelkkä muistokin taas nostaa pelon"
Sitten lopulta sitkeän yrittämisen jälkeen sain ihmeen kaupalla töitä omalta alaltani. Alkuun toki olin innostunut työstäni. Vuoden jälkeen uuvuin yksinäisyyteen ja silloiseen työtilanteeseeni. Työuupumukseni johdosta hain tietenkin sairaslomaa. Työpaikkalääkäri sitten kyseli masennuksen oireista ja oli aivan ihmeissään kun selvisi, ettei minulla ole ystäviä. Työkavereiden kanssa tulen toki juttuun. Mutta lähinnä vain työasioissa. Menin vielä ihastumaankin yhteen itseäni vanhempaan naiseen. Tämän hänelle kerroinkin hiukan humalassa. Ei ollut vastatunteita, vaikka välillä olinkin lukevinani hänen katseestaan jotain. Tämä edelleen mietityttää. Tästä mieleen tulee vain sellaisia ajatuksia, että mikä on ettei kelpaa. Toki ymmärrän ettei toinen vain herätä sellaisia ajatuksia toisessa. Mutta päällimmäisenä on kuitenkin mielessä se, että kun ei osaa keskustella. Harvoin tulee mieleen mitään sanottavaa. Niiden työkavereiden kanssa, jotka kaikkein parhaiten tunnen, saatan joskus keksiäkin jotain puhuttavaa. Ei puhettakaan, että voisin lähestyä naista, jota kohtaan tunnen kiinnostusta. Toki voisin lähestyä jotakuta, mutta kun en osaa jutella. Sitten olisin vain hiljaa ja tilanne olisi aika kiusallinen. Tämä minun puhumattomuuteni kummittelee mörkönä mielessäni lähes kaiken aikaa. Jotenkin sitä on katkera menneisyyttään kohtaan. Kun toiset opettelivat sosiaalisia taitoja, minä olin vain omissa oloissani. Lisäksi kun liikun kaupungilla näen (etenkin viikonloppuisin) itseäni hiukan nuorempia kaveriporukoita. Jotenkin olen vihainen/kateellinen heitä kohtaan. Heillä on asiat hyvin, eikä heidän tarvitse miettiä tällaisia. Vielä kun tilanne tuntuu olevan se, että naiset arvostavat ennenkaikkea miehessä sitä, että tämä osaa keskustella. Tuo oleellinen taito minulta puuttuu. Toisaalta teen mieluummin juttuja kuin puhun. En välttämättä edes haluaisi olla mikään moottoriturpa. Kuitenkin haluaisin elämääni jostain edes yhden ystävän..Jonkun jonka kanssa edes joskus käydä vaikka kaljalla ja puhua sontaa. Yritinkin kansalaisopiston kurssin kautta hommata kaveria. Mutta kun ei osaa ottaa kontaktia muihin ihmisiin(=puhua)niin eihän siitä mitään tullut.
Jotenkin vallalla tuntuu olevan sellainen käsitys, että vain sosiaalisille kavereille on suotavaa hankkia kumppani. Ainakin kun lukee tuota "Miten nainen isketään"-palstaa. Moni valittaa, että kuinka on komea & sosiaalinen,muttei silti saa seuraa. Eikö epäsosiaalisille sitten ole suotavaa hankkia kumppania? Itse ainakin toivoisin,että olisi. Masentavaa ajateltavaa. Jos nuo sosiaaliset heput eivät saa naista,niin mitä toivoa minulla sitten on?
Näitä kelailen mielessäni kaiken aikaa. Olisiko tilanteeni toinen, jos olisin voinut harjoitella sosiaalisuutta silloin kun piti. Osaisinko puhua ventovieraille ja vaikka lähestyä naista josta olen kiinnostunut? Ja miten ihmeessä parantaa tätä tilannetta. Kun ei ole ystäviä ei ole sosiaalisia tilanteita. Ja kun ei ole sosiaalisia tilanteita ei voi saada ystäviä. Noidankehä on valmis. Vielä tähän kun lisää masennuksen ko tilanteeseen on soppa valmis. Ei kukaan halua ystävystyä masentuneen kanssa. Ihmismieli nyt vain reagoi näin tilanteeseen, vaikka kuinka yrittäisi olla positiivisella mielellä. Pistää myös miettimään kauanko tätä jaksaa.."Ah, vaikea on sanoin ilmi tuoda tuon metsän sankkuus, kolkkous ja jylhyys, pelkkä muistokin taas nostaa pelon"
Vastaukset 4
Vanhimmat
kirjoituksestasi se, että aika avoimesti ja johdonmukaisesti kerrot ongelmistasi ja enpä ihmettelisi yhtään kirjoituksesi perusteella sitäkään, että onnistuisit tulevaisuudessa sosiaalisissa kontakteissasi.
että sinun olisi joskus nuorena pitänyt opetella sosiaalisia taitoja. Kyllähän sitä kaiken ikää voi opetella, mutta toiset ovat luonnostaan puheliaita ja heidän on helppo keksiä tikusta asiaa vaikka ventovieraiden kanssa. Toiset vain ovat hiljaisempia. Ainakin kannattaa niiden työkavereiden kanssa yrittää jutella. Kyllä keskusteluunkin oppii, jos vaan on ajatuksia, mitä sanoa. Itselläni oli joskus ongelmana, että aina, kun keksin mitä sanoisin, alkoi joku muu puhua, ja sitten se minun sanottavani ei sitten enää sopinut siihen.
Kyllä tosiaan useimpien on sentään aika vaikea lähestyä vastakkaista sukupuolta ja tehdä aloitetta keskustelussa. Onhan sitten puheliaitakin naisia, joten saattaahan olla, ettei sinun niin paljon tarvitsisikaan keksiä puhuttavaa. Uskallanpa väittää, että parisuhteessa elää paljon sellaisia ihmisiä, joilla ei nyt niin kummoiset sosiaaliset ja keskustelutaidot ole. Kyllä ihmisten välisellä kemialla on suuri merkitys. Minun eräs sukulaiseni, ikäiseni, oli niin hiljainen, etten hänen kuvitellut löytävän ikinä ketään. Mutta hänpä on naimisissa ja lapsiakin löytyy. Ei sinun pelisi ole menetetty. Vaikkei sinulla ole ystäviä, kyllä sosiaalisia tilanteita aina tulee. Suurin tekijä kohdallasi on varmaan se masennuksesi. Siitä kun jotenkin pääsisit eroon. Älä kuitenkaan menetä toivoasi... Tsemppiä sinulle!
Olin naimisissa ja parisuhteessa puhumattoman miehen kanssa. Yhteistä taivalta tuli 18 v. Se enempää siihen menemättä, luulen, että ex-mieheni oli kotoaan oppinut tekemällä suoritumaan kaikista asioista, siis ei puhumalla. Nyt hänellä on toimiva parisuhde; on ollut pakko oppia puhumaan: Siis koskaan ei ole liian myöhäistä!
Kerrompa itsestäni - kauan sitten tuli tarve löytää aviomies. Löysin komean, älykkään kohteen ja päätin iskeä hänet. Hän oli hiljainen mies, mutta muutkin aktiiviset naiset häntä tavoittelivat. Hänen puhumattomuus on ollut yhteiselämässämme ongelmana, mutta ajan myötä on tullut helpommaksi, mikä on minun ansioitani. Alussa suorastaan pelkäsin loukkaavani häntä puheillani. Vaikenin, kun kerran olin miehen saanut ja kärsin. Totta, kommunikaatiota täytyy olla.
Olet kirjoittanut selkeän cv:n, mutta Carpe Diem! Tartu Päivään! En nyt parempaa neuvoa keksi. Ja kirjoituksesta päätellen pitäisi myös suullista ilamisutaitoa olla. Rupee harjoittelemaan dialogeja. Ehkäpä joku kiinnostunt aktiivinen nuori nainen ottaa tällä palstalla sinuun yhteytta, toivon niin.