Mä vihaan tätä kivuliasta kroppaa, vihaan.
Sekin vihaa mua.
Jopa siinä määrin ettei päästänyt mua pikkusen synttäreille. Tänään, nyt.
Taas yks peruttu meno..eihän mulla muita nykyään olekaan.
Onneks ovista voi kulkea myös sisälle päin.
Sekin vihaa mua.
Jopa siinä määrin ettei päästänyt mua pikkusen synttäreille. Tänään, nyt.
Taas yks peruttu meno..eihän mulla muita nykyään olekaan.
Onneks ovista voi kulkea myös sisälle päin.
Vastaukset 13
Vanhimmat
kropassa niin kovin kipuilee?
Sulla on niin aurinkoisen positiivisen tuntuinen tuo nimimerkki "säde", siitä tulee positiiviset tuntemukset, ihan kesänlämpöiset.
Juttusi alakuloisuus ei sovi nimmarin kanssa yhtään yhteen. Olisiko nimmarin valinnan taustalla kuitenkin hitunen iloisuutta, vaikka et nyt synttäreille päässytkään. Se on surullista sekä sulle, että lapselle, mutta jospa voisit jotenkin vähän parempana päivänä sen korvata. Menkää vaikka kaksitaan leivoksille johonkin kivaan paikkaan.
kerran, mutta jostain syystä sitä ei tähän taas tullut. Täällä on ollut kovasti vaikeuksia viime aikoina.
Älä vihaa kroppaasi, mutta ota se komentoosi. Näytä sille kuka teillä määrää ja rupea komentamaan sitä.
Sano sille, että riittää jo se kipuilu, ettet enää viitsi leikkiä sen kanssa.
Oikeesti itsesuggestiolla voi olla valtava vaikutus.
Siitä on olemassa myös paljon kirjallisuutta.
Voit saada aikaan kipuja tai myös kipuja loppumaan, kun tarpeeksi sinnikkäästi keskityt.
Kannattaisi ehkä myös yrittää yliotetta ravinnon ja sellasen normaalin systeemin muuttamisella.
Kaikkea kannattaa kokeilla, jostain saattaa olla jopa hyötyä.
Älä siis lannistu, äläkä anna periksi kropallesi, NÄYTÄ SILLE!!!
Niin juuri, ei kannata vihata, ei kivulias kroppa sitä ansaitse, tulee vaan kipeämmäksi -kivun ja tottelemattoman kehon voi tosiaan sada hallintaan, ja kannattaa koittaa hemmotellakin sitä, yrittää jostain löytää sitä mielihyvää, koska se on kivun vastapaino.
...en ole mikään Sinua neuvomaan, kun jokainen kantaa yksin kipunsa, mutta ajattelisin omasta kokemuksesta että kipu on ystävä eikä vihollinen siinä mielessä että se kertoo jotain tärkeää - sitä kannattaa kuunnella ja yrittää hoitaa sen kivun syitä...tai pysähtyä vähän jos on joutunut kantamaan liian suuria taakkoja...kipu on tärkeä varoitusmerkki, joskin pitkittyessään todella raskas kestää. Varmaan pienokainen tietää että hän on Sinulle tärkeä, vaikka et tällä kertaa päässytkään. Voimia Sinulle!
..kaikille.
Mutta, jos tiedätte termin "palliatiivinen hoito", niin tiedätte, etten tullut neuvoja hakemaan.
Enkä sääliäkään.
Tuomio on jo tullut,lähtöpäivää en tiedä enkä halua tietääkään.
En tiedä miksi kirjoitin, en yleensä täällä valittele, mutta tänään tuo masennus pääsi valloilleen ja annoin sen tulla.
Lapset ja pienet on mun aurinkoni, niinkun varmaan useimpien täällä. He käyvät luonani.
Heidän juhliinsa olen tähän asti aina päässyt erilaisin apukeinoin.
Tänään jouduin, ensimmäistä kertaa, siitäkin ilosta luopumaan.
Joskus toivois, että lakkais toi pää toimimasta, siis kokonaan.
Kun nuppi on aktiivinen, mutta kroppa sanoo, että "älä ny naurata" kun jotain yrittää.
Positiivisyyttä on joskus todella vaikea pitää yllä, enkä viitsi teeskennellä, enää.
Tää ny on tätä, mitäs siitä.
Joku filosofi sano joskus, että "ajattelen, siis elän"!
"Olen kipeä, siis elän" vois olla mun motto..
En mä oikeestaan muuta halua kun että kanssamurjotatte mun kans vähän aikaa.
(TON mä olisin voinu sanoo heti alussa, ilman noita jorinoitakin.)
Kyllä se tästä, ei tehrä tästä ny mitään asiaa, niinku täällä päin sanotaa.
Kiitos ja morjens!
en tota termiä tunne, mutta ei kai sillä niin väliä.
Jotain "paskaa" se sulle varmaankin tarkottaa.
Kyllähän se niinkin on, ettei ihmisen aina tarvi niin reipasta esittää, jos kerran on paha olo niin on.
Saapi sitä välillä ihan käpertyä vaikka itsesääliin, siitäkin itsellä kokemusta, kunhan vain jostain saa voimia tulla siitä tilasta uloskin.
Ihan hyvää välillä käpertyä, kuin karhu talviunilleen ja ladata akkuja, että jaksaa taas taistella elämässä eteenpäin.
Toivotaan, että lisääntyvän auringon lämmön ja valon myötä saisit helpotusta oloosikin.
Lupaan mököttää kanssasi ja olla vihainen kaikille maailman sairauksille, jotka ihmisiin iskevät.
Yritetään silti painaa eteenpäin, moi!
Helpotti jo hieman.
Käyttäkää muutkin ryhmämurjotusta, TOIMII!
-sitten menivät hyvää tarkoittavat kommentit aika harhaan :)
Palliatiiviseen tosin pitäisi kuulua tehokas kivun hoito, sitä kannattaa vaatia. Ei ehkä silti aina riitä...?
Kirjoituksesi on tärkeä. Siitä saa perspektiiviä näihin arkisiin kiistelyihin, mitä tällä palstalla on, kun toinen toisiaan moititaan -jokaista ihmissuhdetta ja jokaista hyvää hetkeä osaa varmaan arvostaa aivan toisella tavalla kun ne hetket ovat jäämässä vähiin.
Toivottavasti ehdit vielä jättää paljon ihania muistoja jälkipolville. Poismenneet rakkaat säilyvät aina sydämessä ja kasvaessaan lapset ammentavat voimaa elämänsä hyvistä tärkeitä ihmisistä, myös niistä, jotka ovat jo taivaassa heitä katselemassa.
Kiitos kun pysähdytit miettimään...lohdutusta ja valopilkkuja Sinulle toivotan.
...kiitos sullekin!
Ei todellakaan ollut tarkoitus tulla tänne vähättelemään kenenkään toisen huolia ja murheita esim. ihmissuhde asioissa.
En pidä omia murheitani yhtään merkittävämpinä kun kenenkään muiden.
Ei mielestäni ole niin "pientä" huolta tai murhetta, etteikö sitä kannata (vaikka täällä) pohtia ja työstää. Juuri ne ns. pikkuasiathan, niin hyvät kuin pahat, tekevät elämän.
Mun mielestä olis tärkeää, että kaikilla olis myös joku "ilon jakaja", mutta tiedän ettei monilla sitä ole. Ne jotenkin vaan tuntuu suurentuvan kun saa höpöttää jonkun kans.
Lähetellään iloja tänne, välittämättä siitä kuinka itsestään selvyyksiä ne saattaa joillekin olla.
Kun mikään ei ole.
Älkää antako mun saarnata enempää, jotai rajaa sentää...
Morjens!
"Älkää antako mun saarnata enempää, jotai rajaa sentää..."
Kiva kun "saarnaat"! Sulla on mielenkiintoista asiaa. Oliko lauseessasi havaittavissa itsesi ja sanomasi vähättelyä?
Onko sulla joku jonka kanssa saat höpötellä? Tämä keskustelupalsta ajaa kyllä ihan hyvin saman asian.
Haluatko keskustella kivustasi vai yrittää viedä ajatukset pois siitä?
http://cc.oulu.fi/~sisawww/esit/020418.htm
voi ottaa selvää joskus ihan tarpeenkin ennen "mielipidettä" tai kannanottoa.
nyt sitten tiedän enemmän. Ei tieto siltikään tuskaa toisen puolesta mitenkään vähennä.
Pelkäsinkin, että se tarkottaisi juuri tuollaista hoitoa, eli alottajalla on jokin vakava sairaus.
Ymmärsin kuitenkin, ettei hän halua sairaudestaan enemmälti keskustella, joten siltä osin halusin unohtaa koko jutun.
Kaikesta tuskastaan huolimatta on Säde silti säilyttänyt huumorintajunsa, mikä heijastuu hänen teksteistään. Sitä puolta haluaisinkin vahvistaa, jos hän siihen on valmis.
Joo no, ei sentään.
Poikkeilen harvakseltaan kun tää koneella olo ei aina sovi mun vartalolleni.
Tuosta itseni vähättelystä, en mä itseäni vähättele sen kummemmin jos en nyt sen ihmeempänäkään pidä.
Itsetuntemus on kuitenkin tässä sairaus/ hoitokierteessä kasvanut.
Vuosien mittaan on tärkeysjärjestykset muuttuneet, kokonaan.
No, pennut ja pienet on aina olleet ykkösiä, mutta kaikki muut asiat meni uusiks.
Höpötys seurasta kysäisit, tuota, se on vähän kakspiippunen juttu.
Lapset tietävät sairauksistani paljon, mutta ei kaikkea.
He haluaisivat tietää kaiken, mutta juuri heille en halua kaikkea kertoa.
Mielestäni he ovat jo aivan liikaa huolissaan musta, en halua enempää rasittaa.
En olis kertonut sitäkään mitä nyt, mutta sairaalasta on aina kerrottu.
Lapset ovat myös höpötys seuranani parhaita, ymmärtävät mun "huumoriani" ja pelkäämpä että pikkuväki on saattanut olla hieman liikaa mun vaikutus alueellani.
Alkavat olla jo melko omituisia, hekin.
En mä niin kauheesti live seuraa hinkua, mulle on valikoitunu sopiva pieni porukka, lasten lisäks muutama ihminen.
Paljon on ihmisiä jäänyt jonnekin mitä pitempään oon sairastellu, että heitä en juurikaan kaipaile.
Täällähän mä pälätän monellakin palstalla, nimmari pysyy samana, jotenkin reilumpaa, kai.
Ja kyllä mä enempi muusta kuin sairauksista puhun, paitsi joillain tukisivustoilla silloin tällöin käyn vähän poraamassa.
Nyt tulin tänne kun tää alkuperänen aihe otti niin pattiin, että oli pakko päästellä ja aattelin, että isovanhemmat yleensä enempi ymmärtää tämmösiä huolia. Siis näihin lastenlapsiin liittyviä.
Ja takuulla miniät myös, ainakin mun miniä ja v ävy kans.
Ihmettelen vaan, että toi pieni retkahdus sai liikkeelle tällaisen ketjun todella ymmärtäviä ihmisiä.
Mä kun en sen enempää aatellu kun, että vähän niitä höyryjä päästelen ja unohdan koko jutun.
Tästä tuesta olen todella kiitollinen kaikille, kiitos!
Kyllä tää on vienyt mun ajatuksia mukavampaan suuntaan, vaikken mitään sellaista edes ajatellut.
Jessus soikoon, piti vaan pari sanaa sanoo...
Morjens taas.