Kysyisin kantaanne seuraavaan: Osuin kerran tälle palstalle ja olen sitä ajoittain seurannut. Moni tarina on identtinen omani kanssa-olin lukio- ja opiskeluaikoina kova jännittämään sosiaalisia tilanteita, esitelmiä, sukujuhlia. Punastelin, kädet tärisi; ennen esitelmänpitoa tunsin suunnilleen "kuolemanpelkoa pahempaa kauhua". Etukäteen viikon jännitti ja melkein viikko meni jälkeenpäin toipuessa, kun asia kävi itsetunnon päälle. Koin, että jännittäminen ja punastelu ei ollut osa minua ja persoonaani:(
Opiskelujeni viimeisinä vuosina parin sattuman ja samassa veneessä olevan tuttavan kautta tarjoutui mahdollisuus järjestää tapaamisia, joissa saimme turvallisesti harjoitella esillä oloa, tulevia esitelmiä - tavallaan siedätyshoitaa ongelmaa tilanteessa, jossa kaikilla läsnäolijoilla oli sama ongelma - ja tehosi kyllä melkosen hyvin. Sittemmin olen tullut hyvin toimeen itseni kanssa ja sanoisin, että en jännitä paljonkaan enemmän kuin ns. normaali ihminen, pärjäilen hyvin yrittäjänä myyntitehtävissä ja ihmissuhteissa - osaan jopa nauttia nykyään sukujuhlista ilman pakokauhua:)
Asian ydin: kannattaisiko minun perustaa esim. yhdistys, jonka puitteissa järjestää vastaavia tilaisuuksia, joissa voisi turvallisesti (anonyymisti) harjoitella esillä oloa ja joissa kaikki läsnäolijat kärsivät/ovat kärsineet samasta vaivasta ja porukalla voisi hakea parempia valmiuksia työhön ja opiskeluun useiden sos. tilanteiden toistojen kautta. Nostakaa peukku pystyyn tai kääntäkää alas, mutta mielellään kuulisin kommentteja.
Opiskelujeni viimeisinä vuosina parin sattuman ja samassa veneessä olevan tuttavan kautta tarjoutui mahdollisuus järjestää tapaamisia, joissa saimme turvallisesti harjoitella esillä oloa, tulevia esitelmiä - tavallaan siedätyshoitaa ongelmaa tilanteessa, jossa kaikilla läsnäolijoilla oli sama ongelma - ja tehosi kyllä melkosen hyvin. Sittemmin olen tullut hyvin toimeen itseni kanssa ja sanoisin, että en jännitä paljonkaan enemmän kuin ns. normaali ihminen, pärjäilen hyvin yrittäjänä myyntitehtävissä ja ihmissuhteissa - osaan jopa nauttia nykyään sukujuhlista ilman pakokauhua:)
Asian ydin: kannattaisiko minun perustaa esim. yhdistys, jonka puitteissa järjestää vastaavia tilaisuuksia, joissa voisi turvallisesti (anonyymisti) harjoitella esillä oloa ja joissa kaikki läsnäolijat kärsivät/ovat kärsineet samasta vaivasta ja porukalla voisi hakea parempia valmiuksia työhön ja opiskeluun useiden sos. tilanteiden toistojen kautta. Nostakaa peukku pystyyn tai kääntäkää alas, mutta mielellään kuulisin kommentteja.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin ideasi olisi nimenomaan yhdistyspohjainen, eli periaatteessa nonprofit? Itse olen osallistunut koulussani vastaaville kursseille ja olen huomannut saman, että altistaminen kyllä toimii, vaikkakin esiintymisen toistoja saisi olla vielä enemmän.
Kaupallisessa mielessähän idea ei ole uusi, esimerkiksi eilen tuli Priimassa pieni pätkä vastaavasta toiminnasta. Työelämässä esiintyminen on yhä useammalle jokapäiväistä, ja hyviä esiintyjiä arvostetaan, joten markkinat ovat suuret. Asian ydinhän on siinä, että kuka on valmis pitämään yhdistystoimintana sellaista "ilmaiseksi", josta toiset (siis yritykset) ovat valmiita maksamaan isojakin summia? Eli mihin vetää raja kaupallisen ja yhdistystoiminnan välille?
Itse olen sitä mieltä, että oikealle kohderyhmälle suunnattuna yhdistyspohjaiselle toiminnalle, jossa olisi mahdollisuus workshop-tyylillä kehittää itseään, voisi hyvinkin olla kysyntää. Varsinkin jos se rakentuu sosiaalisen jännittämisen poistamisen (ei pelkästään esiintymistaidon) ympärille. Jatka vaan ideoimista ja toivottavasti saat muutakin rakentavaa palautetta!
Toki toki - esiintymiskoulutusta on tarjolla runsaasti ja joka lähtöön. Ajatukseni perustuu paljolti henkilökohtaiseen (elämän-)kokemukseen ja ideani on nimenomaan keskittyä sosiaalisten pelkojen "poisturruttamiseen" monipuolisten ja runsaiden toistojen ja käytännön menetelmien kautta. Pointti on siinä, että yleensä suositellaan sitä, että altistaa itsensä oireita aiheuttaville tilanteille, jotta niihin tottuisi, mutta yleensä se aiheuttaa liikaa stressiä ja kuormitusta itsetunnolle - ideassani "itsensä mokaamisen pelkoa" ei ole, koska lähtökohta kaikilla läsnäolijoilla on, että jännitysoireet näkyvät ja saavat näkyä. Tällöin hukkaenergiaa ei tarvitse käyttää turhaan esim. punastelun tms. estelyyn vaan voi rauhassa totutella esilläoloon tilanteissa, joita normaalimaailmassa välttelee viimeiseen asti. Ja tärkeää mielestäni on myös, ettei ryhmänvetäjä ole mikään sarasvuo tai muu yltiöextrovertti vaan henkilö, jolla on itsellä näkemystä asiasta, johon helpotusta haetaan. Realistina en toki lähtisi itse vetämään mitään yrityskoulutuksia esiintymisestä, koska niihin on sitten ihan eri henkilönsä.
Muuten olen lähes keski-ikäinen kaveri ja nykytyössäni tod. näk. jatkossakin tienaan leipä- ja makkararahat, joten minulla tämän jutun kanssa on lähtökohdat tietyllä tavalla enempi henkilökohtaisia - oma lehmä ojassa siinä mielessä, että kyllä sama ongelma roikkuu elämässä mukana vaikka ei niin merkittävä ongelma enää olekaan.
Mutta ongelmana voi olla ihmisten mukaan saanti. Itsekin haluaisin ko. juttuun mukaan mutta en tiedä sitten uskaltaisinko kuitenkaan loppupelissä tulla mukaan.
Kiitos kommentistasi:))
Itse jouduin pahasti sosiaalisesta jännitämisestä kärsivänä aikoinaan tosiasioiden eteen: lääkkeistä ei ollut juuri apua, hermoleikkaus on kallis ja tehoaa vain joihinkin oireisiin (ja ilmeisesti aika ikäviä sivuoireita). Mun piti valita kahdesta, 1. tuntea kasvavaa pelkoa ja jännitystä päiviä/viikkoja ennen esitelmää tms., mikä aiheutti yleensä huonon suorituksen kovassa paineessa ja siitä jälkimorkkiksen tai 2. simuloidut, sosiaaliset stressitilanteet esitelmineen samasta ongelmasta eroon haluavien ihmisten kanssa.
Valitsin jälkimmäisen ja sain apua, mutta kyllähän siinä hommassa takki kastui... ja rohkeutta se vaati ja itsensä likoon laittamista, mutta kun ei ollut kuin "huonoja vaihtoehtoja". Se vaan, kun ennen kouluesitelmää oli edellisinä iltoina hikoillut, ollut esillä ja jutellutkin tuntemuksista niin kyllä todellisen esitelmän pito oli helpompaa ja tuli aika voittajan olo jälkeenpäin.
Mun mielestä pointti on siinä, että jännitäjän pitää tajuta, että ihmisillä on erilaisia vaivoja, haittoja ja sairauksia joka lähtöön. Jännitys on vaan yksi niistä eikä se tee ihmistä yhtään huonommaksi ja ennen kaikkea siitä voi päästä eroon yhtä yllättäen kuin on huomannut sen tulleenkin.
Tuntuu että niitä tilanteita pitäisi vaan toistaa ja toistaa ja että olisi tosiaan se porukka kenen kanssa voisi sitten tuntemuksista puhua eikä tarvitsisi yksin kotona vaipua itsesääliin kun pieleenmenneet esitykset ja pahat jännitysoireet nolottaa ja tekee mielen matalaksi..lähtisin varmaankin mukaan pienen harkinnan jälkeen..eihän tosta voi loppujenlopuksi olla kuin hyötyä
tilanteisiin..itse oli aikanaan esiintymiskammo. noh, helpottanut kun on enemmän ihmisten kanssa.
joskus tuntui jopa että en pysty hengittämään, olin niin jännittynyt ja pingottunut