Pojiksi haluavat

Jaa-a, niin moni asia vetää minua puoleeni siinä, että olisin mies. Keholliset asiat, kuten: ei menkkoja, jos olisi muna voisi kusta seisaalteen, ehdottomasti haluaisin parran, voisin pitää häpeämättä lyhyitä hiuksia jotka ovat minulle luonnollinen ja miellyttävä valinta, sama asia miesten vaatteisiin ja tuoksuihin. Itse olen aina tuntenut kehon muutenkin niin vääräksi. 2 etupuskuria ovat ahdistaneet niiden olemassa olosta asti. Ja muutenkin haluaisin näyttää mieheltä, olla lihaksikas...en voi kunnolla edes katsoa itseäni, sillä yökötyn siitä niin paljon. se vain ei ole minun..
Minun kiinnostuksen kohteeni ovat myös poikamaiset, ja poikien/miehien kanssa tulen kyllä juttuun, he ovat oikeastaan parasta seuraa, sillä heidän seurassa pääsee puhumaan ja kuulemaan niitä asioita joista on kiinnostunut. Toisin kun taas kuuntelee naisten ongelmia: pitäis saada uusi paita, ku toi kuukausi sitten hankittu on jo vähä kulahtaneennäköinen.(ehkä yleistän hieman). Haaveena saada olla lapsille isä, ja rakentaa itse omakotitalo niinkuin isät sen rakentaa.
En usko, että katuisin, jos alkaisin syömään testosteronia ja tekisin tissinpoistoleikkauksen, mutta niitä vaan pelottaa ajatella, koko muuttumis asiaa. Isoja kipeitä leikkauksia, ja muutenkin pelko siitä, että sukulaiset ja ystävät kaikkoavat.
Sukupuolenkorjaus jännittäisi myös sillä tavalla, että tulenko kuitenkaan toimeen miehenä? Olen aika herkkä, en todellakaan herkintä tyttömatskua, mutta herkkä pojaksi. Sitä elämänsä rakkauden löytämistä en jännitä, sillä uskon, että varmasti löytyy niitä, jotka hyväksyvät minun menneisyyden. Ja että minä tulen tapaamaan sellaisen.
Ärsyttää itsessäni se, että kun nyt olen niin epävarma muuttumisen suhteen, kun koko homma pelottaa. Ja sitten jos päättääkin muuttua vasta 27 vuotiaana, tuntuu siltä että koko nuoruus menee hukkaan. Juuri silloin kun eniten haluaisi olla mies. Ei sitä nyt tuskin ketään kiinnosta ajatella itseään harmaana papparaisena, vaan parikymppisenä jätkänä..

Mutta loppujen lopuksi tuntuu siltä, että mieheksi muuttuminen antaisi puhtia elämään. Ahdistus loppuisi, ainakin näistä tämän hetkisistä asioista.

Jaa-a, niin moni asia vetää minua puoleeni siinä, että olisin mies. Keholliset asiat, kuten: ei menkkoja, jos olisi muna voisi kusta seisaalteen, ehdottomasti haluaisin parran, voisin pitää häpeämättä lyhyitä hiuksia jotka ovat minulle luonnollinen ja miellyttävä valinta, sama asia miesten vaatteisiin ja tuoksuihin. Itse olen aina tuntenut kehon muutenkin niin vääräksi. 2 etupuskuria ovat ahdistaneet niiden olemassa olosta asti. Ja muutenkin haluaisin näyttää mieheltä, olla lihaksikas...en voi kunnolla edes katsoa itseäni, sillä yökötyn siitä niin paljon. se vain ei ole minun..
Minun kiinnostuksen kohteeni ovat myös poikamaiset, ja poikien/miehien kanssa tulen kyllä juttuun, he ovat oikeastaan parasta seuraa, sillä heidän seurassa pääsee puhumaan ja kuulemaan niitä asioita joista on kiinnostunut. Toisin kun taas kuuntelee naisten ongelmia: pitäis saada uusi paita, ku toi kuukausi sitten hankittu on jo vähä kulahtaneennäköinen.(ehkä yleistän hieman). Haaveena saada olla lapsille isä, ja rakentaa itse omakotitalo niinkuin isät sen rakentaa.
En usko, että katuisin, jos alkaisin syömään testosteronia ja tekisin tissinpoistoleikkauksen, mutta niitä vaan pelottaa ajatella, koko muuttumis asiaa. Isoja kipeitä leikkauksia, ja muutenkin pelko siitä, että sukulaiset ja ystävät kaikkoavat.
Sukupuolenkorjaus jännittäisi myös sillä tavalla, että tulenko kuitenkaan toimeen miehenä? Olen aika herkkä, en todellakaan herkintä tyttömatskua, mutta herkkä pojaksi. Sitä elämänsä rakkauden löytämistä en jännitä, sillä uskon, että varmasti löytyy niitä, jotka hyväksyvät minun menneisyyden. Ja että minä tulen tapaamaan sellaisen.
Ärsyttää itsessäni se, että kun nyt olen niin epävarma muuttumisen suhteen, kun koko homma pelottaa. Ja sitten jos päättääkin muuttua vasta 27 vuotiaana, tuntuu siltä että koko nuoruus menee hukkaan. Juuri silloin kun eniten haluaisi olla mies. Ei sitä nyt tuskin ketään kiinnosta ajatella itseään harmaana papparaisena, vaan parikymppisenä jätkänä..

Mutta loppujen lopuksi tuntuu siltä, että mieheksi muuttuminen antaisi puhtia elämään. Ahdistus loppuisi, ainakin näistä tämän hetkisistä asioista.

Koska en osaa elää naisena. Enkä pidä itseäni naisena. Koen kehoni epämiellyttävä tällaisena. Kersasta asti olen halunnut kusta seisaallaan ja kulkea ilman paitaa. Haluaisin jonain päivänä löytää naisen itselleni, joka hyväksyisi menneisyyteni. Ja toki olisi mahtavaa olla iskä ja pitää huolta omasta perheestä.

Siinä nyt päällimmäisiä syitä. Onnellisuus on ehkä se A ja O. Ite myös olen miettinyt miten esim. sukulaiset ja perhe suhtautuu asiaan sitten kun kenties parin vuoden päästä rupean siitä ääneen puhumaan. Tuskin se mikään suuri ylläri on, mutta kuitenkin vähän mietittää että loppuko yhteydenpito siihen.

Ihan vaan ensinnäkin etten halunnut vaihtaa suokupuolta vaan minä korjautin sukupuoleni, koska ulkoisesti en ollut sitä mitä olin sisäisesti. Väitän ettei kukaan ns. meikäläisistä lähde vaihtamaan suokupuoltaan, eikä myöskään niillä kriteereillä jos sattuu omaamaan mielummin miehisemmät mielenkiinnon kohteet ym.

Ja toiseksi... eipä kai siinä naiseudessa mitään vikaa ollut, mutta ei ollut omaa minuuttani (kuin olisin elänyt 'lainakuoressa'). Suotakoon naiseus kelle se sopii, ei minulle.