Minulla on tosi vaikea tilanne. Tulin raskaaksi miehelle, jonka tunnen parin vuoden ajalta. Meillä on ollut siinä ajassa vain satunnaista seksiä. Itselleni se oli ok pitkän suhteen jälkeen, kun halusin olla vapaa. Itse kyllä olisin sitten lopulta halunnut enemmänkin. Kai jotenkin tyhmänä annoin itseni hänelle, että sain pienen hetken hänen lähellään. Sitten kävi näin.
Aborttia en edes harkinnut, koska sellainen on menneisyydessäni takana ja kadun sitä syvästi. Meni vuosia päästä asiasta yli, vaikka eihän se ikinä täysin unohdu. Vauvasta olen siis tosi onnellinen, varsinkin kun ikää on jo kolmekymppiä. Nyt kun odotus on jo 6.kuulla, olen alkanut olemaan itkuinen, yksinäinen, tuntuu etten jaksa. Minulla ei ole yhtään niin läheistä ystävää, jolle voisin näistä tunteista puhua. Kukaan työpaikallani ei tiedä, ettei minulla ole miestä. Inhoan, kun joka neuvolakäynnillä kysellään yhteyksistä lapsen isään. Tuntuu, että joka puolella näen vain onnellisia pareja/perheitä. Tekisi mieli huutaa, miksei kukaan välitä miltä minusta tuntuu. Tiedän, että itsehän olen tilanteeseen "syyllinen", mutta missä on isän vastuu? Miten joku voi olla niin kylmä ja tunteeton, ainakin peittää tunteensa hyvin. En halua, että sitten joku päivä tullaan ihailemaan valmista pakettia, kun minä riuduin pitkän ja henkisesti raskaan odotusajan yksin.
Tähän saakka mies on tavannut mua ja taas vain seksin merkeissä. On alkanut oksettaa, miksi olen suostunut. Nyt on tullut täydellinen stoppi. Haluaisin henkistä tukea ja läheisyyttä. Haluaisin jakaa nämä odotusfiilikset toisen kanssa, vaikka tiedän ettei se ole mahdollista. Siitä jää niin rikki revitty olo, kun on pari päivää hyvä fiilis ja sitten tulee ikävä. Sitten toisesta ei kuulu mitään, kunnes taas ehdottelee tapaamista ja usein ihan suorasukaisesti seksiä.
Kuinka pystyn lopettamaan tämän itseni loukkaamisen? Kuinka pystyn unohtamaan? Kun lapsi kuitenkin aina tulee muistuttamaan isästään. Isästä, jota äiti rakastaisi, mutta hän ei välitä.
Aborttia en edes harkinnut, koska sellainen on menneisyydessäni takana ja kadun sitä syvästi. Meni vuosia päästä asiasta yli, vaikka eihän se ikinä täysin unohdu. Vauvasta olen siis tosi onnellinen, varsinkin kun ikää on jo kolmekymppiä. Nyt kun odotus on jo 6.kuulla, olen alkanut olemaan itkuinen, yksinäinen, tuntuu etten jaksa. Minulla ei ole yhtään niin läheistä ystävää, jolle voisin näistä tunteista puhua. Kukaan työpaikallani ei tiedä, ettei minulla ole miestä. Inhoan, kun joka neuvolakäynnillä kysellään yhteyksistä lapsen isään. Tuntuu, että joka puolella näen vain onnellisia pareja/perheitä. Tekisi mieli huutaa, miksei kukaan välitä miltä minusta tuntuu. Tiedän, että itsehän olen tilanteeseen "syyllinen", mutta missä on isän vastuu? Miten joku voi olla niin kylmä ja tunteeton, ainakin peittää tunteensa hyvin. En halua, että sitten joku päivä tullaan ihailemaan valmista pakettia, kun minä riuduin pitkän ja henkisesti raskaan odotusajan yksin.
Tähän saakka mies on tavannut mua ja taas vain seksin merkeissä. On alkanut oksettaa, miksi olen suostunut. Nyt on tullut täydellinen stoppi. Haluaisin henkistä tukea ja läheisyyttä. Haluaisin jakaa nämä odotusfiilikset toisen kanssa, vaikka tiedän ettei se ole mahdollista. Siitä jää niin rikki revitty olo, kun on pari päivää hyvä fiilis ja sitten tulee ikävä. Sitten toisesta ei kuulu mitään, kunnes taas ehdottelee tapaamista ja usein ihan suorasukaisesti seksiä.
Kuinka pystyn lopettamaan tämän itseni loukkaamisen? Kuinka pystyn unohtamaan? Kun lapsi kuitenkin aina tulee muistuttamaan isästään. Isästä, jota äiti rakastaisi, mutta hän ei välitä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
lopettaa sen miehen kanssa peuhaaminen..se tuskin auttaa asiaa yhtään!! toisekseen eikö se o sama ketä vauva muistuttaa.. sehän on sun kumminkin ja tuskin siinä sitten sitä harmistelet että voi kun isänsä näkönen ja tuut surulliseks. ja usko pois tiedän mistä puhun.. itel menos rv 39.. enkä koskaan ole aatellut noin ku sinä!! oon vaan onnellinen vauvasta.. oo säkin ja yritä unohtaa se mies kokonaan!! sehän tässä kaiken menettää et sä!! :)
mulla itsellä hiukan samalainen tilanne kun sulla meneillään...olisi kiva vaikka vaihtaa ajatuksia,pistän sähköpostiosoitteen tähän niin pistä mailia tulemaan [email protected]
Yksin täälläkin odotellaan. Seurustelin miehen kanssa joka lähti raskauden kuultuaan. Neuvolassa käynnit on aina samaa__oletko ollut tulevan isän kanssa yhteydessä__oletteko jutelleet ammattiauttajasta. Miksi hänestä pitää aina puhua tietäen miten surulliseksi aina tulen.
Vauvasta olen kuitenkin erittäin ylpeä vaikka isä onkin turha mies. En todellakaan ota miestä takaisin kaiken tämän kärsimyksen jälkeen minkä olen yksin kokenut. Saa hän vuorostaan yksin murehtia mitä menettää jos tunteet myöhemmin heräävät.
Otetaan me yksinäiset tulevat äidit ilo irti elämästä ja katsellaan kohti valoisaa tulevaisuutta :)
Monen on niin helppo ajatella, että "siitäs sait". Ja tottahan sitä surutyötä joutuu tekemään myös katkaistessaan välit huonoon mieheen. Ehkä se johtuu osittain myös tästä raskauden vaiheesta, kun maha rupeaa näkymään ja olo on todella "raskaana oleva". Tähän saakka olen ollut ihmeenkin tyyni. Antanut miehen tulla ja mennä, tyytynyt siihen mitä saan. Nyt purkautuu tunteet itkuna ja kiukkuna, jopa vihana. En halua menettää mielenterveyttäni tämän takia, koska lapsi on ykkösasia ja tarvitsee minut, vahvan äidin.
On vaan niin kovin vaikea olo. Ajan kanssahan se varmaankin helpottaa. Kunpa vaan pystyisin pitämään pääni. Olen sitä yrittänyt niin monta kertaa, mutta aina antanut miehen valloittaa itseni.
Mieshän tässä jää paljosta paitsi. Ja onhan siinäkin isoja asioita mietittävänä, haluaako antaa tuollaiselle ihmiselle mitään oikeuksia lapseen.
Hei kaikki yksinodottavat!
Minä tulen pian isoäidiksi ja tyttäreni odottaa myös yksin lasta. Tulevan lapsen isällä on ollut koko ajan toinen nainen, josta tyttäreni myös ollut tietoinen. Hänen odotusaikansa on ollut tosi raskas; välillä iloinen ja välillä tosi surullinen. Voitte kuvitella, miltä minusta äitinä on ollut seurata tätä kaikkea. On ihanaa tulla isoäidiksi, mutta kuinka toivoisin, että tyttäreni rinnalla olisi mies, joka häntä rakastaisi ja olisi lohduttanut häntä silloin esim. raskauden alussa, jolloin sitä tukea äidiksi tuleva paljon tarvitsee.
Itkesin muistan, kuinka hämmentävää oli odottaa ensimmäistä lastaan: välillä oli tosi onnellinen tulevasta pienokaisestaan, mutta välillä taasen sitä mietti, että tuleekohan minusta hyvä äiti. Onneksi minulla on ollut ihana mieheni aina tukenani.
Neuvoisin teitä yksinodottavia olemaan avoimia neuvolassa ja kertomaan, mikä on tilanteenne. Varsinkin te, jotka asutte esim. kaukana sukulaistenne luota ja te, joilla ei ole suurta ystäväpiiriä. Oma tyttäreni on aina ollut sitä tyyppiä, että on pitänyt kaikki murheet sisällään ja voinut usein huonosti sen vuoksi, joten avautukaa ja kertokaa tunteistanne avoimesti neuvolassa, ystävälle/ystäville, joihin voitte tukeutua tai lähiomaisillenne (äiti, isä, sisko, veli), jos suhteenne heihin ovat hyvät.
Tyttäreni kanssa olemme saavuttaneet nyt hänen odotusaikansa edetessä läheisemmän suhteen kuin koskaan, kun olen saanut hänen avautumaan ja välillä olemme yhdessä itkeneetkin, jonka jälkeen aurinko on taas paistanut!
Tämä pikkuinen on ensimmäinen lapsenlapsemme ja minä, tuleva isoäiti, olen aivan "höynähtänyt" tähän tulevaan pikkuiseen ; on tullut ostettua pilvin pimein vauvanvaatetta, vaippoja, harsoja, tuttipulloja, tutteja..jne. Mieheni, tuleva isoisä, vain hymähtelee ja hymyilee.
Toivotan sinulle, viestin alkuunpanija, voimia ja kaikkea hyvää odotusaikanasi, samoin kuin kaikille muillekin yksinodottaville !!
tai sinnepäin:) neljä vuotta on lapsen isän kanssa tunnettu ja mulla raskautuminen oli vaikeaa. eli neljä vuotta ilman minkäänlaista ehkäisyä, ja sitten vahingolla muksu tulolleen. kohtalon ivaa on se, että kuukausi ennen raskautumista tämä ko. mies oli pakottamassa minua lääkäriin, kun halusi lapsia kanssani. ensimmäisen neuvolan jälkeen kommentti "isiltä" oli, että sillä lapsella ei sitten enää ole isää. ja myöhemmin myös kuultuna "yritän olla välittämättä siitä" ym. väleissä ollaan silti keskenämme, nyt menossa jo rv 36. viikonloppuja yhdessä vietetään, ja elellään vielä niinkuin ennenkin, joskus jopa innostuu kokeilemaan mahaa kun pentu siellä myllertää. silti tietoisuus siitä että tämä loppuu on viimeisen päälle inhottavaa. vaikka yhteistä tulevaisuutta ko. henkilön kanssa olisi ollutkaan, niin silti harva se päivä miettii mistä luopuu kun valitsi lapsen, mutta silti tuudittautuu ajatukseen että siinähän mulla on joka päivä osa meidän isiä vieressä, kun muksu ulos päättää tulla. mutta silti joka ilta kun yksin nukahdan, itken sen takia että yksin nukun. ja kun isin viereen pääsen nukkumaan, itken sen takia, että se niin kauan rakastettu ihminen ei pian enää siinä nuku. jonkun mielestä varmasti viimeisen päälle säälittävää, mutta tämä on minun elämä, minun tunne ja minun rakkaus, josta eroon ei pääse. parempaa ei löydy, ja huonompaan en vaihda. tämä on "luomuna" tavattu mies, mutta varokaa ihmeessä tyyppejä joita löytyy mm. treffien sivuilta. vaikka tiedoissa lukee että haluaa ehkä lapsia, todellisuus tuskin on tätä..ja ikä ei kerro mitään, jopa nelikymppisiä vastuuttomia löytyy täältä..ja ilmeisen paljon.