Onpa täälä paljon kirjoittelua ja mielenkiintoista asiaa. Ja yleensä ihmiset lapsineen jossain vaiheessa päätyvät saman katon alle,rakastuneita jos ovat, Mutta minullapa on sellainen ongelma,että elän yh-äitinä lasteni kanssa yhdessä(lapset tapaa isäänsä jokatoinen vkloppu),mutta seurustelu kumppani ei tässä vaiheessa ole valmis kohta 3 vuoden seurustelun jälkeen muuttamaan yhteen kanssamme. Hän sanoo suoraan että hän ei todellakaan jaksaisi lapsiani koko aikaa eikä arkeamme.Vietämme jokatoinen vkloppu miehen kanssa yhteistä vapaa aikaa,kun lapseni isällään. väli vkloppuina olen lasteni kanssa keskenään ja hän lapsensa kanssa. Nyt suunnittelen,jotta eroisin hänestä koska haluaisin elää tässä ja nyt enkä odottaa aikaa,että lapset isompia ja tilanne helpompi miehelle. Hän ajattelee,että joskus muutaman vuoden kuluttua tulisi elämäämme kunnolla,kun tilanne helpompi.En vaatisi yhteisasumista,mutta olisi tärkeää,että minulla olisi tunne,että hän olisi valmis ja halukas jakamaan elämän kanssani eikä lapset olisi este.Nyt tällä hetkellä ne on este yhteiselämälle..Hän auttaa meitä paljon monessa ja tukee,mutta tulee tunne kuin eläisin kaksois elämää..
Odottaakko tulevaa aikaa?!
solmussa
4398
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jos odotat, että hän tulevaisuudessa elää aidosti yhdessä sinun ja lastesi elämää, odotat todennäköisesti turhaan. Jos sinulle sopii nykyinen malli, jatka sitä. Meillä on kulunut jo kymmenen vuotta yhdessä elämistä eikä lähentymistä miehen ja lasteni välillä ole havaittavissa eikä edes odotettavissa pikemminkin päin vastoin. Tällainen elämä ei mielestäni ole tavoittelemisen arvoista.
Meillä taas muutettiin miehen kanssa yhteen kahden vuoden seurustelun jälkeen ja nyt kun yhdessäoloa on takana muutama kuukausi, niin hän tuntuu olevan välillä aika kypsä, kun kuulemma ei ole omaa rauhaa. Kuvittelin, että hänen ja lasteni välit lähentyvät kun ollaan saman katon alla. Luulo ei ole tiedon väärti.
Eilen sitten sanoin hänelle, kun ei oikeastaan ota juuri kontaktia varsinkaan nuorempaan lapseen (ekaluokkalainen). Kyllä minusta voi sanoa hei kun tulee kotiin ja kysyä miten päivä meni tms. Hän on kyllä hiljainen. Toisen lapsen synttärit oli ja ei olisi onnitellut jos en olisi sanonut. Ei muistanut vaikka asiaa oli koko viikko valmisteltu. No, lahjalla muistaminen olisi sitten kai ollut liikaa vaadittu. Väistämättä tälläiset sinänsä pienet asiat loukkaa. Minusta aikuinen voi kuitenkin olla ystävällinen ja huomioida lapset vaikka ei olisikaan suurempia tunteita.
Minusta on surullista huomata, että pienempi lapsi aristelee isäpuoltaan vaikka yhdessä on oltu useampi kuukausi jo. Mieleen on tullut että tälläistä isäpuolta en lapsilleni halua. Oma isäni kohteli tasapuolisesti sisko ja velipuoltani ja puuhaili kaikkien kanssa kivoja juttuja. Tottakai toisen lapsi on toisen lapsi, mutta toisaalta asioita voi myös ajatella lapsen kannalta. Minullakin on ollut exän tyttö hoidossa ja pidän hänestä kovasti. Ei se ole tämän lapsen vika, että exä halusi erota ja perusti uuden perheen.
Jostain kummasta syystä avopuolisoni ilmeisesti haluaisi yhteisenkin lapsen. Minä en aio asiaan suostua, jos elämä jatkuu näin, sillä en halua että tässä perheessä on epätasa-arvoa lasten välillä. Miltä mahtaisi omista pojistani tuntua, kun isäpuoli leikkisi oman lapsensa kanssa ja muistaisi syntymäpäivät lahjoilla tms. Tätä tuntui olevan vaikea miehen käsittää.
Onko kellään kokemusta miten käy kun uusperheeseen tulee yhteisiä lapsia? Paraneeko lapsettoman puoliskon suhtautuminen vai huononeeko?
Mieheni käyttäytyy melkolailla samalla tavalla kuin omaa lastansa kohtaan, tosin aina kun hänen lapsensa tulee kylään niin hieman eritavalla puhuu lapselle ja tietyissä asioissa jos oma lapseni tekisi jotain ja hänen lapsensa tekisi saman niin oma lapseni huudot siitä saisi. Meillä on nyt yhteinen lapsi ja tilanne on ihan sama, tosin kyllä hän rakastaa tätä omaansa enemmän, onhan hän biologinen isä hänelle mutta kyllä hän minun lapsianikin rakastaa ja heistä huolehtii samalla tavalla vaikka eroavaisuuksia onkin
Meillä lisäsi yhtenäisyyden tuntua. En toki koskaan ollut miehen lasta kohtaan torjuva aiemminkaan, mutta se, että hänestä tuli sisaruspuoli omalle lapselleni, sai minut kokemaan hänet enemmän omaksi perheekseni.
Lisäksi ymmärsin monia asioita, äitiydestä ja miehen exän käytöksestä, kun olin itsekin tullut äidiksi.
Mutta nämä ovat varmaan ihmisistä riippuvaisia asioita, jotka menevät kaikilla oman kaavan mukaan.