Moi!
Olen 16 vuotias 170cm/69 kg tyttö (jos jotain sattuisi kiinnostaan mittani, ettei kukaan luule, että olen joku alipainoinen). Tiedän, että olen siinä murrosiässä, mutta musta tuntuu, että tää ei enää liity siihen.
Aloitin psykologilla käynnit kun olin 5-6 luokalla. Kävin juttelemassa 7 luokkaan asti ja se loppui siihe. En kokenut, että siitä olisi ollut mitään hyötyä. Tällöin kävin juttelemassa silloisista samoista toistuvista painajaisista, jotka toistuivat joka yö. Ikinä en noina aikoina pystynyt kertomaan suurinta ongelmaani, eli sitä, etten uskalla mennä kenenkään luokse yökylään.
Tätä asiaa olen yrittänyt muutama vuosi sitten viimeksi. En enää uskalla yrittää. En halua enää kokea sitä itkun puuskaa ja ahdistusta, pakokauhua. Äitini kanssa olen lähiaikoina keskustellut tästä ongelmasta ja hänen mieleensä nousee ajatuksia, että pelkäänkö nukahtaa, ikävöinkö äitiä jne. Luulen, että äitiä tulee hiukan ikävä, koska hän on ainut joka on antanut minulle turvaa ja tukea aina kun sitä olen tarvinnut ja halunnut. Mieleeni juolahtaa, että olenko kasvanut liian pumpulissa, saanut aina huomiota, enkä ole joutunut kärsiä yhtään yksin?
Tämä huomion saanti tulee esille myös poikaystäväni kanssa ollessa. Jos hän on todella väsynyt ja hän vaikka haluaa levätä hetken, minulle tulee sellainen olo ettei hän huomioi minua, eikä halua olla kanssani jne. Hän sanoo, että ajattelen turhaan tälläisiä asioita ja tavallaan uskonkin häntä, koska tiedän, että hän rakastaa minua ja minä häntä. Kertonee minun huonosta itsetunnostani.
Itsetuntoni on mitäänsanomaton. Olen kuitenkin, joskus sitä mieltä, että olen ihan ok tyyppi. Eikös se niin ole, että jossain vaiheessa nuoruutta on sellainen kausi, että ajatellaa olevansa todella ruma ja riittämätön jne.? Minulla se on kestänyt jo 6-amiksen 1.vuosi. Ihmiset esim. kaverini, poikaystäväni ja äitini, jotka tuntevat minut hyvin, sanovat minun olevan iha nätti ja normaalin kokoinen. Oma pääni on aivan eri mieltä. Olen sitä mieltä, että olen ruma ja en osaa mitään. Pyytelen anteeksi asioita, joista muiden mielestä ei olisi tarvetta pyytää anteeksi. Olen pahoillani poikaystävälleni, jos en osaa jotain asiaa. Esim. kun harrastan poikaystäväni kanssa seksiä, koen olevani huono kaikessa, mutta kun kysyn poikaystävältäni mielipidettä asiasta, hän sanoo, että olen loistava sängyssä. Tämä saa minut epäilemään todella vaikka samaan aikaan olen tyytyväinen itseeni, että osana edes jotain.
Koen tarvitsevani huomiota ja kehuja toisilta ihmisiltä koko ajan. Tämä on todella ristiriitaista, koska silloin kun toiset kehuvat minua, alan vain vähättelemään itseäni. Haluaisin olla täydellinen...MIKÄ MULLA ON??
Jos listaisin listan siitä mitkä asiat kehossani minua masentavat, lista olisi todella pitkä. Pidän kuitenkin muutamasta osasta kehossani: Huulet, korvat, silmien väri, otsa, kaula ja pituus.
Tiedän, että olen ärsyttävä läheisteni mielestä, koska valitan koko ajan ulkonäöstäni ja pyyten anteeksi, heidän mielestään olemattomia ja moitin itseäni jatkuvasti. Kuulen monesti seuraavaa: " Hei älä ny viitti taas alottaa -.-" " mee hoitoon, sulla ei oo mitään huonosti sun kehossa, oot täydellinen" " onks sul joku anoreksia????" Tuollaista. Kukaan ei oikeasti tajua, miten vaikeeta mun on alkaa kehua itteäni. Ihan sama kun sanoisti masentuneelle ihmiselle, että "koita nyt vaan piristyä, ei mitään hätää, ohi tuo menee". Tuo ei takuulla auta masentunutta.
Nyt seurusteltuani 4 kuukautta (olemme tunteneet, ennen seurustelun aloittamista 2 vuotta ja olen todella kiintynyt häneen) poikaystäväni kanssa olen alkanut pelkäämään, että menetän hänet. Pelkään, että sairastan jotain salakavalaa tautia, pelkään, että jokin tauti aiheuttaa lapsettomuutta, etten ikinä saisi perhettä poikaystäväni kanssa. Tiedän olevani sekaisin, mutta en voi itselleni mitään.
Olen käynyt kerran eräällä lääkärillä, joka oli sitä mieltä, että minun kannattaisi aloittaa masennuslääkitys ja terapia. Se jäi kuitenkin siihen, koska lääkäri lopetti hommansa, ennen minun seuraavaa aikaani.
Mulla on sellainen olo, että tarvitsisin apua. En vain koe, että jostain juttelusta olisi apua. Mua ihan ahdistaa tälläinen jo. Auttakaa jos pystytte :((
PS. Anteeksi sekava teksti ja mahdolliset kirjoitusvirheet.
Olen 16 vuotias 170cm/69 kg tyttö (jos jotain sattuisi kiinnostaan mittani, ettei kukaan luule, että olen joku alipainoinen). Tiedän, että olen siinä murrosiässä, mutta musta tuntuu, että tää ei enää liity siihen.
Aloitin psykologilla käynnit kun olin 5-6 luokalla. Kävin juttelemassa 7 luokkaan asti ja se loppui siihe. En kokenut, että siitä olisi ollut mitään hyötyä. Tällöin kävin juttelemassa silloisista samoista toistuvista painajaisista, jotka toistuivat joka yö. Ikinä en noina aikoina pystynyt kertomaan suurinta ongelmaani, eli sitä, etten uskalla mennä kenenkään luokse yökylään.
Tätä asiaa olen yrittänyt muutama vuosi sitten viimeksi. En enää uskalla yrittää. En halua enää kokea sitä itkun puuskaa ja ahdistusta, pakokauhua. Äitini kanssa olen lähiaikoina keskustellut tästä ongelmasta ja hänen mieleensä nousee ajatuksia, että pelkäänkö nukahtaa, ikävöinkö äitiä jne. Luulen, että äitiä tulee hiukan ikävä, koska hän on ainut joka on antanut minulle turvaa ja tukea aina kun sitä olen tarvinnut ja halunnut. Mieleeni juolahtaa, että olenko kasvanut liian pumpulissa, saanut aina huomiota, enkä ole joutunut kärsiä yhtään yksin?
Tämä huomion saanti tulee esille myös poikaystäväni kanssa ollessa. Jos hän on todella väsynyt ja hän vaikka haluaa levätä hetken, minulle tulee sellainen olo ettei hän huomioi minua, eikä halua olla kanssani jne. Hän sanoo, että ajattelen turhaan tälläisiä asioita ja tavallaan uskonkin häntä, koska tiedän, että hän rakastaa minua ja minä häntä. Kertonee minun huonosta itsetunnostani.
Itsetuntoni on mitäänsanomaton. Olen kuitenkin, joskus sitä mieltä, että olen ihan ok tyyppi. Eikös se niin ole, että jossain vaiheessa nuoruutta on sellainen kausi, että ajatellaa olevansa todella ruma ja riittämätön jne.? Minulla se on kestänyt jo 6-amiksen 1.vuosi. Ihmiset esim. kaverini, poikaystäväni ja äitini, jotka tuntevat minut hyvin, sanovat minun olevan iha nätti ja normaalin kokoinen. Oma pääni on aivan eri mieltä. Olen sitä mieltä, että olen ruma ja en osaa mitään. Pyytelen anteeksi asioita, joista muiden mielestä ei olisi tarvetta pyytää anteeksi. Olen pahoillani poikaystävälleni, jos en osaa jotain asiaa. Esim. kun harrastan poikaystäväni kanssa seksiä, koen olevani huono kaikessa, mutta kun kysyn poikaystävältäni mielipidettä asiasta, hän sanoo, että olen loistava sängyssä. Tämä saa minut epäilemään todella vaikka samaan aikaan olen tyytyväinen itseeni, että osana edes jotain.
Koen tarvitsevani huomiota ja kehuja toisilta ihmisiltä koko ajan. Tämä on todella ristiriitaista, koska silloin kun toiset kehuvat minua, alan vain vähättelemään itseäni. Haluaisin olla täydellinen...MIKÄ MULLA ON??
Jos listaisin listan siitä mitkä asiat kehossani minua masentavat, lista olisi todella pitkä. Pidän kuitenkin muutamasta osasta kehossani: Huulet, korvat, silmien väri, otsa, kaula ja pituus.
Tiedän, että olen ärsyttävä läheisteni mielestä, koska valitan koko ajan ulkonäöstäni ja pyyten anteeksi, heidän mielestään olemattomia ja moitin itseäni jatkuvasti. Kuulen monesti seuraavaa: " Hei älä ny viitti taas alottaa -.-" " mee hoitoon, sulla ei oo mitään huonosti sun kehossa, oot täydellinen" " onks sul joku anoreksia????" Tuollaista. Kukaan ei oikeasti tajua, miten vaikeeta mun on alkaa kehua itteäni. Ihan sama kun sanoisti masentuneelle ihmiselle, että "koita nyt vaan piristyä, ei mitään hätää, ohi tuo menee". Tuo ei takuulla auta masentunutta.
Nyt seurusteltuani 4 kuukautta (olemme tunteneet, ennen seurustelun aloittamista 2 vuotta ja olen todella kiintynyt häneen) poikaystäväni kanssa olen alkanut pelkäämään, että menetän hänet. Pelkään, että sairastan jotain salakavalaa tautia, pelkään, että jokin tauti aiheuttaa lapsettomuutta, etten ikinä saisi perhettä poikaystäväni kanssa. Tiedän olevani sekaisin, mutta en voi itselleni mitään.
Olen käynyt kerran eräällä lääkärillä, joka oli sitä mieltä, että minun kannattaisi aloittaa masennuslääkitys ja terapia. Se jäi kuitenkin siihen, koska lääkäri lopetti hommansa, ennen minun seuraavaa aikaani.
Mulla on sellainen olo, että tarvitsisin apua. En vain koe, että jostain juttelusta olisi apua. Mua ihan ahdistaa tälläinen jo. Auttakaa jos pystytte :((
PS. Anteeksi sekava teksti ja mahdolliset kirjoitusvirheet.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei,
kirjoitit hieman samaa kuin minä ajattelen. Olen itse sinua 30 vuotta vanhempi ja kamppailen hieman samojen ongelmien kanssa. Siksi sanonkin, että hae apua niin kauan kuin saat, ole sitkeä.
Minä olin urheilullinen ja kaunis nuorena (kai vielä kaunis), mutta olen aina ollut epävarma itsestäni. Jossain vaiheessa aloin hylätä miehiä, ennekuin he kuitenkin minut. Epävarmuudessani.
Elämä meni kuitenkin hyvin tiettyyn pisteeseen asti. Kuitenkin nuo samat haavat ovat nyt auenneet elämän kriiseissä ja nyt tehtäväni on vahvistaa itseäni. Siirrän nyt lapsiini joitain omia pelkojani ja olen siitä kauhistunut. Jouduin heidän kauttaan huomaamaan, että olen todella epävarma edelleen.
Siksi oman itsen vahvistaminen on kaikkein tärkeintä. Muu ei koskaan ole tähdellistä. Tee sinä sitä vahvistamista jo nyt. Kunpa olisin itse sinun ikäisenä osannut tajuta ongelmani noin selvästi. Tunnen, että nyt minun on vihdoin päästä tuosta epävarmuudesta eroon.
Hae siis apua. Jos lääkäri lähti, haet toisen. Yritä ajatella kaikkia hyviä asioita elämässäsi ja muista, että saamme surua myöskin. Se kuuluu elämän kirjonnan peittoon.
Oman persoonan kehtittäminen on tärkeää ja on hienoa,että näet sen mahdollisuuden. Monet vasta keski-ikäisinä eron jälkeen havahtuvat näihin asioihin. Muista, että toinen ihminen ei ole sinulle heijastinpinta, jonka kautta näet itsesi, vaan elämän teillä kanssakulikija. Isompaa painoarvoa hänelle ei saa laittaa. Olemme omian elämämme sankareita, vastuussa siitä myös. Oman itsenä arvostaminen on tärkein tehtävämme, siitä saamme myös voimaa rakastaa muita sellaisina kuin he ovat.
Tommy Tabermanin runot ovat auttaneet jossain kohdissa, Tommy Hellstenin kirjat myös.
Sinikkyytä matkallesi. Elämä kantaa.
Ja miksi tätä ongelmaa sanotaan? Alikehittynyt minäkuva, on minut diagnosoitu.
t. S