Minusta tuli äiti 17-vuotiaana. Lapsen isä oli tuolloin 19. Oltiin vielä opiskelijoita ja seurustelua oli takana vasta vajaat puoli vuotta. Sukulaiset suhtautuivat asiaan hyväksyvästi, ehkä siksikin, koska suvussamme on niin monia 17-19 vuotiaana äidiksi tulleita. Ystävät olivat tukena ja innoissaan.
Yhteiskunta, tuntemattomat ja puolitutut eivät nähneet ehkä kovin järkevänä tilannettamme. Poikkeuksiakin kyllä oli, kannustavia ihmisiä, saman aikoinaan kokeneita ja niitä joiden mielestä on hyvä "tehdä lapset nuorena". Tuntui silti, että suuri osa oli järkyttyneitä, jopa katsoivat kieroon.
No, lapsi syntyi. Terve ja reipas tapaus. Lapsen varttuessa valmistuin opinnoista ihan hyvillä papereilla, sain töitä, lopulta vakituisen työpaikan. Isukki kävi armeijan ja sai hänkin pian vakituisen työpaikan. Talo ostettiin pari vuotta sitten. Onpa kotona pyörimässä muutama karvalapsikin (jos joku ei ymmärrä: lemmikkejä.) ja elämä muutenkin on mallillaan.
Olen huomannut, miten yhtäkkiä yhteiskunta, tuntemattomat ja puolitutut ovat kääntäneet kelkkansa: "Tehkää lisää lapsia! Miksi ette ala jo tehdä lisää?" "Teillä on vakituiset työt, oma koti ja hyvä elämäntilanne, nyt on aika tehdä lapsia!"
Huvittavaa. Moni tuttuva ja ystävä onkin jo pyyhältänyt meistä "ohi" olemalla jo kahden lapsen vanhempia. Itse olin viisi vuotta sitten kaveriporukan eka äiti.
Tällä hetkellä voin sanoa, että olen äärimmäisen onnellinen, kun sain lapsen niin nuorena. Oli helppoa saada lapsi kesken opiskelujen ja on aivan mahtavaa olla jo noinkin ison tytön äiti. Nyt toisen lapsen suunnittelun kohdalla mietityttää jo monikin asia. Miten yhdistää pieni lapsi ja raskas kolmivuorotyö? Välillä on tullut mieleen, että olisipas ollut hienoa saada toinen lapsi heti perään, vaikkapa kahden vuoden ikäerolla. Nyt olisi se toinenkin jo kolme vuotias. Mutta toisaalta sitten, mikä olisi tämän hetkinen tilanne, jos niin olisi asiat menneet. Ehkä minulla ei esimerkiksi olisi vakituista työpaikkaa vielä. Jos joku ihmettelee, miksi korostan työtä...johtuu siitä, että asumme työttömyyden runtelemassa Pohjois-Suomessa ja vielä maaseudulla. Täällä on melko pitkässä kuusessa työpaikan saaminen. Mekin asuimme kaupungissa välillä, mutta töiden saaminen mahdollisti muuton takaisin maalle.
Jokatapauksessa, asian pointti on se, että minusta on huvittavaa, joissakin tilanteissa jopa ärsyttävää, että vielä viisi vuotta sitten olimme niin "hulluja" kun saimme lapsen ja nyt meidän taas pitäisi täyttää maa tai vähintäänkin nämä autioituneet syrjäseudut! Kyllä, aiomme ruveta yrittämään toista lasta vielä tämän vuoden aikana. Mutta voin sanoa, että välillä tuntuu hurjemmalta saada (toivottavasti) lapsi kesken asunto-, auto- ja opintolainojen maksun, kesken työelämän alkupuoliskon.
Esikoisen syntyessä oli ehkä tiukkaa rahallisesti, mutta ei toisaalta ei ollut mitään sen kummempaa huolehdittavaa asioiden suhteen. Ainoa asia oli se koulun loppuun käyminen. Elämä oli hyvin stressivapaata, niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin ehkä joidenkin korvaan.
Nämä olivat nyt ihan omakohtaisia pohdintojani. Muilla voi hyvinkin olla toisin.
Mukavaa kevään odotusta kaikille!
Yhteiskunta, tuntemattomat ja puolitutut eivät nähneet ehkä kovin järkevänä tilannettamme. Poikkeuksiakin kyllä oli, kannustavia ihmisiä, saman aikoinaan kokeneita ja niitä joiden mielestä on hyvä "tehdä lapset nuorena". Tuntui silti, että suuri osa oli järkyttyneitä, jopa katsoivat kieroon.
No, lapsi syntyi. Terve ja reipas tapaus. Lapsen varttuessa valmistuin opinnoista ihan hyvillä papereilla, sain töitä, lopulta vakituisen työpaikan. Isukki kävi armeijan ja sai hänkin pian vakituisen työpaikan. Talo ostettiin pari vuotta sitten. Onpa kotona pyörimässä muutama karvalapsikin (jos joku ei ymmärrä: lemmikkejä.) ja elämä muutenkin on mallillaan.
Olen huomannut, miten yhtäkkiä yhteiskunta, tuntemattomat ja puolitutut ovat kääntäneet kelkkansa: "Tehkää lisää lapsia! Miksi ette ala jo tehdä lisää?" "Teillä on vakituiset työt, oma koti ja hyvä elämäntilanne, nyt on aika tehdä lapsia!"
Huvittavaa. Moni tuttuva ja ystävä onkin jo pyyhältänyt meistä "ohi" olemalla jo kahden lapsen vanhempia. Itse olin viisi vuotta sitten kaveriporukan eka äiti.
Tällä hetkellä voin sanoa, että olen äärimmäisen onnellinen, kun sain lapsen niin nuorena. Oli helppoa saada lapsi kesken opiskelujen ja on aivan mahtavaa olla jo noinkin ison tytön äiti. Nyt toisen lapsen suunnittelun kohdalla mietityttää jo monikin asia. Miten yhdistää pieni lapsi ja raskas kolmivuorotyö? Välillä on tullut mieleen, että olisipas ollut hienoa saada toinen lapsi heti perään, vaikkapa kahden vuoden ikäerolla. Nyt olisi se toinenkin jo kolme vuotias. Mutta toisaalta sitten, mikä olisi tämän hetkinen tilanne, jos niin olisi asiat menneet. Ehkä minulla ei esimerkiksi olisi vakituista työpaikkaa vielä. Jos joku ihmettelee, miksi korostan työtä...johtuu siitä, että asumme työttömyyden runtelemassa Pohjois-Suomessa ja vielä maaseudulla. Täällä on melko pitkässä kuusessa työpaikan saaminen. Mekin asuimme kaupungissa välillä, mutta töiden saaminen mahdollisti muuton takaisin maalle.
Jokatapauksessa, asian pointti on se, että minusta on huvittavaa, joissakin tilanteissa jopa ärsyttävää, että vielä viisi vuotta sitten olimme niin "hulluja" kun saimme lapsen ja nyt meidän taas pitäisi täyttää maa tai vähintäänkin nämä autioituneet syrjäseudut! Kyllä, aiomme ruveta yrittämään toista lasta vielä tämän vuoden aikana. Mutta voin sanoa, että välillä tuntuu hurjemmalta saada (toivottavasti) lapsi kesken asunto-, auto- ja opintolainojen maksun, kesken työelämän alkupuoliskon.
Esikoisen syntyessä oli ehkä tiukkaa rahallisesti, mutta ei toisaalta ei ollut mitään sen kummempaa huolehdittavaa asioiden suhteen. Ainoa asia oli se koulun loppuun käyminen. Elämä oli hyvin stressivapaata, niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin ehkä joidenkin korvaan.
Nämä olivat nyt ihan omakohtaisia pohdintojani. Muilla voi hyvinkin olla toisin.
Mukavaa kevään odotusta kaikille!
Vastaukset 4
Vanhimmat
seurustelua oli takana raskaaksi tullessa vajaat puoli vuotta :) ei lapsen syntyessä, heh heh
muutenkin että teiniäideillä menee hyvin lapsen tulosta huolimatta :)
Itselläni on kohta 8 kuukautta seurustelua takana. Välimatkaa poikaystävään on 400 kilometriä, mutta kesällä muutetaan saman katon alle jos saan opiskeluni vaihdettua..
Minulla on ihan hirveä "kotiäiti"-syndrooma :D Haluais jo asua yhdessä ja jakaa arki. Haluaisin lapsen ja koiran. Kohtuu ison asunnon mihin kaikki mahtuisivat.. Sen jo sanoin poikaystävälleni että alle 25v tulen lapsen hankkimaan. Kaipa tämä hänelle sopi kun ei ole vieläkään suhteesta lähtenyt :) Pakastimeni pursuaa kaiken maailman leivonnaisia koska innotuin leipomisesta, eikä kukaan ole niitä minun kanssa syömässä :(
Tässä olen yrittänyt olla innostumatta liikaa, mutta mitäs muuta mietinkään kuin yhteenmuuttoa ja yhteistä tulevaisuutta. Äitikin kysyi että miksi minulla on niin kiire aikuistua, mutta hormonit taitaa hyrrätä...
Hyvää kevättä sinulle ja perheellesi :)
että tuo tunne menee ohi. Jotenkin sitä alle parikymppisenä itsekin koki, että tuo pullantuoksuinen kotiäiti-idylli on ainoa oikea elämisen ja ennenkaikkea aikuisuuden merkki.
Nyt yli kolmekymppisenä on ihana huomata, että elämä sen kun parani, kun pääsi tuosta vuosia kestäneestä teini-iän parisuhteesta kotileikkeineen eroon :) eipä ole enää moiseen tarve, kyllä itsenäisen ja meneväisen naisen (myös parisuhteessa) elämä aina pirttihirmun roolin voittaa..
Nuorena sait pahasti keskosen? Mahtoi olla vaikeeta selviytyä erityislapsen kanssa?