Ajattelin tehdä aika huikean päätöksen huomiseksi: Huomenna en kärsi yksinäisyydestä! Koetan olla ajattelematta heikkouksiani, vaan keskityn hetkessä elämiseen. Koetan olla ystävällinen ja hymyileväinen. Ehkä saan taas osakseni hymyjä, juttuseuraa, hyvää mieltä. Ajattelen hyviä puoliani, joita ovat mm. nöyryys ja tunteista puhuminen. Huomenna en säti ulkonäköäni. Vioistani huolimatta olen kohtalaisen hyvännäköinen, aika urheilullinenkin. Ehkäpä siksi naisetkin niin usein hymyilevät minulle ;). En huomennakaan ole ammattiurheilija, mutta näen itseni toimivana kokonaisuutena. Osaan olla onnellinen hyvästä terveydestäni ja niistä lukemattomista taidoistani ja kyvyistäni.
Uhkana voi olla depressiivinen mieliala, jolloin häpeän kaikkia ottamiani askeleita, enkä ole kovin avoin ja puhelias. Luotan kuitenkin essitalopraamiin, joka estää näitä negatiivisia tunteita.
Mielialaongelmat ovat sitten ihmeellinen osa ihmisenä olemista. Olen saanut osakseni hieman väheksyvää ja ihmettelevää kommenttia. Että et sinä voi olla masentunut ja tyytymätön itseesi! Sitä tässä itsekin välillä ihmettelen, että miksi minä oireilen niin voimakkaasti? Kuitenkin jos taas muistelen menneisyyttäni, olen aina ollut jotenkin kuin "ulkopuolinen". Ja miettinyt ja analysoinut omaa olemusta sairastumiseen saakka.
Tarkkailen usein kanssaihmisiä. Joistakin vaan loistaa sellainen aito luottamus ja elämäninto. Sitten on suuri määrä heitä, jotka näyttelevät jaksavaa ja menestyvää. Sitten on vielä joukko meitä masentunueita, jotka kulkevat hartiat lysyssä, kun taakkaa kantaen. Me masentelijatkin kaipaisimme hyväksyntää ja rakkautta. Mutta tällaista estynyttä ja epävarmaa on kai aika vaikea lähestyä.
Mutta huomenna aion olla kaikkea muuta kuin yksinäinen! No, eihän mulla huomennakaan ole perhettä, mutta en ole ainoa yksineläjä. Huomenna aion olla kiinnostava ja merkillinen mies. Huomenna olen onnellinen!
-Yleinen vuodattaja (den mystiska mannen)
ps. yritänpä lähettää tämän viestin niin, että kelloajaksi tulee 23:00. Odotan noin 30 sekuntia, kun tietokoneen kello on mennyt yli klo 23:n. Ei, en ole koskaan ollut pedantti perfektionisti.
Uhkana voi olla depressiivinen mieliala, jolloin häpeän kaikkia ottamiani askeleita, enkä ole kovin avoin ja puhelias. Luotan kuitenkin essitalopraamiin, joka estää näitä negatiivisia tunteita.
Mielialaongelmat ovat sitten ihmeellinen osa ihmisenä olemista. Olen saanut osakseni hieman väheksyvää ja ihmettelevää kommenttia. Että et sinä voi olla masentunut ja tyytymätön itseesi! Sitä tässä itsekin välillä ihmettelen, että miksi minä oireilen niin voimakkaasti? Kuitenkin jos taas muistelen menneisyyttäni, olen aina ollut jotenkin kuin "ulkopuolinen". Ja miettinyt ja analysoinut omaa olemusta sairastumiseen saakka.
Tarkkailen usein kanssaihmisiä. Joistakin vaan loistaa sellainen aito luottamus ja elämäninto. Sitten on suuri määrä heitä, jotka näyttelevät jaksavaa ja menestyvää. Sitten on vielä joukko meitä masentunueita, jotka kulkevat hartiat lysyssä, kun taakkaa kantaen. Me masentelijatkin kaipaisimme hyväksyntää ja rakkautta. Mutta tällaista estynyttä ja epävarmaa on kai aika vaikea lähestyä.
Mutta huomenna aion olla kaikkea muuta kuin yksinäinen! No, eihän mulla huomennakaan ole perhettä, mutta en ole ainoa yksineläjä. Huomenna aion olla kiinnostava ja merkillinen mies. Huomenna olen onnellinen!
-Yleinen vuodattaja (den mystiska mannen)
ps. yritänpä lähettää tämän viestin niin, että kelloajaksi tulee 23:00. Odotan noin 30 sekuntia, kun tietokoneen kello on mennyt yli klo 23:n. Ei, en ole koskaan ollut pedantti perfektionisti.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Toivottavasti onnistut kaikessa tuossa, mitä päätit huomisen varalle. Minä en tosissani ole jaksanut pitkään aikaan päättää mitään kovin mahtavaa. Elämällä on aina ihan omat suunnitelmansa varalleni.
Eikö olekin jännä juttu, kuinka muut yrittävät puolestasi määritellä, mitä voit, ja mitä et voi tuntea... Tarpeeksi kauan kun kuuntelee muiden väheksyntää ja ihmettelyä, alkaa itsekin epäillä itseään. Miksi olen niin viallinen, etten mahdu muiden muotteihin? Ketä voi syyttää valmistusvirheestä? Joko takuuaika on umpeutunut, vai vieläkö kelpaisin korjattavaksi? Ei kukaan kyllä jaksaisi sitä korjausaikaa käydä edes odottelemaan. Uutta, parempaa tilalle. Tälainen viallinen joutaa mennä.
Kirjoitit ulkopuolisuudesta... Kuinka koet tuon ulkopuolisuutesi? Oletko tuntenut itsesi ulkopuoliseksi ihan lapsesta saakka? Minä olen tuntenut oloni jotenkin yksinäiseksi ja irralliseksi niin kauan kuin muistan. Ihmiset tulevat ja menevät, kenenkään ei voi luottaa seisovan siinä rinnalla loppuun saakka. Tai no, yksi ihminen oli, mutta hän siirtyi ajasta ikuisuuteen yhdessä elämäni suurimmista murrosvaiheista. Ikävä on välillä kova, mutta elämään kuuluu myös siitä luopuminen.
Sinulla on antoisa "harrastus" =). Tuo muiden tarkkaileminen nimittäin. Teen sitä itse. Voisin istua tuntikaudet paikassa, jonka ohi kulkee paljon ihmisiä. Katsella heitä. Nähdä rakastuneita, leikkimielisiä, kiireisiä, kireitä, ujoja, pöyhkeitä, aivan kaikenlaisia ihmisiä. Ihmisissä on jotakin todella kiehtovaa, kaunista, haavoittuvaista ja pelottavaakin.
Saatko sinä hyväksyntää ja rakkautta? Tai osaatko ottaa sitä vastaan, jos joku uskaltaa lähestyä sinua masennuksen suojakilvestä huolimatta?
Sinä muuten olet jo tänään kiinnostava ja merkillinen mies. Mutta jos huomenna vaikka tajuaisit sen itsekin.
Kiitos pitkästä ja valoisasta kommentistasi.
"Saatko sinä hyväksyntää ja rakkautta? Tai osaatko ottaa sitä vastaan, jos joku uskaltaa lähestyä sinua masennuksen suojakilvestä huolimatta?"
En osaa toimia, niin että saisin osakseni rakkautta. Tietysti minulla on opiskelupaikassa ja muuallakin kavereita, joiden kanssa toimii yhteistyö. Eli kyllähän se jonkinlaista hyväksyntää ja rakkautta sekin on. Mutta sellaista parisuhderakkautta tässä eniten vailla ollaan.
"Sinä muuten olet jo tänään kiinnostava ja merkillinen mies. Mutta jos huomenna vaikka tajuaisit sen itsekin."
Niin, meistä jokainen on jotenkin merkillinen ja tärkeä ihminen. Eräs edesmennyt eläkeikäinen ystäväni sanoi, että ihmisten olisi kohdeltava toisiaan tasa-arvoisesti, koska olemme samaa ainetta - eri paketissa.
Yksin jääneenä mietin usein, että onko minulla narsistinen persoonalliisuushäiriö ja minua saatetaan nyt rangaista yksinäisyydellä. Tosin minuahan olisi jo rangaistu lapsuudesta saakka. Tuskinpa olenkaan narsisti. Sehän on normaalin merkki, jos tällaisia piirteitä tunnistaa ja myöntää.
Minun pitäisi tulla ulos kuoreni sisästä, jolloin olisin avoin ottamaan vastaan hyväksyntää ja rakkautta. Nyt olen useimmiten häpeän vuoksi rakennetun kuoren takana. En tiedä näkyykö se ulospäin, mutta tunnen oloni hyvin estyneeksi ja pelokkaaksi.
Niin tosiaan, en usko, että ainakaan kovin paha narsisti voisit olla, jos olet asiaa pohtinut, ja olet kuitenkin valmis myöntämään, että sinussakin on vikansa, jotka osaltaan vaikuttavat siihen, kuinka sinua lähestytään. Täysiverisessä narsistissahan ei mitään vikaa ole (hänen omasta mielestään). Narsisti kokee tulevansa kaltoinkohdelluksi sen takia, että muissa on vika, eivätkä he ymmärrä häntä. Ja jokaisessa meissä asuu pieni narsisti, ei sitä pidä säikähtää.
Tuo on sentään jotakin, että sinulla on jonkinlaisia ihmissuhteita. Kaikilla ei ole sitäkään. MUTTA... En sen perusteella menisi sanomaan, ettetkö voisi tuntea oloasi yksinäiseksi, ja ettetkö saisi kaivata sitä parisuhderakkautta. Ovathan ne ihan eri asioita.
Minulla tuo on toisinpäin. Parisuhde on, mutta ei sekään yksinään autuaaksi tee. Ehkä joskus suhteen alkuhuumassa pelkkä parisuhde riittää, mutta ei enää lähes kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen. Varsinkin kun itse elämäkään ei ole ollut koko aikaa itsestäänselvyys, tulee mieleen, että mitä jos puolisolle käykin jotakin, niin olen maailmassa aivan yksin... Minulla ei ole ketään, joka tuntisi minut hyvin, ja joka olisi tukemassa vaikeimpien aikojen yli. Eikä se puoliso arjessakaan kaikkia juttujani tajua, olemme kuitenkin niin erilaiset. Olisi hyvä, kun olisi edes yksi oikein hyvä ystävä.
Niitä "mukamas" ystäviä on matkan varrelle mahtunut, mutta eiväthän he siinä koko elämää pysy, eikä heille voi "kaikkea" kertoa. Ihmiset ovat niin kärkkäitä tuomitsemaan ja pitämään itseään muita parempana. Tasavertaista ystävyyttä on lähes mahdotonta löytää.
Uskoisin sinun vielä voivan kehittyä haluamaasi suuntaan. Yritys ainakin näyttäisi olevan kova, etkä ole vielä langennut siihen ansaan, että pitäisit itseäsi kokonaan kelvottomana.
...Olet todella mielenkiintoinen ihminen!
Niin se taas alkaa olla yksi päivä vähempänä. Lupasin olla tänään ei-yksinäinen. En tuntenut oloani mitenkään superiloiseksi ja sosiaaliseksi. Oli aika peruspäivä, ihan hyvä sellainen, kun ei juuri ahdistanut.
Ainakin vielä näin alussa essitalopraami näyttää toimivan, kun en murehdi ahdistukseen saakka yksin jäämistäni. Kuten nimimerkki "BeyondReach" kirjoittikin, onhan minulla kuitenkin sosiaalista verkostoa, eli en voi itkeä olevani totaaliyksinäinen. Jopa koulussakin saan usein seuraa tutuista, ja tosinaan liityn itse seuraan. Kyseessä on siis vain tuntemani henkilöt.
Olenkin miettinyt, onko Yksinäisyys-palsta enää sopiva minulle, mutta on kai, sillä onhan täällä parisuhteessakin eläviä yksinäisiä. Ehkä meidän on oltava suvaitsevaisia, eikä luokitella ihmisiä yksinäisyyden laadun/määrän perusteella. Koska mielestäni meistä jokainen on täällä loppujen lopuksi todella yksinäinen. Onnellisimmat kykenevät muodostamaan tyydyttäviä ihmissuhteita, eivätkä he siten "muista" yksinäisyyttään. Minä olen taas sellainen, jolle tyydyttävien ihmissuhteiden muodostaminen ei käy kuin vauvalle vaipan vaihtaminen. Olenkin ajautunut elämässäni sellaiseen tilaan, jossa olen todella joutunut kohtaamaan syvimmät ahdistuksen tunteet.
Sairauteni nimi on masennus ja yleistynyt ahdistuneisuus. Ne ovat seurausta liian pitkään jatkuneesta yksinäisyydestä, ja siitä, etten enää kyennyt hyväksymään enkä käsittelemään niitä tummimpia tunteita. Yritin liian pitkään kestää kaikki ne ajatukset ja itsetunto-ongelmat yksin. Tuloksen näette tässä: Mielialalääkitty, estynyt nuori mies.
Minun pitäisi kertoa myös lääkärille, että estyneisyyteni on ollut minussa aina, eikä ole mielestäni kytköksissä tähän sairastumiseen. Siksipä uskonkin, että estyneisyys ja huonot sosiaaliset taidot olisi persoonallisuuden häiriö. Tai en kuitenkaan... Ehkäpä meistä jokaisesta löytyisi jokin personaallisuushäiriö, jos meitä vaan tarpeeksi tutkittaisiin.
In any case, olen yksinelävä, siis nykytermistöä käyttäen viriili ja villi sinkku. Vanhanajan luokittelun mukaan olisin vanhapoika, joka ei ole kelvannut oikein kenellekään.
Mutta, nyt alankin lähteä tuonne pihalle kävelemään. Äkkiä se talvenselkä taittui, kun on taas niin pitkään valoisaa ja parin viikon päästä siirrytäänkin taas "epänormaaliin", eli kesäaikaan.
-Yleinen vuodattaja
Tuli tässä taas mieleen viime kesän tapahtumia. Lammella oli hauska seurata sorsien pesintää. En tunne niiden käyttäytymistapoja, ovatko ne joutsenten tavoin yksiavioisia.
Olihan se jännä seurata kun niitä pareittain uiskenteli. Sitten kesällä niille oli kuoriutunut monipäinen pesue, eli he olivat se kuuluisa "sorsaperhe kaislikossa".
Samaan aikaan hieman syrjemmällä oli höyhenistöltään hieman rähjääntyneen näköisiä sorsia. Ehkä se rähjäinen olemus johtui niiden alkaneesta sulkasadosta, jolloin ne olivat alkaneet luopua soidinväristään. Mielestäni ne vaikuttivat aika masentuneilta jauhaessaan heinää. Kyseessä oli siis koiraspuolisia yksin jääneitä sorsapoikia. Ne liikkuivat yksin tai olivat välillä kokontuneet yhteen ruokailemaan. Ehkä niillä oli joku poikamiessorsien yhdistyskin. Perheenkasvatuksesta ulkopuolelle jääneinä ne keskittyivät vain ruokailemiseen ja lepoon. Niiden kesä meni leppoisasti tonkiessa pohjaa ulpukoiden seassa. Lisäksi ihmiset syöttivät niitä, ehkä kokien myötätuntoa parittomia kohtaan.
Kyllähän sitä kieltämättä näki niissä yksinäisissä sorsapojissa itsensä. Minusta ne näyttivät ihan perussorsilta, mutta silti ne olivat jääneet vaille puolisoa, eikä niiden vastuulle ollut tullut perheen elatusta. En tosin tiedä, millä tavoin ne olivat hävinneet vahvemmille koiraille. Ehkä ne perheen saaneet olivat olleet lihaksikkaita, vahvasulkaisia, moottoriturpia, isopyrstöisiä alfauroksia.
Ne aremmat olivat ehkä olleet liian epävarmoja, eivätkä ne siksi olleet päässeet parit.. pariutumaan. Mielestäni ne näyttivät aika apaattisilta, hieman syjäytyneiltäkin sulkasadon kourissa. Mahtaakohan se heinäsorsa kokea surua ja epäonnistumista, kun on jäänyt pariutumisen ja perheenkasvatuksen ulkopuolelle?
Uusi kevät saa ne taas palaamaan pesimäpaikoille. Ehkä osa niistä edelliskesän poikamiessorsista on tavannut muuttomatkalla jonkun uuden typyn. Onnistunut viettelemään sen kumppanikseen kehumalla sen kaunista siipipeiliä tai nättejä silmiä tai kaunisväristä nokkaa. Sinne ne pian saapuvat taas kuhertelemaan ja kantamaan kortta kekoon, eli pesää rakentamaan.
Liekö siellä taas niitä yksin jääneitä parittomia? Onkohan ne masentuneita? Pitäisiköhän niille leipoa citalopraami-pitoista pullaa, jos ne ovat masentuneita? On nimittäin jäänyt itselleni niitä nappuloita. No, eiköhän ne ole onnellisia kun saavat syödä ja levätä Suomen lyhyen lämpimän kesän.
Mielenkiintoinen tarina sorsista. Tähän onkin hyvä päättää päivänsä. Niin, siis lähden nukkumaan =).
Ja eivät ne muuten taida olla yksiavioisia. Joka vuosi ne etsivät uuden hempukan, joka saatetaan takaapäin raskaaksi, eikä elatusmaksuja muisteta juurikaan maksella. Ei siis mitään kovin romanttisia tarinoita näiden sorsapariskuntien kertomukset.
Oletko itse muuten iso mies eli tyypillinen kolmekymppinen perheenisä? Tuntuu että minunlaiseni pieni mies jää huomiotta kun parinvalinnat tehdään tässä kymmenen vuoden sisällä. ;(
Ollessani 7. luokalla, pelkäsin aina isoja ysiluokkalaisia. Kerran eräs pitkä kiusasi minua: Otti lippiksen päästäni ja laittoi sen korkealle oven päälle. Ehkä sinäkin näet itsesi vielä "poikasena", kun vertaat itseäsi nuoriin aikuisiin?
Joo, sama vika on mulla. Pitää naisella olla todella hyvä itseluottamus jos minut haluaa. Koon vuoksi ei minua kukaan valitse. Toisaalta olen huomattavan hyväkroppainen, vaikkakin tosiaan ystäväämme Wagneria siteeraten, "vertikaalisesti rajoittunut". Usein kun saan juttuseuraa baarissa, minulle sanotaan, että harrastat urheilua? Helmikuussa seuraani tuli kaunis blondi, joka kehui isoa hauistani :/. Minulla on hyvät geenit, kun on sellainen jäntevyys siunaantunut.
Taitaa se olla valitettava tosiasia, että moni nainen valitsee lastensa isäksi pitkän (vähintään päätä pidemmän). En kyllä usko, että lihaksikas kroppa oikeastaan on kriteerinä. Korkeintaan oikein pinnalliset hakevat lihaksikasta miestä. Mutta oishan se varmasti naiselle unelmien mies sellainen miehenmittainen, miehekäs mies, joka olisi myös tunne-elämältään tasokas.
Toivotaan, että kohtaamme sellaiset naiset, jotka hyväksyvät meidät tällaisina.
Olen vielä "poikanen" ja astumassa tähän aikuisten maailmaan. Tietysti aivoni "resistavat" eli koittavat kieltää sen tosiasian että elämä tulee ja se menee, ja mitä paremmin siihen valmentautuu sitä helpompaa se on. Lääkeannokseni kanssa jatkan matkaani kohti kesää jolloin aloitan siviilipalveluksen. Huomenna menen kaverini kanssa tapaamaan isoäitiäni.
Älä ota liikaa paineita vielä tulevista vuosista. Muistan aika hyvin kun olin aloittanut intin 10 vuotta sitten (tuntuu kuin se olisi ollut ihan vasta). Olin silloinkin ihan eksyksissä, enkä ollut hoidon piirissä. Sinä olet kuitenkin jo nyt hyvällä tiellä: keskustelet vaikeuksistasi ja saat sairauden hoitoon kuuluvaa asiallista lääkehoitoa.
Toivottavasti sinun onnistuu saada itsesi kuntoon nuorempana, ettei käy kuten Yv:lle on käynyt. Olen kehitystehtävissä eksynyt ja joudun tuon tuostakin kysymään tietä kanssamatkaajilta.
Hienoa, että kunnioitat isoäitiäsi vierailemalla hänen luonaan. Pidä aistisi avoinna ja ota oppia elämän sankareista.
Nyt alan lukea "Kohota itsetuntoasi" -nimistä kirjaa. Huomenna taidan käydä päivällä taapertamassa kaupungilla. Minulla on jonkin sortin fiksaatio käppäillä aina pyhäpäivinä hiljaisessa "city centrumissa". Harmikseni sitä harrastavat monet rakastavaisetkin. Onneksi vastapainoksi liikkeellä on myös leppoisia mummeleita. Yksinäisiä nuoria siellä harvemmin pyhäpäivinä näkee. Mutta lammella on kauniina päivinä joitakin neitoja kävelyllä.
Mielenkiintoista tietoa sorsista. Ihan uutta mulle.
Hei. Olen iloinen päätöksestäsi. Tsemppiä!
Sen vielä haluaisin sanoa, että kun olet ilmeisesti ikäsi ohjelmoinut aivojasi sellaisella itsesuggestiolla että olet jotain negatiivista, niin uudelleenohjelmointi vie aikaa. Ethän lakkaa yrittämästä keskittyä positiiviseen, vaikka tuloksia ei heti näkyisikään.
Itselläni on taipumista ylianalyyttisuuteen ja asioiden liialliseen järkeistämiseen. Huonoina hetkinä pahennan omaa pahaa oloani märehtimällä huonouttani.
Luen myös kirjoja ja yritän ymmärtää syitä. Se on ollut valaisevaa ja hyödyllistä, mutta minulla on myös taipumusta juuttua näihin negatiivisiin asioihin ja olen huomannut, että kun oikein analysoin, oloni vain pahenee. Pitäisi löytää keinoja pysäyttää negatiivinen noidankehä. Kun tietoisesti yritän keskittyä positiiviseen, se helpottaa kyllä (enkä tarkoita ollenkaan nyt mitään sellaista että tukahduttaisin tunteita ja huijaisin itseäni, vaan puhun tilanteesta, jossa itku on itketty ja asian vatvominen vain pahentaa oloa sen sijaan että veisi lähemmäs parempaa vointia.)
Miten on päiväsi kulkenut tänään?
Hei, kiitos tsemppaamisesta! On totta, että olen oppinut mitätöimään itseäni sieltä lapsuudesta saakka. Välillä tuntuu toivottomalta yritykseltä, saada itsensä "oikeaan valoon". Se vaan hiipii usein ajatuksiin, että ei minulla ikään kuin ole lupaa olla tällainen onnistuva ja pidetty. Tuttu ja turvallinen Häpeä itseäsi -ajatus palaa aina.
Kiitos. Päiväni on ollut asteikolla 4-10, ehkä joku 6. Aamulla herättyäni klo 6:50 oli huomattavia vaikeuksia saada itsensä lähtöön. Piti käydä lievää sisäistä sanasotaa, ennen kuin sai itseni tsempattua koulukuntoon. Vielä suihkun jälkeenkin tuntui, että en kykene tänään menemään muiden joukkoon. Lisäksi maito oli loppunut, joten aamukahvin maidolla sain vasta päästyäni koululle. Ehkä se kahvi oli jonkinlainen porkkana.
Päivä oli sikäli ihan hyvä, etten tuntenut oikeastaan pahaa ahdistusta/toivottomuutta. Tänään minulla oli kuitenkin huomattavan pelokas olo. Nyt mietitte, että mikäs se niin pelottaa? Hmm.. Esim. ruokalassa istuin yksin ja minua pelotti. Kyseessä lienee sosiaalinen pelko. Lisäksi viereeni tuli kolme nuorta naista, ja olin niin pelokas, että lautasen tyhjentäminen tuntui ikuisuudelta... Oikein nättejä naisia olivatkin, mutta en oikein uskaltanut ketään katsoakaan.
Joinakin päivinä pelkään paljon. Silloin minun on vaikea aina katsoa ihmisiä. Huomaan silloin myös olevani hiljaisempi. Joku on siitä vaitonaisuudesta kysynytkin, ja olen sanonut, että se riippuu niin mielialasta. Kuitenkaan minulle ei ole diagnosoitu kaksisuuntaista, enkä kyllä koe, että olisin milloinkaan varsinaisesti maaninen. Mielialani ovat yleensä huonoina päivinä hieman hiljainen, ehkä apaattinenkin. Hyvinä päivinä taas olen lähempänä tervettä, eli lasken leikkiä, keskustelen enemmän ja uskallan ehkä hieman vastata neitojen katseisiin ja hymyihin. Ehkä minulla on jokin epävakaa tai estynyt persoonallisuuden häiriö, muttei hoitava lääkärini sitä halua myöntää.
Illalla kävin reippaalla puolentoista tunnin kävelylenkillä. Lenkilläkin oli aika pelokas olo, mutta loppumatkasta alkoi vauhti löytyä. Vauhdin löydyttyä, en enää niin voimakkaasti miettinyt omaa olemustani. Olen aivan riippuvainen iltaisesta lenkistä. Joku voi olla riippuvainen seksistä, kaljasta, televisiosta, mutta minun on pakko päästä pihalle. On tämä tosi säälittävää. Nuori mies voisi käyttää iltansa paljon laadukaamminkin, vaikkapa seurustellen miellyttävän neidon kanssa. Nyt hän vain talsii illat pitkät, ikään kuin olisi hukannut jotain... Hän niin mielellään viettäisikin aikaa yhdessä jonkun mukavan nuoren neidon kanssa. Hän kaipaisi elämäänsä naisen kosketusta. Mutta ehkä hänen on niin vaikea edes tulla toimeen itsensä kanssa, ettei se seurustelu voisikaan olla mahdollista.
Lisäksi hän pelkää, ettei hänen kanssaan halua oikein kukaan olla. Pelokas ja epävarma nuori mies ei herätä kiinnostusta.
Saisinpa kesäksi töitä ja mielellään syksyksikin illoille ja viikonlopuille. Voisin tehdä jotain hyödyllistä. Lisäksi haluaisin mennä johonkin harrastelijateatteriryhmään tai vastaavaan, jotta saisin itseni sosiaalisemmaksi. Ei minulla ole mitään sosiaalista, paitsi nyt koulu. En käy sen lisäksi kuin kaverilla 1-2 krt/vk, kirjastossa ja lenkillä. Ja noin 1-2 krt/kk saataan käydä baarissa, mutta sitä ei voi pitää hyvänä ajanviettopaikkana. ARG!!! Sapettaa, joten täytyy lopettaa... kirjoittaminen nyt. Thank you for your attention!
-Yleinen vuodattaja
"On totta, että olen oppinut mitätöimään itseäni sieltä lapsuudesta saakka. Välillä tuntuu toivottomalta yritykseltä, saada itsensä "oikeaan valoon". Se vaan hiipii usein ajatuksiin, että ei minulla ikään kuin ole lupaa olla tällainen onnistuva ja pidetty.
Olen aivan riippuvainen iltaisesta lenkistä."
Voisiko parempaa riippuvaisuutta ollakaan.
Se lapsuusajan mitätöiminen on tuttua aika monille, onneksesi olet tiedostanut sen asian. Sinulle on lupa olla onnistuva ja pidetty.
Jos sattuu sellainen hiljaisuus päivä ja joku siitä huomauttaa vastaat vain, että minusta on joskus ihan kiva vain kuunneella.
Ja hyvä vinkki niihin iltalenkkeihin on, tunnetko ketään, jolla olisi koira, lainaa koiraa lenkillesi ja kas kun löydät monta keskustelijaa lenkilläsi. Olen kuullut joskus että joku mies oli nähnyt mukavalta näyttävän tytön ulkoiluttavan koiraa ja hän käytti tuota lainakoiratemppua ja myöhemmin he jopa menivät naimisiinkin. Tietysti myös harrastukset auttavat.
Muista, että rakkaus voi iskeä kuin salama taivaalta!
Voihan se olla, että osalle koirallisista sinkkunaisista se koira on ainoa "karvajalka". :). Kyllähän Yv:kin on aina pitänyt koirista ja saatanpa joskus sanoakin jotakin tilanteeseen sopivaa kun koira sattuu vaikkapa telmimään lumessa. Lisäksi koirat ja lapsetkin näyttävät pitävän minusta. Usein salaa toivon, että jonkun sinkkunaisen koira olisi koulutettu vainuamaan hyvä mies ja se juoksisi kyöhnäämään eteeni :). Katsoisi välillä emäntäänsä häntää heiluttaen ja kutsuisi leikkimään :).
Tässä ihan lähellä tulee melkeinpä joka ilta nainen pienen koiransa kanssa vastaan. Nainen usein katsoo ja hieman hymyileekin. Tosin hän taitaa olla jo lähempänä 80 vuoden ikää.
"Muista, että rakkaus voi iskeä kuin salama taivaalta!"
Mikä olisikaan hienompaa =). Nyt taitaa olla aika mennä pikku hiljaa lähemmäksi vaaka-asentoa. Ehkä luen muutaman harjoituksen kirjasta "Elä sovussa kehosi kanssa".
Yöunista on tullut minulle nykyään tärkeä osa elämää. Kärsin lapsuudesta saakka yli 10 vuotta unettomuudesta, mutta nyt (lääkkeen avulla) tiedän, mitä on olla päivä kunnolla nukutun yön jälkeen. Alan pikku hiljaa rakentaa itseäni pala palalta uudeksi, eheämmäksi minäksi. Ja tarvitsen siihen kasvuun riittävästi unta ja mielenkiintoisia unia. Me yksinäiset ja rikkinäiset kaipaamme myös runsaasti hyväksyntää ja rakkautta. Luulemme, että rakkaus pakenee meitä, mutta me itse pelkomme vuoksi sitä hieman kierrämme.
Lupsakkaa biisiä nyt kuuntelen : 'Suviyön akordi'.
"Voihan se olla, että osalle koirallisista sinkkunaisista se koira on ainoa "karvajalka". :)."
Hyvä vitsi ;)
Itselläni on pari terapia kertaa peruuntunut, syynä terapeutin sairastuminen ;( Olen ollut aika alakuloinen. Minua on aina kiusattu joka paikassa :( Ei aina edes tee mieli elää. Miten sinä jaksat elää tässä kylmässä ja pahantahtoisessa maailmassa? Minä mietin itsemurhaa joka päivä ja tätä on jatkunut vuosi ehkä tarvitsen vähän etäisyyttä tähän maailmaan.....
Minullakin oli reilu vuosi sitten mielessä, että ei tästä taida enää tulla mitään. Olenkin kirjoittanut, että hyvät dropit ovat auttaneet ja ovat edelleenkin tukena.
Kiusaamisesta huolimatta, yritä tehdä elämästäsi arvokas. Älä suotta käytä energiaasi kiusaajien vihaamiseen, vaan yritä ajatella että heillä itsellään on ollut ongelmia. Ovat rikkinäisestä perheestä tai luonnevikaisen kasvattajan jälkeläisiä.
En osaa sanoa ratkaisua siihen, kuinka ne suisidaaliset ajatukset hellittäisivät. Välillä kun niitä itsellänikin on. Viikonloppuna viimeksi iltalenkillä (kaikki hyvinkö?) vallin päällä kiitävä Pendolino sai jotain pahaa mieleen. Pyydä tarvittaessa toisia lääkkeitä, jos toivottomuus alkaa viedä liiaksi ajatuksiasi.
"Miten sinä jaksat elää tässä kylmässä ja pahantahtoisessa maailmassa?"
Pahaksi ja kylmäksi itsekin usein koen maailman. Masentuneen mieli tahtoo nähdä niin. Ehkä jaksan elää, kun uskon parempaan. Ilman uskoa, ei kai elämä voisi "kantaa". Yritä jaksamisesi mukaan olla mukana aina jossakin, edes shakkikerhossa :). Muutenkin kannattaa kuunnella niitä vanhempia ihmisiä, kun heillä on elämästä paljon enemmän kerrottavaa ja kokemuksia. Itsekin olen saanut paljon, kun olen saanut kuulla mm. sodanaikaisia kauheuksia. Koen että vanhempien ihmisten seurassa on lupa olla kaikkine vikoineen. He eivät ole niin pinnallisia ja siksi minunkin häpeäpersoonastani huolimatta on helppoa olla itseäni vanhempien seurassa.
Saattaisi olla niin, ettei koirallinen sinkkunainen tällaista toista karvajalkaa ottaisi :).
Tsemppiä!
Sinä olet äärimmäisen ihmisrakas, hyväsydäminen ja kypsä ihminen. Et henkisesti ollenkaan sen ikäinen kun olet kertonut olevasi :)
Vanhat ihmiset ne ovatkin parhaita. Joo shakissa olin kaksi peliä sitten iski ahdistus piti lähteä, hävettää tietysti ;/ no viikon päästä uuteen koitokseen :D
Nyt pääsin irti im- ajatuksista, luulen että kunhan vähän minäkin nuori runkku tästä kasvan niin ymmärrän elämää paremmin kuten sinä ;) Vedin 15 punnerrusta ja olo oli jo paljon parempi :)
Ima say to u , man. Stadin epävirallisella slangilla: Snatshaa baarista muija, sen saat föönattua hienolla verbaalisilla skileilläsi, u see me, man yeh? :)
Kyl me kummatkin otetaan muija kotio, pistetään perhe pystyyn ja hoidetaan elämä kuten HIFK hoiti Kärpät runkosarjan vikassa matsissa, eiks je? :)
tai ainakin juuri pienille koirille kaikki vastaantulijat jotka kyykistyvät ja rapsuttavat ovat toki ihania ihmisiä. Mutta muista, että rapsutusta ei saa aloittaa päälaelta vaan tarjoat avointa kättäsi jota voi lipaista ja sitten saat rapsuttaa.
Koiran emäntä ihan varmasti pitää siitä alkuun olet päässyt jo sen aikuisen naisen kanssa :) :), siinä se koiran vainu on kun tapaa ystävällisen ihmisen emäntäkin huomaa sen.
Nuo univaikeudet ovat tuttuja minullekin juuri lapsuusajan peruja ja nukahtamislääkkeet ovat tuttuja.
Mikään ei kohenna kuntoa ja oloa paremmin kuin kunnon unet, olen aiheesta täräyttänyt muuton myötä vaihtuneelle lääkärille, kun hän oli sitä mieltä, että on aivan sama vaikka yöllä valvoisi koska olen eläkkeellä voin nukkua päivällä.
Lääkäri katsoi minua hyvin yllättyneenä kun sanoin hyvin vihaisena, että ilmeisesti et ole koskaan kokenut univaikeuksia, koska yöllä jos valvoo niin silloin "kärpäsistä tulee härkäsiä".
Entisellä omalääkärillä toisella paikkakunnalla, hän silmiin katsoessan jo totesi heti, että et taida olla ihan kunnossa. Onneni oli se, että meillä oli se omalääkärisysteemi kunnossa siellä vanhalla asuinpaikallani.
Olemme päässeet nykyisen lääkärin kanssa hyviin väleihin tämän poksahtamisen jälkeen ja hän uskoo kun sanon jonkin ongelman.
Vahinko kun meni tuo karkauspäivä, olisin voinut vaikka kosaista ja saada hamekankaan, koska meillä on tuota ikäeroa melkoisesti.
Kaikki eivät pidä "hölösuisista" henkilöistä.
:D :D terkkuja mummo
Hei. Tuli tarve vastata, koska tuo maailman pahuus, kylmyys ja toivottomuus ovat minullekin olleet tosia. Parempaan suuntaan olen kuitenkin menossa.
Maailma ON paha ja kylmä. Maailma ON myös ihana, kaunis ja ihmiset lämpimiä ja välittäviä. Kolikolla on kaksi puolta. Mitä tiukemmin olet juuttunut toiselle puolelle kiinni, sitä vaikeampi on nähdä ja muistaa, että kolikossa on se toinenkin puoli. Minua auttaa joskus synkkinä hetkinä kun järkeni tietää, että on olemassa se hyväkin puoli, vaikka juuri nyt en sitä näe.
On joku ihmeellinen "luonnonlaki" että hyvät ja pahat vaikutukset kasaantuvat. Ne joilla jo valmiiksi menee hyvin saavat helpoiten lisää hyvää. Ne joilla on jo ehkä lapsuudesta asti mennyt huonosti (sattui syntymään "väärään" perheeseen jne) helposti valuvat entistä syvemmälle kurjuuteen.
Luulen että avainsana tässä on usko (en tarkoita jumalaa tai muuta uskonnollista van elämänuskoa, uskoa hyvyyteen). Esim yksinäisellä ihmisellä positiiviset muistot voivat olla niin vähäisiä, että on vaikea uskoa että asiat voisivat olla paremmin. Mitä enemmän muistoja positiivisista asioista, sitä helpompi uskoa positiiviseen muutokseen. Ja kun siihen uskoo, avautuu polkuja sinne.
Toivoisin että sinä ja muut samoin tuntevat voisi uskoa että maailmassa on myös se hyvä ja välittävä puoli - vaikka siitä ei itse olisikaan (vielä) päässyt osalliseksi. Se ON olemassa ja se ON totta.
Vaikka olenkin ajoittain vieläkin masentunut ja yksinäinen (ja tulen varmaan olemaan pitkään, ehkä aina), olen alkanut oikeasti pitää maailmaa aika mielenkiintoisena paikkana. Haluan nähdä miten täällä käy. Olen löytänyt myös ilon aiheita (esim luonnossa liikkuminen, kirjat ja leffat, kirjoittaminen, itseni hemmottelu, ajatusten vaihto keskustelupalstalla ja uusi harrastus, jossa tapaan ihmisiä). Olen joskus ajatellut itsemurhaakin. Siinä yhteydessä olin tosi lähellä pistettä että olin valmis luopumaan kaikesta, koko elämästäni. Se luopuminen oli minulle jotenkin merkittävä kokemus. Ajattelin että ei ihan vielä. Olen esim surrut parisuhteen puutetta, mutta koin että jos olen valmis luopumaan elämästäni, silloin menee myös mahdollisuus koskaan kokea hyvä parisuhde. Ehkä "tapoin" itsestäni vaatimuksen elää jollain tietyllä tavalla (siten että muu olisi epäonnistumista), luovuin parisuhteen pakosta ja jäin katselemaan miten maailma kulkee. Kun on elossa, kaikki on vielä periaatteessa mahdollista. Haluan uskoa ja usein uskonkin, että elämääni voi tulla vielä paljon hyvää.
Toivon vilpittömästi kaikkea hyvää kaikille alakuloisille! Älkää menettäkö uskoanne hyvyyteen sillä minäkin oikeasti välitän ja haluan lähettää teille voimia! En varmasti ole ainoa. Uskon vilpittömästi että jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää ja kiinnostavaa ja jokaisella on mahdollisuus kasvaa ja mahdollisuus tulla onnellisemmaksi.
Ainakin fantasiapeleissä kaikki ovat ystävällisiä toisillensa. Ehkä se johtuu siitä että ne joilla ei ole rahaa on enemmän halua rakastaa.
Voiskos se "mummo" auttaa Yv:tä löytämään hyvä, vapaa nuori nainen ;). Tosin minusta tuntuu, että itsevarmuuden löytymisen myötä minusta aletaan pitää yhä enemmän. Tänäänkin oli koulun kahvilassa katseiden vaihtamista ja hymyilyä erään sormuksettoman tumman kaunottaren kanssa ;). Eli ei sitä tiedä, vaikka löytyisikin mukava ja ymmärtäväinen/hyväksyvä nainen.
tietystihän tarjoaisin sinulle omaani ensin, mutta ikävä kyllä on jo mennyt "kaupaksi".
Tuo katseiden vaihtamiset ja hymyilyt on hyvä alku eli vanhaa sanontaa käyttäkseni "siitä se tie turkuun" lähtee. Itä-Suomalainen sanonta ja turulla tarkitetettiin maailmaa.
Lisää vaan hymyjä ja katseiden vaihtelua tyttöjen kanssa, mutta muista ei vain ulkoinen kauneus ole se ainoa hyvä puoli.
Hyvän ystävän tai rakastetun kanssa hiljaisuuskin on ihanaa! Istua vaikka ulkona tai kävellä luonnossa ja katsella nyt alkavaa kevään heräämistä rauhallista yhdessä oloa.
Toinen vanha sanonta, kyllä luonto tikanpojankin puuhuun vetää. :), :)
Tulipas ihan vanhat hyvät ajat mieleen, vaikka yksikseni koiran kanssa asustelen ja elelen, juttuseuraa löytyy kyllä tuolla ulkoillessa juuri koiran ansioista.
Jospa sillä tapaamallasi koiranmummelilla olisi vaikka tyttärentytär vapaana. Mistäsitä tietää millä oksalla onni istuu tai se olla vaikka melkein seinän takana.
Kiitän kun olisit pitänyt minua varteenotettavana, hm.. onko se nyt vävypoikana? Mutta kyllähän ne hyvät naiset tahtoo mennä. Tai enhän minä tiedä, vaikka sinkkunaisia on enemmänkin. Minä en vain tunne juuri ketään. Olisi hienoa tavata joku upea neito ja viettää laatuaikaa hänen kanssaan. Lisäksi minä välillä kaipaan anoppiakin elämääni :). Ehkä tulee, ehkä ei...
"Hyvän ystävän tai rakastetun kanssa hiljaisuuskin on ihanaa! Istua vaikka ulkona tai kävellä luonnossa ja katsella nyt alkavaa kevään heräämistä rauhallista yhdessä oloa."
Liian hyvää ollakseen totta minulle. Joten yksin on jatkettava. Kyllähän se jonkinlaista sydämen kivettämistä vaatii, ettei ala liikaa haaveilla.
"Mistä sitä tietää millä oksalla onni istuu tai se olla vaikka melkein seinän takana."
Toivottavasti ei sentään seinän takana. Mukava ja nätti nainen siellä onkin, mutta onnellisesti parisuhteessa hänkin. Vain rikkinäiset ovat yksin nuorena (tai rahaa tai uraa luovat).
Kas kun tuo edellinen vastaus sinulle tyttöystävästä tuli kahteen kertaan vaikka se ei mukamas kelvannut ja oli käytössä, eli ei mummon dementiasta johtunut.
"Vain rikkinäiset ovat yksin nuorena (tai rahaa tai uraa luovat)."
tuohon oli tarkoitettu se höpö höpö, rikkinäisen voi aina korjata ja revenneen ommella uudelleen, puuttuvan palan kohdalle laittaa paikan.
Enkä pitäisi sinua rikkinäisenä enkä oikeastaan ujonakaan koska uskallat tässäkin kirjoitella ja vielä ihan normaalisti ilman noita kaikenlaisia apusanoja.
Käypä jonkun kaupungin sivuilla, niin apusanoja viljellään jo otsikoista lähtien.
Vävypoikahan se nimitys on ja anoppi ei aina välttämättä ole miellyttävä ihminen ja mistäs tiedät milloin naapuri vaihtuu tai itse mahdollisesti muutat, tilaisuuksia tulee kyllä kun vain maltat odottaa.
Ainahan saa haaveilla, älä missään tapauksessa aloita sydämesi kivettämistä, vaan suunnittele sitä että millä tavoin hellisit tulevaa puolisoasi, oletpahan sitten valmis kun aika koittaa.
Sellaiset haaveet ovat mukavia ja kaikille sallittuja.
Sitä sanottiin, että kaikkea muuta ihminen katuu vaan ei nuorna naimistaan (avioliitosta tässä kyse) mutta kyllä se monelle on ollut katumisen paikka, kun varsinainen nuoruus on jäänyt kokematta.
Olisihan minulla vielä pari tyttärentytärtä, mutta he taas ovat vielä niin nuoria 12 ja 13 v, että siinä sulle tulisi tosi pitkäaika odottaa ja olen aivan varma että sitä ennen olet löytänyt sen oikean.
t mummo
Kyllä myönnän olevani monessa suhteessa aika lapsellinen = epäkypsä. Moni on minua sanonutkin nuoren näköiseksi (yleensä veikattu 20-26), mutta juttujani kun kuuntelee, tulee kuulemma esiin syvällisyys ja ajatusten rikkaus.
Olen oppinut paljon, koska minulla on ollut mahdollisuus saada tutustua hienoihin ihmisiin matkan varrella. Olen luotettavan näköinen ja ehkä siksi vedän puoleeni vanhempia ihmisiä. Lisäksi minäkin käyn välillä paikoissa, joissa on vähemmän nuoria ihmisiä. Usein eläkeikäiset kiittävätkin juttutuokiosta. Olen harkinnut että alkaisin jollekin ystäväksi, mutta en ehkä sittenkään uskalla, kun en tiedä miten voimakkaasti siihen pitäisi sitoutua. Mm. kirkolla ja SPR:llä on pula ystävistä. Kuitenkin minun pitäisi saada itselleni puoliso.
Hyvä kaverini siirtyi pilven päälle kattelemaan aika lailla vuosi sitten. Minäkin haluaisin sellaisen parisuhteen, jossa kumppanit tukisivat toista loppuun saakka.
En löydä baarista naista. Tunnen itseni liian ulkopuoliseksi kapakassa, enkä pääse useinkaan esittämään verbaalisia kykyjäni. Ja en oikein viihdy kyseisessä ympäristössä. Kapakassa on aina älytön sählinki päällä. Yökerhossa taas liian kova discon renkutus. Olen parhaimmillani kesällä liplattavan järven vieressä. Istahdan usein ihan veden lähelle penkille. Siinä sitä on sitä jotakin. Mutta ei siihen kukaan lyyli pysähdy, tietenkään :(. Paitsi joku mummo saattaa kysästä, saisko hetkeksi istahtaa. Siinä sitten usein käydään oikein lepposa keskustelu :). Ehkä ne mummot usein saattavat ajatella, että onpas ihana nuori mies, aivan kuin "urho-vainaa" silloin nuorena. Yhtä salskea ja jäntevä tämäkin mies.
Uskon myös, että iän karttuminen lisää kykyä ymmärää elämää. Vaikka välillä koenkin olevani aika noviisi. Vaikka muut näkevät kertomansa mukaan minut itsevarmana ja oman paikkansa löytäneenä.
Lähdetään siitä, että me molemmat löydetään hyvä nainen ;D. Pitäisköhän joskus lavastaa tilanne. Vaikka että "kompastuisi" jonkun syliin. Ehkei sittenkään kannata alkaa enempää nolata itseään.
Kohta on taas kesä ja kadulla on sellaisia "varainhankkijoita", jotka pysäyttää kysymällä "Olisko hetki aikaa?". Jos sattuis joku viehettävä neito olemaan, niin vastais hänelle: "Sulle mulla olis aikaa vaikka koko loppuelämäksi" ;D.
Loppukevennys: Jopen vitsejä: Vaari oli lääkärissä ja lisensiaatti kyseli, että mitenkäs se on vaarilla ja muorilla se seksi nykyään? Vaari vastasi: "Kyllä me muorin kanssa pelataan seksiä joka aamu: Muori nostaa "sen" kädellä pystyyn. Ja se, kummanka puolelle "se" kaatuu, keittää aamukahavit". ;D
Nyt on 20:nes päivä, eikä siitä tietenkään mitään tullut. No, elämä on.
..mutta on hyvä muistaa, että huominen on tulevaisuutta ja jouluun on enää noin 9 kuukautta.
Ensin tulee vappu ja helluntai. (Helluntaiheila)Omena- ja muut puut kukkivat.
Ihanat lämpimät kesäillat, toivottavasti ja elokuun lämpimät kuutamoiset illatkin tässä välissä. Tytöt kesämekoissa
Syksy ja ruska mahdollinen uusi lumi.
Siinä ilon aiheita moneksi kuukaudeksi.
Joulu ei mielestäni ole meidän yksinäisten juhla, mutta sitähän ei kestä kuin pari päivää, nuo toiset aiheet kestävät kauemmin.
t. mummo
Joo, ei viime joulu ollut kovin kaksinen. Aattoiltapäivällä kävin kirkossa ja loppuillan kattelin kirjastosta lainaamiani elokuvia. Aika epäsopiva leffavalinta olikin aattoyönä, kun katsoin brutaalin Kauriinmetsästäjän. Ihan vitsinä heitin tuon joulun.
Kyllähän se lähestyvä kesä periaatteessa on mahtava juttu, mutta kun sekin saattaa ahdistaa yksinäistä, kun kaikkialla näkyy lemmiskelijöitä, jopa sorsatkin ovat onnellisiä perheellisiä.
Tytöt kesämekoissa... "Tytöt ovat kauniita, kuin lumpeet lammessa. Katson niitä rannalta, vaan en voi poimia". Onhan se lyhyt tämä meidän kesä, mutta miten sen ajan taas kestää. Olisi hienoa kun tietäisi, että joku nainen haluaisi lyöttäytyä seuraani.
Kunpa saisi olla jossakin töissä juhannuksena. Viime juhannuksena aika kävi hieman pitkäksi, kun vietin hiljaisessa kaupungissa ne päivät. Juttelin torilla nälkiintyneille puluille ja muutamalle puolitutulle mummellille.
Vaan se, että minulle yksinelävälle joulu on kaikista hankalin, kun asun kaukana sukulaisistani. Ja lapsuuden ajan joulut olivat aivan kamalia "isä kunnon joulukännissä" ja sitä rataa.
Yksin vietin juhannuksenkin ja oikeastaan koko kesän, kunnes älysin hankkia uuden karvajalan edesmenneen tilalle. Alkoi tilanne mennä siihen, ettei oikeastaan viitsinyt aamulla sängystä nousta ja odotti vain iltaa, että se olisi "hyväksyttävää" olla vain sängyssä.
Edellisen karvajalan jouduin viemään vuosi sitten sen sairauden takia nukutettavaksi ja ajattelin, että ei enää koskaan sitä tilannetta uudelleen.
t. mummo