AD/HD

kurittomasta kakarasta AD/HD diagnoosiin.....

Itse olen koko ikäni kärsiny jos jonkin näkösistä oireista.
Lapsuus meni rämpiessä "yrittämällä" olla kuin muut, tai oppimalla asioita yhtä nopeasti kuin muut.
Hankalinta oli varmansti oppia ajamaan polkupyörällä,kumpiko on oikea ja kumpi vasen. Miten ja missä järjestyksessä esim. vaatteet puetaan päälle. Saksien käyttäminen oli yhtä helvettiä. Joko ne oli väärän malliset tai leikkasivat ihan vinoon. Koulussa vaikeeta oli oppia erottamaan vierasperäiset pienaakkoset toisistaan, laskukaavat, englanninkielisten sanojen kirjoittaminen ja ääntäminen. En osaa sitä vieläkään ja ikää on jo 35!!!!

Mitä tulee hiljaa paikallaan istumiseen tai jonottamiseen.... Ylivoimaista sekin. Päässä kun vilisi miljoona asiaa jotka piti saada sanoa ja toteuttaa JUURI NYT. Jalat tömisti lattiaa ja pylly pyöri penkissä. Pitkästytti ja ärsytti vaan istua. Ja sehän ei käynyt laatuunsa kun "toiset oppilaan häiriintyi"

Miten oli sitten NE häiriötekijät, jotka lapsuuttani ja nuoruuttani väritti. Kaikki ne hajut joita ympärillä oli. Ruokalaan meno oli ihan hirveetä, kun oksennus meinasi tulla joka kerta kun se paistetun lihan haju on ihan kamala!!! Kaikki ne katseet, jotka selässäni tuntui, poltti reijän aluspaitaa myöten.
Mutta välittää ei saanut. Jopa opettaja oli sitä mieltä, että olin itse aiheuttanut olotilanni.
Olinhan vain se ilkeä kakara, jolle äiti ei saanut lakia eikä minkäänlaista rotia. Niin ja eihän sitä rakkautta kaikille voinut riittää, ei myöskään voimia ja keinoja.

Yksin sain leikkiä ja kuunella haukut. Yksin myös keksin "jekkuja" jotka ei sitten jekkuja olleetkaan toisten mielestä. En siis osannut ajatella tekojeni seurausta. Nauroin vain, jos kaverilta nyt vähän tuli verta leuasta kun löi sen pöydän kulmaan minun potkaistua tuolin alta pois.
Vahingoniloni oli jotain käsittämättömän suurta.
Vai oliko kyse vain siitä, etten osannut asettua toisen asemaan.
Miten olisin sen voinut tehdä, kun en osannut asettua itseenikään.
Kaikki tehtiin, mitä toiset yllytti ja kun tuli selvittelyjen aika YKSIN sain vastata teoistani, vaikka kuinka sanoin, että toiset yllytti.
Sillä ei ollut mitään väliä, koska minähän sen toteutin. En voinut ymmärtää epäoikeudenmukaisuutta.

Vuodet kului.... kapina kasvoi, mutta syyttelyt eivät loppuneet.
"tuosta tytöstä ei tule muuta kuin yhteiskunnan elätti."
Tai "voi herranjumala, älkää vaan leikkikö sen tytön kanssa. Se on päästään sairas ja vaarallinen"

Näitä tarinoita on paljonkin, mutta mennääs eteenpäin.
Juostiin sitten äitini kanssa kaikenmaailman testit ja tutkimukset. Päässäni ei ollut mitään vikaa ja ÄO:kin vastasi korkeasti ikätasoa. Missä siis vika?
Nyt hyökättiin äitini kimppuun. Hän ei vaan osaa kasvatta minua, hänellä ei ole aikaa minulle, hän on yksinhuoltaja joten se selittää kaiken.
Kumma homma, kun äitini kuitenkin sai kasvatettua veljeni, joka on saman ikäinen kuin minä kunnialla
ja veljeni ei ollut ollenkaan niinkuin minä. Tosin koulussa oli oppimisvaikeudet samanlailla kuin minullakin, mutta muuten oli rauhallinen ja kiltti lapsi. Tottelevainen ja "huomaamaton".

Tosin nyttten mietin vweljeni käytöstä ihan toisin. Kai hän halusi olla "huomaamaton" siksi, ettei toisi äidille yhtään enempää murhetta ja vaivaa.

Päästiin vuoteen 2004. Sitä ennen siis takana psykiatrisia hoitoja lapsena, koulukoti, päihdeongelma,laitoshoitoja,useita suhteita, avioliitto, lasten syntymät, avioero.

Mikä hitto mua vaivaa kun kaikki on niin vaikeeta, vaikka mikään ei ole vaikeeta. Pojallani todettiin AD/HD 2002, olisiko siis minullakin sama? Lapseni käytös oli niin samalaista kuin itsellänikin aikoinaan.
Kasvatuksesta se ei todellakaan ollut kiinni, joten ei kuin itsekkin tutkimuksiin ja testeihin.
Onneksi sairaaloiden arkistoista löytyi lapsuuttani ja nuoruuttani koskevat tutkimuspaperit. Diagnoosin saanti oli todella helppo.

Ja miten vapauttavaa se olikaan.
Minä en ole luulosairas, eikä äitini ollut jättänyt rakastamasta minua. Tutkimusten perusteella minulla oli ja on yhä ADHD!!!!!

Vihdoinkin sain oikeuden olla erilainen. Enää ei tarvitse selitellä miksi en ymmärrä asioita niinkuin toiset, miksi en osaa pitää veitseä tai haarukkaa oikein.... miksi en syö kuin tietyn mallisilla aterimilla.... miksi en jaksa ihmismassoja tai kestä kovia ääniä tai kirkkaita valoja. Miksi en siedä toisia ihmisiä liian lähellä. Miksi en kestä hälyääniä kun keskityn johonkin tehtävään. Tai pahinta.... miksi en osaa nielaista sanoja, silloin kuin se olisi viisainta tehdä. Voisinko oppia "ajattelemaan mitä sanon, niin en sanoisi suoraan mitä ajattelen"
Sitä tässä vielä opetellaan, mutta hyvälle näyttää.

Minulla on ADHD. Se ei tartu, sitä ei kukaan tahalleen minulle antanut. Se on osa minua ja nautin siitä osasta. Olen oppinut hyväksymään sen.
Ei se ole paha asia, ei se lamauta.
Nyt kun tiedän mikä minua vaivaa, osaan myös vaatia ympäristöäni ottamaan huomioon asioita. Ei se aina ole niin, että MINUN TARTTEE SOPEUTUA VALTAVÄESTÖÖN.Yritin sitä ihan riittämiin ja nyt on minu OIKEUS TULLA KUULLUKSI, OIKEIN YMMÄRRETYKSI JA SAADA OLLA ERILAINEN. MINÄ OLEN MINÄ. MINUA EI VOI MUOKATA. MINULLA ON AD/HD.

Tänäpäivänä saan jopa psykoterapiaa omaan olooni ja kyllä on helpottavaa saada sanoa ja toteuttaa itseään, niin ettei minua pidetä ihan outona.
Terapeuttini jopa toivoi, että alkaisin luennoimaan aiheesta AD/HD- perhe ja selvityminen.

Luulen jotain tietäväni ja olen myös ylpeä omista lapsistani.... kolmesta lapsesta kahdella AD/HD, yksinhuoltaja ja onnellinen.

Meillä menee hyvin. Tosin jokainen jonka perheessä on AD/HD lapsi tai - aikuinen tietää ne vaatimukset ja rutiinit mitä arki pitää sisällään. En valita, meillä ollaan meidän tavalla ja se jolle se käy niin saa pysyä pois. Nautin perheestäni, ystävistäni ja ennenkaikea itsestäni.....

Ihana AD/HD!!!

P.S ANTEEKSI KAIKKI KIRJOITUS- JA YHDYSSANAVIRHEET.
NIITÄ KUN TÄÄLLÄ TARKKAILLAAN SILMÄ KOVANA ;)