Hei. KIrjoitin jo tuonne omaishoitajien puolelle samalla otsikolla. Onko teillä jollain kokemusta tästä tappavasta, salakavalasta taudista? En paljoa siitä tiedä. Siskoni työnsä puolesta tietää ja raskain sydämin kertoi kauhuskenaarioita äitimme tulevaisuudesta. Netistä taas löysin positiivisia ajatuksia ja rohkaisua kohdata tämä kauheus. Olen vähän vieläkin shokissa, tänään sain asiasta tietää, tauti on jo aika pitkällä, kun pitää käydä happea haukkaamassa sairaalassa, vaikka vasta todettu.Ja äitimme polttaa edelleen. Eilen ja tänään "meni vain pari tupakkaa", kertoi ylpeänä. No tietysti meni vähemmän, kun oli tukahtua. En oikein tiedä, mitä ajatella. Äitini on aina ollut niin viisas ja kasvattanut ajatuksella. Nyt hän onkin saanut itse itselleen hirvittävän tulevaisuuden ihan omaa tyhmyyttään. Niin epäreilua..
Miten te pärjäätte, joilla on läheinen/joka on itse saman taudin uhrina? Tarvitsen selvästi vähän aikaa toipua , jotta voin olla hänen lähellään tukena ja lohduttajana. Nuy on tunne, että olen aivan turta ja jotenkin lukossa.
Miten te pärjäätte, joilla on läheinen/joka on itse saman taudin uhrina? Tarvitsen selvästi vähän aikaa toipua , jotta voin olla hänen lähellään tukena ja lohduttajana. Nuy on tunne, että olen aivan turta ja jotenkin lukossa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
että sen taudin pelosta lopetin tupakoinnin.Se on surkea tapa kuolla.
Äitini menehtyi siihen. Hän oli kova tupakoitsija eikä pystynyt olemaan täysin savuton sairustuttuaankaan vaikka kaikista tehokkain "lääke" siihen on tupakan polton lopettaminen. Taudin eteneminen ylleensä pysähtyy tai hidastuu tällöin ja kunto kohenee.
Lisää voi lukea Helin sivuilta:
http://www.hengitysliitto.fi/keuhkoahtaumatauti/
erilaisia aiheesta kertovia sivuja. Niissä on ymmärrettävästi kovin positiiviselta kantilta katsottu, kai ajateltu että sairastuneet käyvät eniten niillä sivuilla. Minä haluaisin enemmän tietää siitä sairastavan arjesta. Minkälaisia asioita ei jaksa tehdä, missä tarvitsee apua, ...
sairastan itse keuhkoahtaumatautia ollut 8 vuotta happirikastimessa ja liikun ulkona happipullon kanssa sen mikä on välttämätöntä. olin himopolttaja nyt jo yli 5 vuotta täysin polttamatta. Totean vain, että on huomattavasti helpompi olo ilman tupakkaa, ja tautikin on pysynyt vakaammalla pohjalla ei pahenemista muttei paranemistakaan. Ennustehan on hidas ja varma kuolema - sydänhän tässäkin alkaa oireilla tulee vähitellen vajaatoimiseksi...ja hidastaa yleistä tahtia... onneksi tämä tauti etenee hitaasti että ehtii vähitellen sopeutua kulloisenkiin tahtiin...loppu tulee olemaan todennäköisesti rauhallinen hiipuminen tajuttomuuden kautta...lohduttavaa vai mitä?
Mutta tuosta ei taida asenne enää parempaan suuntaan mennä. Elää siten kun elää voi. Toivottavasti niitä vuosia on vielä paljon jäljellä ja kuntoakin riittää niistä nauttimaan.
Tuo loppu taitaa tulla juuri kuvailemallasi tavalla, niin se tuli ainakin omalle lähiomaiselleni. Ei mitenkään tramaattista, vaan hiljaista hiipumista vain.
.... et jaksat noinkin pitkän "rikastinuran" jälkeen vielä naputella täällä palstoilla kuulumisia :-).
Hienoa, että jaksat vielä ulkoilla happipullojen kanssa, kesä tulossa ja kaikkea.Tulevaisuutta on turha murehtia etukäteen, sitähän ei kukaan pysty ennustamaan.
Mukavaa kesänodotusta sinulle :-).
No eihan se epareilua ole, sita saa mita tilaa, rumasti sanottuna. Mummoni on jo vuosikausia sairastanut, aika sitkea sissi ollut. Ei jaksa juuri kavella, mutta kotona parjaa toistaiseksi. Happipulloa ei ole kaytossa, saattaa toki olla, etteivat anna kun polttaa edelleen kuin korsteeni. Isalleni povaan samaa tulevaisuutta, ellei syopa iske ensin. Kylmasti suhtaudun, tiedan sen. Jos pikkutyttona sanoin faijalle, etta en tule sairaalaan katsomaan jos tupakasta sairastuu.
Kyllä minusta kovin kylmästi suhtaudut. En voi sitä ymmärtää, kun minulla tunteet pukkaa silloin tällöin rajustikin pintaan. Mutta toisaalta kadehdin, asiaa olisi helpompi käsitellä, jos ei tunteet aina hiipisi mukaan. Äitini ei ole lopettanut, polttaa edelleen viisi arkunnaulaa päivässä, osissa tosin kun ei kokonaisia pysty. Raivostuttaa, säälittää, olen lohduton, rakastan äitiäni niin, en haluaisi hänelle kamalaa kuolemaa...
Amatikseen mm. tätä tautia hoitava kertoi minulle, kuinka saattaa kuolla, jos huono tuuri käy. Olin ajatellut ryhtyä omaishoitajaksi äidilleni kun sen aika tulee, mutta tämä ihminen kyllä sanoi, että tässä sairaudessa ei yleensä kuolla kotona.Sairaalassa nuo kuolevat, läkähtyen, haukkoen happea,kolmekin päivää oli eräs "hutamalla" kuollut. Se kuoleman pelko kuulema iskee, toisin kuin esim. syöpäpotilailla joilla ei morfiinin takia ole kipuja. Pelokkaan ihmisen silmiin on paha katsoa ja häntä rauhoitella. En tiedä, pystynkö siihen, pää on taas liian täynnä ajatuksia.
Mutta hyvää juhannusta itse kullekin.