Kotikylää

On yksi maaliskuun viimeisimmistä, hiipuvista illoista.
Nostin eteeni tyhjän,
valkean arkin.

Hiljaisuudessa levitin sieluni samean kartan
kaikkien katseltavaksi.
Avasin oven sanojeni salattuun,
hiljaiseen maailmaan...

Aivan vasta oli vielä kesä,
olin nuorempi,
– nuorempi kuin tänään.
Oli loma,
olin loma–Suomessa.
Kuljin vanhaa, tuttua tietä,
ja kuinka sattuikaan…

– astuin sisään avoimesta ovesta.
Saavuin vanhaan,
– entiseen navettaan.
Laskeuduin suureen,
jykeväkiviseen holviin,
josta karja oli kadonnut jo vuosia sitten.

Navetta seisoo siinä missä aina ennenkin.
– mutta nyt juottopaikoilla on uudet juojat
ja aivan uudet juomat.
Meininki on toisenlainen,
kuin mitä se oli vanhan isännän eläessä.

Savuisen harmaan holvin halki
kantautui laulajaksi aikovan aloittelijan ääni.
Se särkyi kuitenkin olut tuoppien kilinään.
Pitkätukkainen,
laihakasvoinen ja luisevasorminen kitaristi
soitti yhtä ja samaa komppia.
Kitaran teräskielet kiroilivat illan hämäryydessä rytmikkäästi...
"– linnunvittuu… – linnunvittuu…

Kielet särähtelivät.
Sormien juoksu,
– hiomattomien kielien kierteisellä pinnalla,
kuului kiimaiselta ja kiihkeältä.
Ilta liimaantui limaisena sameiden
silmieni verestäville verkkokalvoille.

– ja istahdin ensimmäiseen pöytään,
sen ainoaan vapaaseen tuoliin.
Minuutit kuluivat.
Savu tiheni ja hieraisin silmiäni
kuin unesta heräten…

–”voit sä tulla käymään”,
kysyi Sue Ellenin näköinen vierelläni.
Raskaat rinnat painuivat kovina olkavarttani vasten
ja pöytään ilmestyi minulle outo,
maitoa juova,
hoikka ja ruskeasilmäinen oljenkorsi.
– ”joko sä lähet ”?

Kysymykset leijuivat ympärilläni,
kuin minut tuntien,
navetan tiiviissä,
humaltuvassa ilmapiirissä,
– sen entisen sontaluukun seutuvilla.

Käteni kosketti Sue Ellenin kättä,
eikä minulla ollut edes laskua maksettavana.
Ei,
– vaikka eteeni oli ilmestynyt pitkä ja vaahtoava,
jääkylmä lasi.

– kohta,
vastasin ruskeiden silmien suuntaan,
- juon vain tämän…

"Tuu huomenna käymään,"
kuulun uudelleen raskaiden rintojen yläpuolelta
ja nostin silmiäni ääntä kohti.

Ehdin nähdä rinnanpään terhakan kyhmyrän,
kaulan pehmeän kaaren,
vaaleiden hiusten ja olkapään kohtaamisen.
Ja tunsin tutun,
vihlaisevan hyvänolon tunteen vatsan alasissa.

Ojennetun kaulavarren
ja paljaan olan rajasta niskaan päin,
– hiusten kätköön,
on Luoja luonut pesän naisvartalon läpi kulkevalle värähdykselle.

Olisin mielelläni koskettanut
niskaan piiloutunutta elämänhermoa.
– seurannut sen vaellusta sormieni päillä.

Käteni olisi hitaasti,
vain hipaisemalla kulkenut sen tietä.
– selän kaartoa myöten,
ympäri lantion…
Yli laakean vatsan ja luisen kallion.

Kuvitelmissani vaelsin jo hänen salattua,
luonnon luomaa tietä.
– läpi tuuhea metsän,
reiden pehmeään ihoon.
– ja takaisin ylös, lähelle kaulaa.
Liki rintojen leikkivää liikettä...

Jäin kiinni hänen laavan vihreisiin silmiin
ja kuulin vastaavani pyyntöön,
”joo, huomenillalla”.

”Huomenillalla”...
soi mielessäni kun katsahdin toisiin,
ruskeisiin silmiin...
– huomenillalla,
– huomenillalla…

Ruskeasilmäinen nousi,
maitolasi kierähti kumoon
ja vieri hitaasti kohti pöydän reunaa.

Valkea pisara imeytyi nopeasti pöytäliinaan.
Oljenohut vartalo katosi ulos samasta ovesta,
mistä talon karja ennen kulki laitumelle.

– ja samasta ovesta,
mistä aikoinaan kartanon sonni rynnisti mylvien hakaansa,
– huojuin uhkuen hänen peräänsä,
sama sonnin ajatus polttomerkkinä otsaluun takana...

Ulkona,
– ennen kuin ehdin pysäköintipaikalle,
vyöryi jo hitaan harmaa auto minua kohden.
Oikeanpuoleinen etuovi oli avoin
ja ruskeasilmäinen oljenkorsi katsoi siitä ulos.

Hän kumartui tyhjän etuistuimen yli
paljastaen koko naisellisuutensa.
Hän hymyili ja pyysi minua autoonsa.

Navetasta kuulin kitaran tasaisen kiroilun,
– linnunvittuu, – linnunvittuu...

– ja sisälläni kiersi useammankin oluen tuima humina...

Seinässä,
navetan ulkopuolella,
oli vielä vanha sontaluukku paikallaan.
Kirkonkylä kuohui elämää.

Laidunniityn toiseen päähän,
kioskin kulmalle,
oli nuorisojoukko kokoontunut hälisemään kesäyöhön.

Navetan ovesta kantautui lasien kilinää,
pizzan tuoksu leijui vanhan sontatunkion paikalla.
Auton ovi oli avoin.
Kuulin takaani kiimaisen ja kiihkeän kiljahduksen kitaran kielestä.
Näin oljenkorren tyttömäisen kiinteät rinnat...
-lähetään,
tuu jo autoon…

Vanha kylä on muuttunut.
Uutta on tori,
värivalot.
On näyteikkunaa, ostopistettä,

kioskia, Alkoa.
On kauppaa ja liikettä…
– nelostien muistona liikenneympyrää.

On ihmisiä,
väkeä.
On kesäyön kulkijaa.
On houkutusta ja houkuttelijaa.

Kesäyön ovi oli avoin.
Oljenkorsi kumartui ulos autosta
– hän katsoi minuun odottaen.
Näin koko hänen naisellisuutensa.

Hän oli houkuttelevampi kuin ympärilläni leijuva,
kosteutta tuoksuva kesäyö.
Ja kesäyössä näin hänen päivettyneet olkapäät,
tummat hiukset ja ruskeat silmät.

…”kuuletko sinä”,
– nauroi kerran oljenkorsi minulle kesäyössä.

Enkä voinut antaa hänen odottaa kauempaa...

Aivan vasta olin vielä Suomessa,
kuljin vanhoja, tuttuja teitä,
kunnes huomasin ne aivan uusiksi.

Enkä palattuani tänne
halunnut uskoa minkään muuttuneen.

En vaikka kuulin ja näin.
– en,
vaikka tunsin uudet maut ja mausteet huulillani.

En,
– vaikka aistin aivan uuden elämänrytmin sykinnän
entisen kotikyläni vanhoilla laitumilla...