Oli kaunis kesäilta. Taivas punersi, ja aurinko laski leimuavan keltaisena
synkän metsän taakse. Pilvet värjäytyivät punaisen eri sävyin ja tekivät
taivaasta ikään kuin kauniin maalauksen. Penttilän perhe vietti iltaa suuren
talonsa puutarhassa ihaillen taivaanrantaa, ja keskustellen leppoisia.
Pieni vauva nukkui vaaleanpunaisissa lastenrattaissaan, lämpimän
kesätuulen hyväillessä hänen pieniä kasvojaan ja vaaleita kiehkuroitaan.
Kaikki oli rauhaisaa ja ihanaa, mutta kukaan ei aavistanut, että jokin
tarkkaili heitä metsän pimennosta.
Alkoi olla jo niin myöhä, että vanhemmat lapset alkoivat tulla
väsyneiksi. Isä kantoi sylissään toista tytärtään, ja äiti saatteli poikaa
yöpuulle. Vauva jäi ulos nukkumaan rauhallisesti, mutta kun ulko-ovi
kalahti kiinni, pienokainen heräsi ja alkoi itkeä. Vaunut hytkyivät vauvan
rimpuillessa ja itkiessä, ja se herätti pensaikossa lymyilevän hahmon huomion.
Tumma hahmo juoksi pusikoiden takana tähyillen puutarhaan. Mutta joku
oli ehtinyt ennen häntä; Äiti nosti vauvan rattaista ja nosti syliinsä rauhoitellen.
Hahmo oli jäänyt paikalleen katsomaan näkyvälle paikalle, ja
äiti huomasi tämän. Hän haukkoi henkeä ja pelkäsi valtavasti tätä suurta,
runsaskarvaista olentoa, joka muistutti todella paljon sutta, mutta jossa
oli ihmismäisiä piirteitä. Sen pimeässä loistavat, keltaiset silmät hohtavan
valkeat ja terävät hampaat saivat naisen vapisemaan. Olento murisi
matalasti ja katsoi naista suoraan silmiin. Naiseen iski paniikki ja hän
lähti perääntymään kohti takaovea, mutta hahmo tajusi viimeisen
tilaisuuden tulleen ja hyökkäsi naisen kimppuun. Hahmo puri naista
todella kovaa ja pahasti. Lapsi putosi naiselta nurmikolle, ja hahmo
sieppasi parkuvan vauvan hampaisiinsa ja rymisti pimeään metsään
kaataen lastenrattaat.
Lapsi hampaissaan otus laukkasi yhä syvemmälle ja syvemmälle
metsään oksien ruoskiessa sen paksua karvapeitettä. Lapsi huusi
ja parkui naama purppuran punaisena. Yhtäkkiä lapsi kuitenkin hiljeni,
ja verinoro alkoi hitaasti virrata valkoiselle potkupuvulle sotkien hennot
kiharat. Hahmo juoksi ties kuinka kauan kuollut lapsi suussa roikkuen,
kunnes se hidasti vauhtiaan ja löntysti suuren kiven taakse. Vähän ajan
päästä alkoi kuulua tyytyväistä murinaa ja maiskutusta, kun otus aloitti
yöllisen ateriointinsa. Oksat vain ratisivat ja luut naksahtelivat katkeillessaan.
Hyvällä ruokahalulla otus söi kaiken mitä vain irti sai, sillä se ei ollut syönyt
moneen aikaan mitään.
Kun olento oli kalunnut kaiken lihan luita myöten, se lähti hölkyttelemään
havunneulasten peittämälle, kapealle metsäpolulle etsimään lisää ravintoa.
Jonkin matkaa kuljettua otus näki pienen punaisen mökin polun laidalla.
Varovasti se lähestyi ränsistynyttä pikku mökkiä kierrellen ja kaarrellen
varjojen suojissa, sillä talossa paloi valo. Otus hiipi kohti talon nurkalla olevia
suuria harmaita roskapönttöjä, joista se ajatteli löytävänsä hieman jälkiruokaa.
Roskapönttöjen luona otus nousi takajaloilleen, nojasi etukäpälillään pönttöön
ja avasi kannen helposti kuonollaan, ja alkoi tonkia jätöksiä. Juuri silloin sattui
talon asukas, piskuinen ukko, astumaan ovesta ulos ja näki olennon. ”Susi, perkhele!” ukko
huudahti ja riensi takaisin tupaan. Otus oli niin hämillään, ettei tajunnut tilannetta.
Vasta kun ukko oli taas ovella pyssy kainalossa, se tajusi vaaran mutta liian
myöhään. Luoti lävisti salamannopeasti sen otsan, ja otus rämähti maahan,
liikkumattomana. Kun ukko lähestyi ruhoa, hän huomasi sen kokevan
muodonmuutoksen. Se, jonka hän oli ampunut sutena, olikin kuollut
Penttilän perheen kauan sitten kadonneena esikoisena
synkän metsän taakse. Pilvet värjäytyivät punaisen eri sävyin ja tekivät
taivaasta ikään kuin kauniin maalauksen. Penttilän perhe vietti iltaa suuren
talonsa puutarhassa ihaillen taivaanrantaa, ja keskustellen leppoisia.
Pieni vauva nukkui vaaleanpunaisissa lastenrattaissaan, lämpimän
kesätuulen hyväillessä hänen pieniä kasvojaan ja vaaleita kiehkuroitaan.
Kaikki oli rauhaisaa ja ihanaa, mutta kukaan ei aavistanut, että jokin
tarkkaili heitä metsän pimennosta.
Alkoi olla jo niin myöhä, että vanhemmat lapset alkoivat tulla
väsyneiksi. Isä kantoi sylissään toista tytärtään, ja äiti saatteli poikaa
yöpuulle. Vauva jäi ulos nukkumaan rauhallisesti, mutta kun ulko-ovi
kalahti kiinni, pienokainen heräsi ja alkoi itkeä. Vaunut hytkyivät vauvan
rimpuillessa ja itkiessä, ja se herätti pensaikossa lymyilevän hahmon huomion.
Tumma hahmo juoksi pusikoiden takana tähyillen puutarhaan. Mutta joku
oli ehtinyt ennen häntä; Äiti nosti vauvan rattaista ja nosti syliinsä rauhoitellen.
Hahmo oli jäänyt paikalleen katsomaan näkyvälle paikalle, ja
äiti huomasi tämän. Hän haukkoi henkeä ja pelkäsi valtavasti tätä suurta,
runsaskarvaista olentoa, joka muistutti todella paljon sutta, mutta jossa
oli ihmismäisiä piirteitä. Sen pimeässä loistavat, keltaiset silmät hohtavan
valkeat ja terävät hampaat saivat naisen vapisemaan. Olento murisi
matalasti ja katsoi naista suoraan silmiin. Naiseen iski paniikki ja hän
lähti perääntymään kohti takaovea, mutta hahmo tajusi viimeisen
tilaisuuden tulleen ja hyökkäsi naisen kimppuun. Hahmo puri naista
todella kovaa ja pahasti. Lapsi putosi naiselta nurmikolle, ja hahmo
sieppasi parkuvan vauvan hampaisiinsa ja rymisti pimeään metsään
kaataen lastenrattaat.
Lapsi hampaissaan otus laukkasi yhä syvemmälle ja syvemmälle
metsään oksien ruoskiessa sen paksua karvapeitettä. Lapsi huusi
ja parkui naama purppuran punaisena. Yhtäkkiä lapsi kuitenkin hiljeni,
ja verinoro alkoi hitaasti virrata valkoiselle potkupuvulle sotkien hennot
kiharat. Hahmo juoksi ties kuinka kauan kuollut lapsi suussa roikkuen,
kunnes se hidasti vauhtiaan ja löntysti suuren kiven taakse. Vähän ajan
päästä alkoi kuulua tyytyväistä murinaa ja maiskutusta, kun otus aloitti
yöllisen ateriointinsa. Oksat vain ratisivat ja luut naksahtelivat katkeillessaan.
Hyvällä ruokahalulla otus söi kaiken mitä vain irti sai, sillä se ei ollut syönyt
moneen aikaan mitään.
Kun olento oli kalunnut kaiken lihan luita myöten, se lähti hölkyttelemään
havunneulasten peittämälle, kapealle metsäpolulle etsimään lisää ravintoa.
Jonkin matkaa kuljettua otus näki pienen punaisen mökin polun laidalla.
Varovasti se lähestyi ränsistynyttä pikku mökkiä kierrellen ja kaarrellen
varjojen suojissa, sillä talossa paloi valo. Otus hiipi kohti talon nurkalla olevia
suuria harmaita roskapönttöjä, joista se ajatteli löytävänsä hieman jälkiruokaa.
Roskapönttöjen luona otus nousi takajaloilleen, nojasi etukäpälillään pönttöön
ja avasi kannen helposti kuonollaan, ja alkoi tonkia jätöksiä. Juuri silloin sattui
talon asukas, piskuinen ukko, astumaan ovesta ulos ja näki olennon. ”Susi, perkhele!” ukko
huudahti ja riensi takaisin tupaan. Otus oli niin hämillään, ettei tajunnut tilannetta.
Vasta kun ukko oli taas ovella pyssy kainalossa, se tajusi vaaran mutta liian
myöhään. Luoti lävisti salamannopeasti sen otsan, ja otus rämähti maahan,
liikkumattomana. Kun ukko lähestyi ruhoa, hän huomasi sen kokevan
muodonmuutoksen. Se, jonka hän oli ampunut sutena, olikin kuollut
Penttilän perheen kauan sitten kadonneena esikoisena
Vastaukset 2
Vanhimmat
hyvä tarinankertoja kirjoittaja joukossamme
hän.
kiitoksia mainioista hyvällä kirjoitustyylillä
luoduista erikoisista tarinoista hänelle.
täällä pitääkin olla eikä aina toisten haukkumista