Miehen kanssa ollaan seukattu vajaa vuosi. Nähdään muutama krt viikossa. Nää päivät on ainoita, kun pystyn syömään edes joten kuten normaalisti (tosin liian vähän, koska "säästelen" ahmintapäiville...). Muina päivinä joko ahmin, tai ahmin ja oksennan.
Nyt oon muuttamassa samaan kaupunkiin miehen kanssa (nyt välimatkaa n. 100 km). Mietin, että pitäiskö muuttaa saman tien yhteen, että tää loppuis? En ikäpäivänä voisi oksentaa hänen läsnä ollessa, koska molempien asunnot on niin pieniä ja ainakin mun yrjöilyistä kuuluu kova ääni. Tavallaan mies on mulle myös "lääke" koska yhdessä on muuta tekemistä kun pohtia ruokaa ja syömistä.
Toisaalta taas muutun tosi kiukkuiseksi, jos en pääse harjoittamaan näitä ahmintarituaaleja ainakin 1-2 krt viikossa. Jotenkin oon tullu niistä riippuvaiseksi. Voiko tästä päästä eroon, myös noista syömistä koskevista pakkoajatuksista, jos olis vaan "pakko" elää ja syödä niinkun normaalit ihmiset?
Nyt oon muuttamassa samaan kaupunkiin miehen kanssa (nyt välimatkaa n. 100 km). Mietin, että pitäiskö muuttaa saman tien yhteen, että tää loppuis? En ikäpäivänä voisi oksentaa hänen läsnä ollessa, koska molempien asunnot on niin pieniä ja ainakin mun yrjöilyistä kuuluu kova ääni. Tavallaan mies on mulle myös "lääke" koska yhdessä on muuta tekemistä kun pohtia ruokaa ja syömistä.
Toisaalta taas muutun tosi kiukkuiseksi, jos en pääse harjoittamaan näitä ahmintarituaaleja ainakin 1-2 krt viikossa. Jotenkin oon tullu niistä riippuvaiseksi. Voiko tästä päästä eroon, myös noista syömistä koskevista pakkoajatuksista, jos olis vaan "pakko" elää ja syödä niinkun normaalit ihmiset?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Avoliitto ei ole lääke bulimiaan.
Oletko edes kertonut tälle miehelle, että sairastat bulimiaa vai perustuuko teidän koko suhde valheelle?
En todellakaan ole aloittanut suhdetta syömishäiriön takia, joten suhde ei voi perustua valheelle. Ei kai syömisen muutenkaan kuulu olla suhteen peruspilari? Minä ainakin rakastan miestäni. Jos suhteeni samalla tukee terveitä elämäntapoja, niin minusta se on hyvä asia.
Mies tietää, että mulla on syömisen kanssa ongelmia. Suoraan bulimiasta en ole kertonut, koska oksentelut on aika satunnaisia, max. 5-6 krt/kuukaudessa, joskus viikkoja ilman.
Sehän on selvä, ettei parisuhde perustu ruoalle tai siihen liittyvään. Mun mielestä sun ei kannata missään tapauksessa kertoa avomiehelle ennen kuin olet yrittänyt lopettaa sillä keinolla että muutatte yhteen. Jos elätte vaikka loppuelämännekin yhdessä saat iänikuisen syömistesi tarkkailijan vaikka olisit tervehtynyt...
Sinun täytyy olla päättänyt, että haluat oksentamisesta eroon, muuten sitä ei tapahdu. Mielestäni yhteenmuuttaminen on hyvä idea. Olin itse onnistunut lopettamaan oksentelun ennen kuin rupesin tapailemaan poikaystävääni. Seurustelu vain vahvisti terveitä elämäntapoja. Haluanhan näyttää kauniilta ja tuoksua hyvältä, mikä ei ainakaan "tapabulimikolta" luonnistu. Emme siis asu yhdessä, mutta tapaamme lähes päivittäin, asuntojen välimatka vain pari kilometriä. Jatkuvat kyläilyt toistemme luona estäisivät oksentelun muutenkin, koska vessahan haisisi pahalle! Eikä aina voi olla viemärikään tukossa :/
Nykyään en edes ajattele bulimiaa päivittäin vaan luulen eläväni kuin normaalit ihmiset ikään. Ehkä olisin onnistunut myös ilman parisuhdetta, mutta kyllä siitä tukea oli, etenkin silloin alussa.
Muuta vain yhteen ja päätä ettet uuteen vessaan oksenna _kertaakaan_. Tsemppiä!
teidän suhde perustuu, jos mies ei tiedä kuinka vakavasti sairas olet.
Olen itse ollut samanlaisessa tilanteessa. Mutta kerroin hyvin suhteen alkuvaiheissa kaiken. Halusin menettää kasvoni ja olla se surkimus joka todellakin olin. En halunnut hänen takiaan esittää jotain suurta vaikka sitä en todellakaan ollut. Hän avasi silmäni ja kävelin hänen henkisen tukensa johdattelemana terkkareille, lääkäreille yms. Se oli hirveää aikaa ja ajattelin että hän hylkää minut, koska olimme vasta alussa suhteessamme, mutta kun hänen rakkaus ja aito hyväksyminen avasivat silmäni itseäni kohtaan, halusin olla myös oikeasti rakastettava. Hän antoi minulle toivoa uudesta rakkaudesta ja siitä että minun ei tarvitse olla sairauden kahlitsema.
Asuimme eri paikkakunnilla ja kun olin sitten tuonut sairauteni esiin, oma helvettini alkoi. Olin todella koukussa bulimiaan ja ajattelin usein ahmiessani litroja jäätelöä "tällänen mä oon. haluun kuolla tähän ja olla yksin". Kun sairaus oli tullut julki mä oksentelin ja ahmin kahta kauheammin.
Silloin muutin pian mieheni luokse asumaan ja se katkaisi oksentelun. Tosin ympäristö vaikutti asiaan. Olin päässyt pois lähiöstä ja yksinäisestä elämästä.
Mutta jos ei kerro toiselle heti kaikkea eikä anna toisen arvioida kestääkö hän kaiken, toimii valheellisesti. Ja parantua ei voi jos suosii sairauden parasta kaveria-valehtelua, pimittämistä ja salailua.