Näitä postauksia on (yllättävänkin) paljon ja on lohduttavaa tietää, ettei ole yksin. Tässä kuitenkin vielä yksi vuodatus lisää.
Olen kohta kolmea kymppiä lähestyvä mies. Jo vuosia (melkeinpä niin kauan kuin muistan [synnynnäinen luonteenpiirre?]) olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja minun on ollut vaikea solmia uusia ihmissuhteita kun jännitän sosiaalisia tilanteita. Työasioihin liittyvissä tilanteissa en jännitä kovinkaan paljoa, koska uskon osaavani asiani aika hyvin, mutta sitten kun minun pitäisi olla "oma itseni", en pysty rentoutumaan. Luulen, että tämä kaikki liittyy huonoon itseluottamukseen/itsetuntoon. En oikein tiedä kuka olen ja millaiset mielipiteet minulla on. Olen masentunut enkä tiedä johtuuko se tästä sosiaalisesta jännittämisestä vai johtuuko jännittäminen masennuksesta. Oliko muna ennen kanaa vai toisinpäin? Lohduttavaa on, että minua kuitenkin kiinnostaisi tehdä ja kokeilla monenlaisia asioita. Yksin se vaan on usein hankalaa ja jätän tekemättä kun pelkään epäonnistumista ja sitä, että näytän tyhmältä jos en jotain heti osaakaan.
No, tämä jännittäminen on kuitenkin johtanut siihen, että sosiaaliset suhteeni vähenevät koko ajan ja uusia ei ole syntynyt enää pitkiin aikoihin. En keksi ihmisten kanssa puhuttavaa ja jos keksin niin puhuminen tuntuu väkinäiseltä ja teeskennellyltä. Tarkkailen itseäni jatkuvasti ja mietin miltä toisten silmissä näytän, enkä pysty keskittymään siihen itse kanssakäymiseen enkä ajatuksella kuuntelemaan mitä minulle puhutaan. Tämän takia keskustelut ovat yleensä sellaisia, että toinen osapuoli kertoo tarinansa ja itse kuittaan sen jollain yleispätevällä vastauksella kun en ole kuunnellut mitä puhutaan tai keksi mitään järkevää vastattavaa. Lisäksi puhuessani huomaan usein miettiväni "puhun varmaan ihan typeriä juttuja jotka eivät kiinnosta ketään". Siinä vaiheessa yritän vaan puhua asiani loppuun mahdollisimman lyhyesti jotta joku, jolla on painavampaa ja mielenkiintoisempaa asiaa, saa puheenvuoron eikä kenenkään tarvitse tylsistyä. Jännitän puhuessani myös joskus niin paljon, että ajatus karkaa ja joudun miettimään mitä ylipäätään olin selittämässä.
Itsevarmuuden puute ja hermostuneisuus näkyvät ulospäin ja tuntuvat säikäyttävän ihmiset pois. Usein olen tästä syystä vaan hiljaa. Hiljaisuus / ujous kai tulkitaan usein ylpeydeksi ja jotkut tuntuvat suorastaan halveksuvan meikäläistä (veikkaan syyksi tätä). Yritän kuitenkin olla hyvä, reilu ja oikeudenmukainen ihminen enkä missään tapauksessa ylpeä.
Kaipaan muutosta enkä tiedä mistä aloittaa. Olen miettinyt näitä asioita päivittäin kyllästymiseen asti, silti ne aina palaavat mieleen jonkilaisen "käsittelemättä" -pinon päällimmäisenä. Tästä olisi päästävä ulos. Ehkä yksin olemisessa ei edes olisi mitään vikaa jos ei tarvitsisi ajatella näitä samoja juttuja. Elämä menee ihan hukkaan murehtiessa ja mitä enemmän näin etenen, sitä tyytymättömämpi olen itseeni kun en pysty käyttämään aikaani hyödyllisemmin. Pelkään, että tässä ollaan menossa syvemmälle suohon koko ajan sen sijaan että tultaisiin ylös. Teoriassa ratkaisu kai olisi niinkin yksinkertainen kuin "itsensä hyväksyminen", mutta sen toteuttaminen käytännössä tuntuukin olevan hankalampaa.
Lääkäriin meneminen lienisi järkevää, mutta kammoksun ajatustakin lääkityksestä. En usko että näin herkälle mielelle mitkään kemialliset myrkyt olisivat kovinkaan viisas valinta. Onko mielenrauhaa mahdollista saada puhumalla tai jollain muilla keinoilla? Miten ihmiset selvisivät ennen mieliala- yms. lääkitystä, vai oliko silloin niin paljon "oikeitakin" ongelmia hoidettavana, ettei jäänyt aikaa murehtia tällaisia? Voivatko asiat olla liian hyvin?
Ehkä tämä ajatusten ylös kirjoittaminen auttaisi jotain.

Vastaukset 3
Vanhimmat
Toisaalta en usko, että mielesi on sen herkempi kuin niidenkään jotka lääkkeitä syövät.
Alkoholi on varmaan yksi entisaikojen itsehoitolääkkeistä, ja ainakin englantilaisissa kirjoissa ihmiset käyttivät oopiumia, vaikkeivät varmaan köyhät?
No, joku muu varmaan vastaa järkevämpiä...
alta 30-kymppinen, eli kehityskriisi lienee meneillään?! Itse voin sanoa "löytäneeni" kuka minä olen? ja mitä minä haluan? -kysymyksiin vastauksia vasta yli 40-kymppisenä. Eli anna asioiden mennä omalla painollaan. Toivon, ettet pahastu, jos sanon, että ikä korjaa monta asiaa. Et varmaasti ole sen tyhmempi/oudompi kuin muutkaan, itseluottamuksesi on vain koetuksella. Sitä saa lisää ja se kehittyy vain ihmissuhteissa. Sinulle kaikkea hyvää toivon:-)
Minun elämäkerta romaanin?
Voin sanoa ensimmäiseksi, että asian voi MUUTTAA > kokemusta ON !
Kun etsit esim, www.mtkl.fi/kuntoutus, viikon kursseja. > Niille pääsyn peruste > Työ tai eläketilanteesta riippumaton! Ei tarvitse olla jäsen!
Ja varmaan on monia tähän liittyviä lyhytkursseja /viikonloppu leirejä. Jossa tapaam toisia samassatilanteessa olevia.
Jos vaan pystyt, älä tässävaiheessa mene lääkekannalle? näkemykseni on että selviät edellämainituin konstein. Mukaan vain, vaikka vähän jännittäisikin.
Voit kirjoittaa jos haluat > [email protected]
Mies 55v. > Täysin tervehtynyt. > Tosi on!