Pelkkää yleistä pohdintaa vain. Älkää suotta ottako tätä minkäänlaisena valituksena tai vuodatuksena. Tuumin vain voisiko tällainen pohdinta mahdollisesti herättää ajatuksia teissä muissa ikäluokkani kirjoittajissa. Tarkoituksenani on vain pohtia seurustelua yleisesti mitään kaunistelematta ja mahdollisimman realistiselta kannalta. Palautetta saa antaa, ja ehdottaa saa myöskin tämän tekstin siirtämistä vaikkapa tuonne Pulinat-palstalle, mutta joo.
Ensin pitäisi löytää joku joka vaikuttaisi jollain tavoin kiinnostavalta. Sitten pitäisi myös ihastuksen kohteen olla kiinnostunut ja tuntea samoin, josta mahdollisesti seuraisi molemminpuoleinen rakastuminen ja alkuhuuma sen kaikkine ¨järjettömyyksineen.¨
Alkuhuuman jälkeen on sitten yleensä tiedossa pahin vaihe, jossa molempien käsitykset toisistaan alkavat realisoitua ja jossa molemmat huomaavat suuriakin eroja toistensa persoonassa. Monet etenkin nuoret parit eivät tästä vaiheesta yleensä selviä, jolloin he tekevät eron.
Mutta jos molemmat ovat todella halukkaita sulautumaan jatkossakin yhteen ja tekemään suhteensa eteen jotain, voi alun rakastuminen parhaimmassa tapauksessa syventyä rakastamiseksi.
Tietystihän voisi kysyä, että kuka sellaista jaksaa? Voihan eron jälkeen aina etsiä itselleen toisen, mutta yhtä hyvin voitaisiin kysyä, onko sen ¨toisen¨ löytäminen sitten niin helppoa? Tai että onko oman exän nopea unohtaminen aina niin helppoa, kuin aluksi voisi itsestään uskoa?
Tämä tekstikappale saattaa keskittyä melko kärjistävään ns. ¨kertakäyttökulttuurin¨ ja yleisen elämänrytmin nopeutumisen kritisoimiseen, mikä voi olla ihan aiheellistakin tai sitten ei. Aikuistumisen alkaessa kiinnostaa haetaan nopeasti seurustelukokemuksia, yhtä nopeasti kuin suhteesta sitten yritetään päästä eroon. En nyt usko että kaikki tietenkään ajattelisivat nopeaa eroa ilman sen kummenpaa harkintaa ja yhteistä keskustelua, mutta lieneekö tällainen ajattelu käynyt harvinaisemmaksi? Vai ollaanko juuri olemassa olevan suhteen eteen vähemmän halukkaita panostamaan, kun uusia kumppanimahdollisuuksia on helpommin löydettävissä vaikka kaveri-ilmoituksilla yms.?
Rakkaus on asia, jonka syventämiseksi on alkuhuuman jälkeen vain tehtävä työtä ja sillä selvä. ¨Työn¨ tarve tietenkin riippuu siitä, miten suuriksi molemmat osapuolet lopulta toteavat toistensa väliset erot: Mitä enemmän samankaltaisuuksia jää jäljelle, sen enemmän on myös mahdollisuuksia jatkoon. Joskus ero tietenkin on ainut ratkaisu, jolleivät molemmat löydä MITÄÄN heille yhteisesti sopivia kompromisseja. Mutta pidän silti kuitenkin mahdollisena, että avioerojen helpottumisen ja yhteiskunnan teknistymisen myötä on myös nuorten parien kynnys erota (ja yrittää syventää suhdetta), tai ylipäänsä kokeilla toisia ihmisiä tuosta noin vain kumppaninsa sydämestä piittaamatta pienentynyt.
Ensin pitäisi löytää joku joka vaikuttaisi jollain tavoin kiinnostavalta. Sitten pitäisi myös ihastuksen kohteen olla kiinnostunut ja tuntea samoin, josta mahdollisesti seuraisi molemminpuoleinen rakastuminen ja alkuhuuma sen kaikkine ¨järjettömyyksineen.¨
Alkuhuuman jälkeen on sitten yleensä tiedossa pahin vaihe, jossa molempien käsitykset toisistaan alkavat realisoitua ja jossa molemmat huomaavat suuriakin eroja toistensa persoonassa. Monet etenkin nuoret parit eivät tästä vaiheesta yleensä selviä, jolloin he tekevät eron.
Mutta jos molemmat ovat todella halukkaita sulautumaan jatkossakin yhteen ja tekemään suhteensa eteen jotain, voi alun rakastuminen parhaimmassa tapauksessa syventyä rakastamiseksi.
Tietystihän voisi kysyä, että kuka sellaista jaksaa? Voihan eron jälkeen aina etsiä itselleen toisen, mutta yhtä hyvin voitaisiin kysyä, onko sen ¨toisen¨ löytäminen sitten niin helppoa? Tai että onko oman exän nopea unohtaminen aina niin helppoa, kuin aluksi voisi itsestään uskoa?
Tämä tekstikappale saattaa keskittyä melko kärjistävään ns. ¨kertakäyttökulttuurin¨ ja yleisen elämänrytmin nopeutumisen kritisoimiseen, mikä voi olla ihan aiheellistakin tai sitten ei. Aikuistumisen alkaessa kiinnostaa haetaan nopeasti seurustelukokemuksia, yhtä nopeasti kuin suhteesta sitten yritetään päästä eroon. En nyt usko että kaikki tietenkään ajattelisivat nopeaa eroa ilman sen kummenpaa harkintaa ja yhteistä keskustelua, mutta lieneekö tällainen ajattelu käynyt harvinaisemmaksi? Vai ollaanko juuri olemassa olevan suhteen eteen vähemmän halukkaita panostamaan, kun uusia kumppanimahdollisuuksia on helpommin löydettävissä vaikka kaveri-ilmoituksilla yms.?
Rakkaus on asia, jonka syventämiseksi on alkuhuuman jälkeen vain tehtävä työtä ja sillä selvä. ¨Työn¨ tarve tietenkin riippuu siitä, miten suuriksi molemmat osapuolet lopulta toteavat toistensa väliset erot: Mitä enemmän samankaltaisuuksia jää jäljelle, sen enemmän on myös mahdollisuuksia jatkoon. Joskus ero tietenkin on ainut ratkaisu, jolleivät molemmat löydä MITÄÄN heille yhteisesti sopivia kompromisseja. Mutta pidän silti kuitenkin mahdollisena, että avioerojen helpottumisen ja yhteiskunnan teknistymisen myötä on myös nuorten parien kynnys erota (ja yrittää syventää suhdetta), tai ylipäänsä kokeilla toisia ihmisiä tuosta noin vain kumppaninsa sydämestä piittaamatta pienentynyt.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyllä - ensihuuman jälkeen osapuolet yleensä alkavat huomata toisistaan eroavuuksia. Rakas ex:äni myös niin kauniisti päätti erota ja sen jälkeen lupasi olla ystävä, mutta kappas... sitten tuleekin hiljaista ja sanotaan, ettei kiinnosta paskaakaan miltä musta tuntuu. Great. No joo - se siitä. Mutta, mutta... Ite kyllä kieltämättä olisin luultavasti kestänyt. Mutta ehkä hän ei ollut se oikea minulle.
... Totta tuokin. Voidaan myös kysyä, että kuka jaksaa olla yksin? Kuka jaksaa etsiä aina uuden ihmisen lähelleen? Ja kuka lopulta pystyy luottamaan poikaystäväänsä jos on vaihtanut niitä kerta toisensa jälkeen monia vuosia. Ja unohtaminen on toisinaan vaikeaa... Tosin ex:iinkin voi suhtautua vihattomasti, ehkä joskus (valitettavasti...) kaivaten ja hyvää ajatellen. Itse en osaa vihata itseni lisäksi ketään, joten tehtävä omalla osallani oli varsin helppo tässä suhteessa. Joskin kiinnyin liikaa. Eli tämäkin todistettu kysymys.
Nykyaikana liian monet nuoret hakevat seuraa, seurustelevat sen viikon ja eroavat sitten. Lyhyet suhteet eivät tuo turvallisuutta, luotettavia ihmissuhteita, tai todellista rakkautta elämään. Suhteiden ja rakkauden todellinen merkitys on tavallaan kadonnut siitä maailmasta, jossa suhteet ovat lyhyitä, nopeasti vaihtuvia ja epävarmoja. Rakkaus on välittämistä... toisen huomioon ottamista, sekä luottamusta ja rehellisyyttä. Ei hetken ihastumisia ja viikkosuhteita.
Hmm... toivoisin, että ihmiset löytäisivät taas tunteellisuuden suhteissa... ei lyhyitä suhteita. Minun mielipiteeni vain tietty tuo... jokaisella omansa. Hmm... Esimerkin suhteisiinsa ottavat lapset myös aikuisilta. Kuten kaikessa. Eroprosentti on aika korkea Suomessakin nykyisin... ... valitettava totuus. Hmp... mutta ehkä kaikki kääntyy vielä parempaan suuntaan. Ainakin suomi24:n rakkaus -palstalla on ollut ihan kivasti näitä vakituisen suhteen haluavia. :)
Mitä tarkoitat sillä että tämä saattaisi kiinnostaa ikäisiäsi... Minkä ikäinen sunnillee oot?? Jos saan kysyä..
...rehellisesti, ja ilmoitan olevani 16-vuotias. Kun me nuoret viimeistään 10-20 ikävuosien välillä saatamme kohdata aiheeseen ¨rakkaus¨ liittyviä tunteita ja ajatuksia, pitäisin henkilökohtaisesti ihmeenä, ettei aihe JOSSAIN MÄÄRIN pohdituttaisi viimeistään 14 vuoden ikää lähestyttäessä?
Tietysti saatat ihmetellä ikääni nähden korkeana pidettävää tietämystasoani tai syvällistä pohdintaa näihin asioihin liittyen, mutta 16-vuotias olen ja piste.