Kuolema, sota ja rakkaus. Luku 1

Ääni pimeydessä.
Pimeys oli juuri laskeutunut New Yorkin yksinäisille kaduille. Asfaltti oli märkää juuri loppuneen sateen jäljiltä ja harmaat pilvet peittivät taivaan tyystin. Kaduilla oli hiljaista. Ainuttakaan ihmistä ei näkynyt lähimaillakaan. Vain yksi varjo poukkoili sinne tänne tiilisillä seinillä. Varjo kuului nuorelle naiselle, joka juoksi niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi. Kuin kuolema olisi ollut kantäpäillä, nainen vilkuili vauhkona taakseen ja oli liukastua märälle tielle. Vilkaistuaan taas taakseen nainen kaatui märälle asfaltille ja parkaisi kivusta. Hän nousi vavahdellen ylös, vilkaisi taas kerran taakseen ja kirkaisi kuulleessaan askeleet takaanaan. Nainen alkoi ontua eteenpäin ja kääntyi kulman taakse. Hän juoksi ja juoksi, mutta äkisti hän törmäsi tiiliseinään. Nainen kaatui taaksepäin ja istui hetken maassa tunnustellen seinää. Hänellä ei ollut pakotietä, hän oli umpikujassa. Nainen nousi ja kääntyi yrittäen vielä paeta, mutta henkäisi huomatessaan noin viiden metrin päässä miehen tumman hahmon. Nainen painautui pelosta seinää vasten, täristen hillittömästi.
"Ei.." Nainen henkäisi ja hänen silmänsä vetistivät pelosta.
"Kyllä", mies sanoi hiljaa kävellessään lähemmäs. "Kyllä vain."
Naisen poskelle valahti kyynel, kun mies asteli yhä lähemmäs tästä.
"Mitä? Pelkäätkö minua?" Mies kysyi tutkaillen naista syvänsinisillä silmillään. "Etkai pelkää omaa vel-"
"Älä tee sitä Pride!" Nainen aneli epätoivoisena. "Voin auttaa sinua.."
"Kukaan ei voi auttaa minua", mies sanoi kylmästi ja ojensi kättään eteenpäin.
Naisen silmät laajentuivat kauhusta.
"Ei.. Pride ole kiltti.. Älä.." Nainen anoi.
Mutta miehen silmät kaventuivat viiruiksi kuullessaan ne sanat.
"Tiedät että minua ei voi auttaa.. Ja muista:Pride ei ole enää nimeni. Hyvästi", mies sanoi armottomasti ja ojensi kättään edemmäs, kohti naista.
"Ei.. Voi luoja.. EII!!!" Nainen kirkui samalla, kun miehen kädestä sinkoutui musta säde.
Välhdys ja nainen oli poissa.
Mies laski kätensä ja katsoi siihen paikkaan missä nainen oli hetki sitten kyhjöttänyt.
"Päästinpähän siitäkin", mies tokaisi yksinään ja kääntyi poispäin kadulle.
Pilvet siirtyivät vihdoin pois kuun tieltä. Kuun valo osui miehen violetteihin olkapään pituisiin hiuksiin.
Miehellä oli yllään musta kaapu, joka heijasti hieman sinistä ja kaapu oli kiinni hopean värisellä nauhalla.
Mies kulki varjojen kätkössä, jotta kukaan ei huomaisi tätä.
"Minulla ei ole aikaa tappaa tyttöjä ympäri New Yorkia", mies ajatteli. "Minulla on tärkeämpääkin tekemistä."
Mies saapui satamalle ja tiirasi merelle. Sumun keskeltä hän saattoi erottaa Vapaudenpatsaan.
"No nyt kun olen tullut tänne, minun on tehtävä se", mies ajatteli ja hänen suullaan kareili outo hymy.
Hän laski kätensä maahan ja mietti että jos hän on laskelmoinut oiken, tämä on oikea paikka.
Hän sulki silmänsä ja keskittyi. Hän piti hetken silmänsä kiinni ja lopulta hän tunsi jonkun kohoavan maasta.
Mies avasi silmänsä ja näki kuinka musta kapea torni kohosi maasta. Hän piti kättään yhä kiinni asfaltissa ja tuijotti haltioituneena luomustaan.
Se oli valmis ja mies nosti kätensä maasta, suoristautui ja katsoi luomustaan kuin esikoispoikaansa. Aivan, luomus oli iso musta linna, jossa oli ylimpänä kapea torni.
Mies hymyili nyt mielipuolista hymyä ja loi unelmoivan katseen kohti taivasta.
"Nyt täman kaupungin asukkaat saavat tutustua uuteen naapuriinsa", mies sanoi hiljaa. "Nimittäin minuun."

Antakaa vapaasti palauteeta ja sanokaa pitäskö mun kirjottaa tätä tänne lisää.=) Sori, jos joitakin ärsyttää se että mä kirjotan (AINA) siitä miten kiltit, pienet tytöt rakastuu isoihin, pahoihin miehiin..=b(siihen tääkin on nimittäin viittaamassa) Ymmärrän jos mul on kirjotus virheit.. Niistinkin voi sanoo!:0)