Tuntuu jollain lailla, että on turha enää yrittää, kun on jo näin vanha. Eli ei enää kaunis mutta työ- ja sosiaalisten kokemusten puolesta 17-vuotiaan tasolla (En nuorena edes arvostanut kokemusten keräilyä sellaisenaan, mutta huomaan olleeni väärässä). Aika kuluu myös yhä nopeammin, joten mitä sillä on väliä vaikkei tekisikään mitään? Pidän itseäni melkein samanikäisenä kuin vaikkapa kadulla kohtaamiani vanhuksia.
Tällaiset ajatukset minua häiritsevät, kun mietin miten voisin muuttaa elämääni.
Tällaiset ajatukset minua häiritsevät, kun mietin miten voisin muuttaa elämääni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
.. ja mentyä sen paluu mahdoton! Kadulla kohtaamasi vanhukset eivät suinkaan ole yksiselitteinen ryhmä.
Ihmisen jokaisella elämän vaiheella on oma mielenkiintonsa, jos asennoituu positiivisesti. Itsestä se on kiinni.
Minulla ainakin työelämä oli yhtä kärsimystä; 4-kymppisenä olin väsynyt, pettynyt ja stressaantunut.
Mutta nyt tosivanhana, nautin taas nuoruuden kivoista asioista, kuten tanssista, rullaluistelusta, matkustamisesta, maalaamisesta, uuden kielen oppimisesta, ompelemisesta, lukemisesta, TV:stä, ym. Luettelossa on asioita, joita en nuorena voinut tehdä. En silloin edes tiennyt, että minulla olisi lahjoja luoda öljymaalaus. Ja ostin rullauistimet, kun jäällä olin hyvä luistelija ja rullaluistimilla lähdin liikkeelle vaikeuksitta.
Tässä kuussa täytän 67.
Miten muuttaa elämää? - tietenkin ihmisen luonne vaikuttaa asiaan - mutta lapsena ollaan ennakkoluulottomia ja halutaa kokea uutta - palaa lapsen tapaan ajattella ja toimia!!!
Aika todellakin tuntuu kuluvan pelottavan nopeasti vaikka mitään ei edes tee, elämä valuu hukkaan todella salakavalasti välillä vaan havahtuu huomaamaan että taas oli se syntymäpäivä, joulu, juhannus, uusivuosi, ystävänpäivä jne... Jotenkin ainakin mulla noi tietyt päivät todellakin muistuttaa kuinka epäonnistunut olen. Onhan tässä elämä mennyt alamäkeen jo melkein 20 vuotta. Toisaalta haluaisin antaa periksi mutta toisaalta en haluaisi kuolla saavuttamatta mitään merkittävää elämässä, perhe riittäisi nyt kun tästä maailmasta jälkeeni ei jäisi kuin pakettiauto lastillinen kaatopaikalle kelpaavaa tavaraa.
Mulla on ihan samanlaisia ajatuksia, olen siis vanha - 40 vuotias - mutta kehittymättömämpi kuin 18-vuotias siskontyttöni. Kokemuksia ei silloin nuorena tullut hankittua, koska olin melko ujo, arka ja hiljainen. Eikä muut halunneet hengailla tällaisen tylsimyksen kanssa. Muutenkin musta tuntuu, että muut ovat aina jotenkin määränneet mun elämästä...Lapsena vanhemmat suojelivat mua "pahalta maailmalta" eli kasvattivat musta tällaisen ujon ja säikyn. Sitten kouluikäisenä koulukaverit varoivat mua. Yläasteella olinkin jo täysin hyljeksitty, kiusattu ja syrjitty. Olen aina joutunut viihtymään yksikseni, vaikka moni kuvittelee, että teen sen omasta tahdosta. Mutta en osaa olla ihmisten kanssa, en tiedä mitä ja miten jutella. Toisaalta joskus kun joutuu samaan pöytään "ihmisten" kanssa vaikka töissä niin välillä ihmettelee niiden puheenaiheita: puhuvat sairauksistaan, säästä, viisaudenhampaistaan...Mua ei kyllä kamalasti muiden asiat kiinnosta enkä halua kertoa muille vatsavaivoistani. Töissä muutenkin oma yksinäisyys ja huonot sosiaaliset taidot oikein korostuu. Joskus kun sinne tulee uusia työntekijöitä, niin ei kulu kuin päivä tai pari niin niillä on jo oma "posse". Olen kateellinen!
Ennen luulin että joskus vielä mullakin on poikaystävä. Mutta nykyään en todellakaan pysty edes kuvittelemaan sellaista. Kuka voisi olla kiinnostunut seurustelemaan naisen kanssa, joka on viettänyt koko ikänsä yksin kotona, mitä nyt töissä on käynyt. Sitäpaitsi kouluaikana sain kuulla sen verran paljon juuri pojilta rumasta ulkonäöstäni, että tuskin kukaan haluasi mun naamaa katsella.
Mä kyllä haluaisin pois täältä kolostani, mennä bilettämään, matkustella, vaikka vaan hengata joskus muuallakin kuin kotona. Mutta yksin en uskalla enkä kehtaa. Äh, unohtakaa koko juttu!
halunnut lapsia tai jotain sellaista?
Voisin periaatteessa lähteä biletys-seuraksi jos haluat.
--------