elämän portaat.

cristy_92 kirjoitti:

Kuinka paljon voikaan ikävöidä lapsuuteen. Kaikki oli huoletonta, viatonta ja niin hienoa.
Maailman murheet eivät satuttaneet sen pienen tytön hartioita. Hän oli omissa maailmoissaan, ulkona siitä kaikesta pahuudesta. Vuosien vieriessä ja tiedon karttuessa hartiat alkoivat kyyristyä lisääntyvästä lastista.
Miten lapsena erehtyikään luulemaan että aikuisilla on hauskaa ja hyvä olla. He saavat valvoa niin pitkään kuin tahtovat ja he pystyvät syömään karkkia silloin kun tahtovat.
Eipä se sitten niin hienoa ollutkaan.
Lapsena sai tehdä tyhmyyksiä, eikä kukaan voinut olla oikeasti kovin kauaa vihainen: olinhan sentään niin pieni ja ymmärtämätön. Kukaan ei valikoinut ystäviään ulkonäön tai farkkujen hinnan perusteella.
Vaikka lapsuuteni ei ollut aina ruusuilla tanssimista ja yhtä glamouria, en ymmärtänyt asioita niin hyvin, että olisin osannut murehtia niitä liikaa. Menettää yöuneni niiden vuoksi tai sairastua masennukseen. Tieto lisää tuskaa. Mitä vanhemmaksi kasvoin ja mitä enemmän aloin ymmärtää elämästä, sitä enemmän se satutti minua.
Viime vuosien aikana kasvoin ensiksi lapsesta teiniksi: se oli kivuliasta aikaa. Ala-asteelta ylä-asteelle: ystävät vaihtuivat. Lapsuudenystävistä ja vanhoista tutuista osa paljastuikin kaksinaamaisiksi ihmisiksi. He muuttuivat ja heistä kuoli pois kaikki se, mistä olin heidän seurassaan nauttinut. Vai muutuinko minä itse? Uusia ihmisiä tulvi elämääni ja heidänkin vuokseen menetin paljon ihmisiä: tuli kuvioon uudenlaista syrjintää. Ylä-asteella huomasin kuinka kaikki alkoivat ryhmittyä ja kaikilla ryhmillä oli tietyt rajansa, joita ei saanut ylittää: et saa kaveerata sen kanssa tai et voi kuulua meidän grouppiin. Eihän sitä kukaan koskaan ääneen sanonut, koska kaikki tiesivät sen ilman sanojakin.
Ilman kyyneleitä en välttynyt välirikoilta, mutta silti olen tyytyväinen päätöksiini. Olen saanut yhden niin aidon ihmisen elämääni, etten voi valittaa.

Ylä-asteen ja ajan kuluessa huomasin kuinka rakkaita entisistä vihamiehistä voi tulla, mutta valitettavasti sama sääntö päti myös toisinpäin. Rakkaat ihmiset pettivät, puhuivat paskaa minkä kerkesivät ja yleensä juuri sellaiset ihmiset, joista sitä ei koskaan olisi uskonut. Ihmisen pahuus, ja elämän julmuus alkoi valjeta. Vanhempien hermot olivat koetuksella kaikenlaisten kokeilujen vuoksi. Itseään taas suututti kaikki mitä äiti sanoi tai jätti sanomatta. Yhteenotoilta ei voinut välttyä.

Näin ylä-asteen loputtua huomaa kasvaneensa huikeasti siitä, mitä oli seitsemännellä. Ajatukset ovat vaihtuneet yöstä päivää ja jokaista hetkeä ja ihmistä elämässä arvostaa eri tavalla. Elämä ja rakkaiden ihmisten läsnäolo ei olekaan niin varmaa. Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa.
Ei kuitenkaan pidä elää pelossa, lähinnä vain elää jokainen hetki niin kuin se olisi viimeinen, mutta muistaa kuitenkin mahdollisuus, että huomennakin pitää vielä pystyä elämään itsensä ja peilikuvansa kanssa.
Olen kyllä löytänyt niitäkin ihmisiä ympäriltäni, jotka eivät ole juurikaan kasvaneet ylä-asteen kuluessa, eivät vielä sen jälkeenkään. He ajattelevat yhtä tyhmästi ja lapsellisesti kuin aina,
mutta hekin oppivat aikanaan. Huvittavinta on kuulla esimerkiksi yhdeksäsluokkalaisen suusta: ”toi on niin pentu, se on kasilla.” tai kahdeksasluokkalaisen suusta: ”toi on niin pentu, toi on seiskalla.”
Vuosi?? VUOSI? Miettikää miten lyhyt aika se on. Varmasti eri luokkatasoilla olevilla on erilaiset vaihteet elämässä menossa, mutta se ei tarkoita että amiskassa tai lukiossa oleva olisi välttämättä yhtään kypsempi kuin yhdeksäs- tai vaikka kahdeksasluokkalainenkaan. Ehkä kokemuksen rikkaampi kuitenkin. En silti koskaan menisi iän perusteella sanomaan vuotta tai paria nuorempaa pennuksi. Kuitenkin jos ihminen, olipa hän sitten 40 Pertti tai 13 vuotias Marjo antaa käytöksellään naurettavan kuvan, sanon häntä pennuksi.

Muutaman viime vuoden aikana kavereitani on muuttanut omilleen ja melkoisen kauaksikin.
Heillä on tulleet uudet kuviot ja ihmiset elämäänsä: heitä näkee paljon vähemmän kuin ennen.
Osan näistä ystävistä, jotka ovat lähteneet olen menettänyt kokonaan. Jos ja kun minä lähden täältä, en halua olla sellainen ihminen, en halua unohtaa vanhoja rakkaitani, vaikka elämään tulisikin uusia tuulahduksia.

Joskus on vain niin ikävä aikoja, jolloin olimme kaikki koossa, kaikki yhdessä. Pidettiin hauskaa ilman huolta huomisesta. Tuettiin toisiamme kaikki. Naurettiin, itkettiin ja raivottiin yhdessä.
En usko enää koskaan saavani elämääni yhtä paljon hyvää, yhtä paljon rakastavia, ihania ihmisiä.
Meidän yhteiset hetket antoivat voimaa. Nyt olemme kaikki alkaneet pikkuhiljaa erota omille poluillemme. Tuntuu vain, että kaikki muut kulkevat iloisena polkua eteenpäin, minä yritän huutaa kaikkia yhteen polkujen risteyksessä ja jumitan siksi itse paikoillani kun muut saavuttavat.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä