Melkein päivittäin saamme lehdistä lukea otsikoita pahoinpitelyistä perheen sisälläkin, ei vain yleisesti ja kaduilla tapahtuneina.
Viime päivinä surullisia tapahtumia, aviopuolisot kuolleina asunnossaan, vaimo löytyi pahoinpideltynä, 87 -vuotias aviomies epäiltynä vaimonsa pahoinpitelystä, poika surmasi vanhempansa, jne.
Olemmeko me ajautuneet siihen pisteeseen ettei meillä ole sanoja erimielisyyden selvittämiseen, on käytävä kiinni ja usein aseen kanssa.
Riiteleminenkin on taitolaji.
Siinä heitellään sanan miekkoja kohti toisiaan, tarkoituksena vain haavoittaa mahdollisimman pahasti vastapuolta, ajattelematta seurauksia sen pidemmälle.
Vihalla ja katkeruudella on tapana kerääntyä mieleen kuin kivet taskuun, ne on seuraavassa tilanteessa heitettävä takaisin. Ne tekevät kolhuja ja haavoja joiden jälkien paikkaaminen ei laastarilla ja kylmällä siteellä paranna uhria, vaan jälleen uusi siemen uuteen riitaan on jäänyt itämään.
Lasten ja vanhempien välille voi vuosikymmenten aikana kertyä selvittämättömiä katkeruuksia jotka sopivassa tilanteessa purkautuvat liian rajuina. Huonommuutta tunteva osapuoli voi turvautua nyrkkeihinsä jotka ehkä ovat olleet puristettuina piilossa jo vuosia. Siinä tilanteessa ei harkitse mitään muuta kuin saada vihansa ulos keinolla millä tahansa. Katumuskin ehkä tulee aikanaan, murentaako vai kovettaako, se on yksilön mielentilasta kiinni.
Onko nyt jo myöhäistä kasvattaa omaa luonnettansa? Onko vihan tunteita kertynyt mieleen painolastiksi jota ei osaa keventää puhumalla, keskustelemalla rauhallisesti, vai purkautuuko katkeruus esiin sielläkin missä ei aihettakaan olisi?
Puhumattomuus on pahinta, vai onko sittenkään.
Katkera, vihaa täynnä oleva ihminen ei varmasti kykene aina itsehillintään, mutta voisiko löytää muita keinoja kuin aseen käytön.
Sanatkin ovat aseita joilla saa paljon pahaa aikaan. Pahat sanat ovat kuin pommin lataamista vastapuolen mieleen räjähtämään. Pommin sytyttäminen on sitten kiinni itsehillinnästä, antaako paukkua, vai osaako lopettaa riidan, kätkeä haavat joita jokainen riita saa aikaan.
Onko yhdessä eläminen riitaisen puolison kanssa parempi kuin ero, vai voisiko molempien elämän laatu parantua muuttamalla erilleen ennen kuin tapahtuu jotain peruuttamatonta, jopa kovin iäkkäiden parien kohdalla valitettavasti on taas ase puhunut.
Taloudellinen ahdinko ajaa monia henkisestikin ahtaalle, mutta ei se voi olla ainoa syy pahoinvointiin joka ajaa ihmisen raakuuteen toista ihmistä kohtaan.
Kuinka voimme hallita tunteitamme, siinä pähkinä jota voi pureskella.
Viime päivinä surullisia tapahtumia, aviopuolisot kuolleina asunnossaan, vaimo löytyi pahoinpideltynä, 87 -vuotias aviomies epäiltynä vaimonsa pahoinpitelystä, poika surmasi vanhempansa, jne.
Olemmeko me ajautuneet siihen pisteeseen ettei meillä ole sanoja erimielisyyden selvittämiseen, on käytävä kiinni ja usein aseen kanssa.
Riiteleminenkin on taitolaji.
Siinä heitellään sanan miekkoja kohti toisiaan, tarkoituksena vain haavoittaa mahdollisimman pahasti vastapuolta, ajattelematta seurauksia sen pidemmälle.
Vihalla ja katkeruudella on tapana kerääntyä mieleen kuin kivet taskuun, ne on seuraavassa tilanteessa heitettävä takaisin. Ne tekevät kolhuja ja haavoja joiden jälkien paikkaaminen ei laastarilla ja kylmällä siteellä paranna uhria, vaan jälleen uusi siemen uuteen riitaan on jäänyt itämään.
Lasten ja vanhempien välille voi vuosikymmenten aikana kertyä selvittämättömiä katkeruuksia jotka sopivassa tilanteessa purkautuvat liian rajuina. Huonommuutta tunteva osapuoli voi turvautua nyrkkeihinsä jotka ehkä ovat olleet puristettuina piilossa jo vuosia. Siinä tilanteessa ei harkitse mitään muuta kuin saada vihansa ulos keinolla millä tahansa. Katumuskin ehkä tulee aikanaan, murentaako vai kovettaako, se on yksilön mielentilasta kiinni.
Onko nyt jo myöhäistä kasvattaa omaa luonnettansa? Onko vihan tunteita kertynyt mieleen painolastiksi jota ei osaa keventää puhumalla, keskustelemalla rauhallisesti, vai purkautuuko katkeruus esiin sielläkin missä ei aihettakaan olisi?
Puhumattomuus on pahinta, vai onko sittenkään.
Katkera, vihaa täynnä oleva ihminen ei varmasti kykene aina itsehillintään, mutta voisiko löytää muita keinoja kuin aseen käytön.
Sanatkin ovat aseita joilla saa paljon pahaa aikaan. Pahat sanat ovat kuin pommin lataamista vastapuolen mieleen räjähtämään. Pommin sytyttäminen on sitten kiinni itsehillinnästä, antaako paukkua, vai osaako lopettaa riidan, kätkeä haavat joita jokainen riita saa aikaan.
Onko yhdessä eläminen riitaisen puolison kanssa parempi kuin ero, vai voisiko molempien elämän laatu parantua muuttamalla erilleen ennen kuin tapahtuu jotain peruuttamatonta, jopa kovin iäkkäiden parien kohdalla valitettavasti on taas ase puhunut.
Taloudellinen ahdinko ajaa monia henkisestikin ahtaalle, mutta ei se voi olla ainoa syy pahoinvointiin joka ajaa ihmisen raakuuteen toista ihmistä kohtaan.
Kuinka voimme hallita tunteitamme, siinä pähkinä jota voi pureskella.
Vastaukset 7
Vanhimmat
pyysin poistamaan tämän
On mukavaa lukea rakentavia kirjoituksia,
mutta kovin surullista nähdä/kuulla tämä ihmiskunnan pahoinvointi.
Oletko itse pystynyt muutamaan luonnettasi? Jos olet edes kokeillut, olet varmasti todennut, että joitakin luonteenpiirteitä voi yrittää muuttaa kouluttamalla ja itsekurilla,mutta ihmisluonnetta kokonaisuutena ei yksinkertaisesti pysty muuttamaan, koska luonne kehittyy kokemusten myötä. Emme synny valmiina.
Jos kokemukset ovat valtapuolisesti negatiivisia lapsuudesta lähtien, vihantunteita ja katkeruutta on valtavasti jo nuorena, saati sitten vanhana. Vain ammattiapu ehkä voi niihin auttaa, mutta senkään pysyvyydestä ei kukaan uskalla sanoa mitään. Ympäristön rakkaus voi muuttaa paljon, mutta juuri nyt välittämistä on harvinaisen vähän olemassa.
Vihaisuuden ja katkeruuden ongelma ei ole niin yksioikoinen eli: yrittäkääpäs nyt olla vaan kunnolla ja kehittää luonnettanne.
Kysymys ei myöskään ole siitä, etteikö sanoja olisi, niitä ei vain voi käyttää, koska lyöminen ja toisen konkreettinen murskaaminen on ainoa keino, jolla tämä ihminen voi purkaa tuskansa eli tuottamalla tuskaa toiselle. Sanat satuttavat, mutta sisäisesti, lyönnin jäljen näkee, tappamalla pääsee vielä lähemmäksi sitä, että toinen vaikenee.
Jos palataan siihen, onko nyt eli kuusikymppisenä myöhäistä kasvattaa luonnetta, vastaukseni on juu ja jaa. Vanha koira oppii huonosti uusia temppuja ja moni tarvitsisi ammattiauttajan apua, vaikka ei itse sitä myönnä tai huomaa. Tarvisisi myös ympärilleen rakastavia ja välittäviä ihmisiä, mutta kuka jaksaa? Jos tarkoitat väkivaltaisen luonteepiirteen muuttamista, en usko, että mikään muuttuu enää käytännössä. Henkilö itse voi sanoa olevansa terapian jälkeen vähemmän väkivaltainen, mutta käytäntö on osoittanut, että se ei tilanteissa pidä paikkaansa.
En liioin usko,että pelkät taloudelliset syyt tai arvot käynnistävät vihan, jolla tehdään toinen puolustuskyvyttömäksi oli kyse konkreettisesta lyömisestä tai kiusaamisesta eli psyykkisestä väkivallasta. Syyt ovat syvemmällä, ehkä siellä lapsuudessa ja nuoruudessa. Sieltä turvallisuuden tunne tulee yhtä hyvin kuin turvattomuuden ja sieltä ammennetaan myös luonteen peruspiirteet sekä käyttäytyminen, sopeutuminen muihin ihmisiin, muut sosiaaliset taidot, kyky rakastaa ja kyky tuntea myötätuntoa ym.
Kokonaisvaltainen tunteittemme hallinta olisi tilanne, jolloin lähestytään valtavaa tunnekylmyyttä eli tukahdutetaan kaikki tunteet, jotta muka niitä hallitaan, kun ei tunneta yhtään mitään. Siihen pystyvät ainoastaan psykopaatit ja pahimman lajin narsistit ts. luonnehäiriöiset. Et kai tällaisia ihannoi? En ihan usko, että vihan tunteita voidaan aina hallita, koska ei pitämisen tunteitakaan (jos ne ovat aitoja) voi aina ja jatkuvasti hallita.
Olipa yhtä pitkä epistola kuin omasi ja varmaan osin samalla tavalla tätimäinen. Noh, ei näitä kukaan lue kuitenkaan.
Ainako on yksi ja ainoa oikea tapa, hakea ammattiapua joka tapaukseen erikseen ja yhdessä, sen vuoksi ettei voida jo lapsena opettaa, mikä on oikein tai mikä on väärin?
Eräs nuori mies sanoi minulle hiljakkoin tunteista asian jota todella mietin pitkään.
Hän ei koskaan ole koskaan nähnyt vanhempiensa halaavan tai suukottelevan toisiaan, isänsä veljen, jo eläkeikäinen nykyisin, hän on tavannut yhden kerran. Suku ei pitä yhteyttä tms.
Tunteiden näyttäminen ja niiden hyväksyminen on kasvatuksen tulos sekin. Vihainenkin saa olla, mikäli ei pura vihaansa väkivaltana, viha on terveellinen tunne kuten rakkauskin. Se onkin vaikea ymmärtää miksi välivaltaa aina esiintyy jopa perhepiirissä.
Omassa perheessäni on näytetty tunteet, oltu vihaisia, riidelty ja rakastettu, sanottu pahastikin, mutta pyydetty anteeksikin. Fyysinen väkivalta oli ja on tuomittua, sen opettaminen nuoremmalle sukupolvellekin on vauvasta alkanutta kasvatusta. Onnistumisesta en voi takuuseen mennä, koska en tiedä mitä ja miten he asioihin suhtautuvat jos itsehillintä pettää.
Ihminen on raadollinen, siitä ei pääse mihinkään.
Luonteensa muuttaminen on mahdottomalta tuntuva tehtävä, mutta itsehillinnän kasvattaminen, oman mielen rauhoittaminen vihastuessa on vuosien oppimisen tulos.
Olen saanut ohjeen; Viisaampi antaa periksi.
Yritän olla viisas ja antaa vastapuolen sanoa viimeisen sanan, silloin ei hänenkään tarvitse puhua nyrkeillä.
Jopa uhkaavasta pahoinpitelystä, humalaisen hyökättyä veitsen kanssa kimppuuni, olen selvinnyt, kai sekin puhuu jotain sosiaalisesta taidostani jonka ansiosta vielä tässä kirjoitan.
Tarkoitin, että lähtökohtana terveelle itsetunnolle ja sosiaalisten suhteiden osaamiselle aikuisena, on välittävä ja rakastava kotikasvatus sekä hyväksyvä yhteisö. Lisää taitoja tältä saralta tulee elämän myötä. Mitä paremmat lähtökohdat on lapsena nimenomaan henkisellä puolella, elämänkokemukset lisäävät ihmisen henkistä pääomaa kuin korkoa korolle. Näin vaikeudet myöhemmissä vaiheissa eivät ehkä niin helposti masenna ja altista hakemaan stimulansseja, jotta ns. "kestäisi" elämää, oli stimulanssi alkoholi, muut huumeet, väkivalta tai erilaiset addiktiot.
Perusedellytyksenä on, että on yleensä koti, siellä aikuiset vanhemmat (henkisesti terveet ja kasvattamaan kykynevät ts. vastuuta itsestään ja lapsistaan kantavat) ynnä että kotona välitetään paitsi lapsesta, puolisot toinen toisistaan ja muistakin. En myöskään usko vain biologisten vanhempien kaikkivoipaisuuteen vaan nimenomaan henkisesti aikuisiin kasvattajiin, jotka kykynevät tekemään lapselle turvallisen olon, meni hyvin tai huonosti.
Enkä tietenkään tarkoita, että puutteellisista oloista ja rakkaudettomista kodeista tulevat ovat kaikki pahoinpitelijöitä tai luonnevammaisia. Mainitsemalla ammattiavun tarkoitin siis tilanteita, jolloin vahinko on jo tapahtunut, on mahdotonta enää palata kasvatettavaksi, minkä tietysti ymmärsit alunperinkin, mutta tulipahan taas kirjoitettua.
En muista milloin olisin viimeksi ollut vihainen. Koskaan en ole käynyt käsiksi kehenkään. Paitsi: lapsiani läppäissyt takamuksille, monta kymmentä vuotta sitten. Sitäkin kadun.
En tiedä, ketä nuo agressiiviset ihmiset ovat. En lue noista uutisista kuin otsikot.