Hirveyksien keskeltä hauskuuteen

No niin. Tyhmä nimi tällä tarinalla, myönnän sen. Tää on tositarina. Tää ei kerro musta vaan mun pikkuserkusta. Se sokeutu melko kauan aikaa sitten auto-onnettomuudessa mutta sen silmät eivät menneet puhki tai mitään, jotenki joku hommeli sen päässä vain paino sinne hermostoon, mutta jonkin ajan päästä se saatiin leikattua, ja mun pikkuserkkuni, Henna niminen, kirjotti tarinansa ja pyysi mua kirjottamaan sen tänne. Tässä on oikeat etunimet, mutta ei oikeita sukunimiä.
***

- Henna, miten sä voit? kysäisi mun sisko Jenni huolestuneen oloisesti ja kuulin hänen laittavan oven kiinni.
- Miten sen nyt ottaa, mutisin. - Kuuluu kummia, näkyvyys vois olla parempikin, sanoin ärhäkästi.
- Okei, okei, mä tiedän että sua pännii ja toi on kamalaa, koska muakin pännii. Mutta ehkä tää kaikki joskus muuttuu iloksikin, Jenni sanoi.
- Joo, haudassa, sanoin. - Ei tämä tästä kummene, mun ärtyneisyys senku paranee, eli jos annat mulle lautasen niin varaudu siihen että se lentää johonkin. En tiedä seinistä, missä ne edes on.
- Lautasesta puheenollen, mä tulin kysymään että onko sulla nälkä, Jenni hoksasi sanoa. - Niin että jos sulla on...
- Sä voit tuoda mulle tänne ruokaa tai taluttaa mut keittiöön, mä sanoin kyllästyneesti. - Mä olisin mielummin vähän aikaa yksin ja söisin jonkun ajan päästä teidän muiden kanssa, sanoin.
- Okei, mä menen alakertaan, Jenni sanoi ja mä kuulin sen loittonevat askeleet ja sitten ovi meni kiinni. Jenni oli poissa mun huoneesta.
***
Mä tunnustelin käsilläni sänkyäni ja tavoitettuani sen lysähdin siihen ja menin makaamaan sen päälle. Kaikki muistui salamana mieleeni. Muistin kaiken.
Se oli ollut melko liukas keli, lunta oli ollut maassa jo reippaasti. Mä, mun siskoni Jenni sekä äiti että isä oltiin matkalla Ivalosta Ouluun ja me kaikki tiedettiin matkan olevan väsyttävä ja pitkä. Siitä huolimatta me päätettiin pysähtyä vain pari kertaa, mutta kuitenkin täytyisi ajaa varovaisesti.
- Onneksi täällä on ollut lumiaura jonkin aikaa sitten, äiti sanoi hyvillään. - Tiellä ei ole niin paljoa lunta.
- Niinpä, isä sanoi. - Ja koska nyt ei pyrytä, lumihiutaleet ei takerru ikkunoihin.
- Todella hyvä keli siis, äiti päätteli. - Ja reissukin oli melko mukava.
- Lukuunottamatta sitä kun Jenni tippui kahden metrin mittaiseen hankeen, isä sanoi ja me kaikki nauroimme.
Jenni oli hassuuksissaan lähtenyt hakemaan vajasta suksia, mutta koska se ei muistanut mun varoitusta, se tipahti hankeen eikä päässyt sieltä omin avuin pois. Tilanne oli Jennin mielestä tietenkin pelottava, mutta siellä ei voinut käydä mitenkään, paitsi että sitä Jenni ei itse tajunnut, tilanne oli huvittava.
- Millon me pysähdytään, kysyin. - Mun tekis mieli suklaata, sanoin.
- Kyllä sinä sitä suklaata saat sitten Jouluksi, äiti lupasi. - Tarkoitus on pysähtyä vajaan tunnin päästä, kai te sen aikaa jaksatte istua autossa?
- Joo tietty, mä ja Jenni vastattiin yhtä aikaa ja hymyiltiin sitten. - Olis vaan kiva saada jotain lämmintä juotavaa, mutta eipä se mitään.
- Niinpä, isä sanoi keskittyen ajamiseen.
Jonkun ajan päästä me sitten lopulta pysähsyttiin ja mäkin huokaisin helpotuksesta.
- Henna, ole kiltti ja mene tien yli, mutta varovaisesti. Hae huoltsikalta neljä munkkia ja pari termospulloa, joissa on jotain lämmintä, äiti sanoi.
- Okei, mä menen, lupasin ja aloin ylittämään tietä. Kun mä olin päässyt puoleen väliin, mä kuulin kilinää ja kolinaa ja sitten mä tunsin miten joku sinkoutui mua kohti. Tarkemmin sanottuna jokin terävä, ja sitten kuului kalahdus.
- Ai!!! mä karjuin. - Auttakaa, porukat, missä te olette? mä huusin.
- Miten kävi, Henna, kuulin mun vanhempien ja Jennin kysyvän hätääntyneenä.
- Päähän sattuu ja silmät, en mä näe niillä mitään, mä sanoin. - Ja no, suussa kuplii.
- Voi Hyvä Luoja! äiti huudahti.
Sen jälkeen mä menetin tajuntani ja heräsin sairaalassa.
- Henna! mä kuulin kiljaisut läheltäni heti kun kohottauduin istumaan.
- Mä taidan olla sairaalassa, mä päättelin koneiden surinasta. - Ja aika siistissä sellaisessa, lisäsin haistaessani desifiontiaineen ällöttävän katkun nenässäni.
- Niinpä oletkin, Jenni tokaisi.
- Mitä mä täällä teen, miksi mä en ole Oulussa? mä kysyin.
- Tapahtui pieni onnettomuus, äiti sanoi. - Sinua kohti heitettiin autosta pullo, ohiajavasta autosta. Se oli vahinko, mutta lasinen pullo osui sinuun ja särkyi.
- No entä sitten, mitä mä täällä vielä teen, kysyin. - Mun pitäs varmaan avata silmät, mutta mä en saa niitä auki, mä tokaisin.
- Kuulehan nyt, odotellaan ihan pikku hetki, lääkäri tulee kohta sanomaan diagnoosinsa niin että sinäkin kuulet, isä sanoi.
Mä en tiedä kuluiko minuutteja, sekunteja vai tunteja, mutta joka tapauksessa lääkäri tuli lopulta ja tervehti mua iloiseen äänen sävyyn.
- Hei Henna, olen lääkärisi Tanja Pudassuo, naisääni sanoi.
- Moi vaan, sanoin. - Voitko sä kertoa sen sun diagnoosin, että päästään lähtemään? mä pyysin.
- No niin, Tanja sanoi asialliseen sävyyn. - Me ei voida näin pienessä sairaalassa tehdä sellaista toimenpidettä kuin erään jänteen siirtäminen, joka on vahingoittanut näköhermoja. Se painaa erääseen hermostoon jonka takia Henna ei saata nähdä mitään.. Mutta myöhemmin korjaus kyllä tehdään, Tanja sanoi.
- Ja? äiti ja isä kysyivät hermostuneesti.
- Nyt vaikuttaa siltä että Henna on sokeutunut, Tanja sanoi.
Tunsin pyörtyväni. Ja sitten.. ei mitään.
- Henna! Jenni huudahti vierestäni palauttaen mut takaisin nykyhetkeen. - Mä tulin hakemaan sua syömään.
Aina vain ruokaa, mä ajattelin itku kurkussa. Enkä mä edes voi nähdä mitä mä syön. Mä haluaisin nähdä jotakin, edes itseni. Mutta sitä mä en tulisi näkemään ikinä. Joulukin tulossa, enkä mä voisi nähdä mitään!