miten teillä ollut?

puoli vuotta sitä inttiä? Miksi se haluaa vuoden siellä olla?

Intti osa poikien elämään ja meidän inttileskien on osattava antaa heille tilaa elää sitä osaa elämästään.

Itse olin 19v ja poikamme 1kk, kun mies lähti inttiin.

En pelännyt jäädä yksin. Rankkaa tuskin olisi ollut muuten, mutta lapsellamme oli koliikki. Koin itse hyvänä kuitenkin sen, että ei tarvinut panostaa parisuhteeseen lainkaan, kun kaikki aika meni koliikkilapsen kanssa. Tunsin kyllä olevani yksinhuoltaja miehen puolen vuoden intin aikana.

Nyt poikamme on 3,5v ja hyvä ettei oltu "yhdessä" koliikin aikana. Minulla oli kyllä ystäviä tukemassa ja valvomassa kanssani öitä, että ilman tukea en ois selvinnyt.

Ne viikonloput, kun mies oli kotona meni aikapitkälti tapellessa, koska molemmat oli ihan väsyneitä.

Mutta, tämä oli vaan minun kokemus. Varmasti paljolti riippuu sinun omasta jaksamisestasi ja siitä millainen lapsi teille tulee.

eipä ole paljoa ajateltu. mahtaakohan olla kypsä isäksi jos haluaa olla ennemmin armeijassa kun oman syntyvän lapsen luona? äidin kypsyydestä puhumattakaan...

itse en tekisi lasta pojalle jonka kanssa en ole edes asunut saman katon alla!

jokainen tavallaan...toivottavasti pärjäät lapsesi kanssa yksin

Lapsi oli 9kk ku isukki meni inttiin. Ehin just ite täyttää 18 v ennen tuota.

Hyvin meni. Armeijasta kantautui kylläkin kaikki maailman pöpöt. Sairasteltiin tytön kans kuume- ja mahatauteja yhtenään. Olin itse opiskelija tuolloin ja ihan kait tuota jaksoi kunnialla senkin puolen.

Tuohon aikaan isä sai äärimmäisen harvoin tulla kotiin avuksi, kun sairasteltiin tytön kanssa. Yhden ainoan kerran oli kapteeni heltynyt, kun olin oksentanut ja ripuloinut koko yön ja vauva oli sairastumassa heti perään. Eräs tuttavamme meni vuotta myöhemmin samaan armeijaan ja sai aina vapaata, kun lapsi oli sairaana! Eli nykyään varmaan pääsee aika helposti isä armeijasta auttelemaan.

Isää harmitti kovasti, kun häneltä jäi monia tähti hetkiä näkemättä...ensiaskeleet, ensimmäiset sanat... jälkeen päin on harmitellut, että juuri tuo kovan kehityksen vaihe jäi osin näkemättä. Vaikka toki viikonloppu- ja iltavapaita oli aika paljon. Asuttiin tytön kanssa 2km päässä prikaatilta, joten oltiin melko onnellisessa asemassa sen suhteen.

Kasvattavaa aikaa tuo oli, mutta ei ylitsepääsemätöntä. Ei mitenkään huonoja muistoja ole jäänyt tuosta. Meistä tuli tytön kanssa niin läheisiä tuona aikana, että meni aika pitkään ennen kuin isästä tuli tytölle yhtä läheinen. Tottakai se vaikuttaa lapseen, kun isä ei ole aina läsnä tuossa vaiheessa.

Hauskinta oli isukin hakeminen vapaalle armeijasta. Tyttö raukka oli niin sekaisin, että sanoi "iskä" nähdessään kenet tahansa noista "kurkkusalaateista". Kaikille armeijan pojille piti myös vilkuttaa iloisesti... hymy tulee vieläkin kasvoille, kun tuota muistelee :)

Heips! jo mä olin 16 kun lapsemme syntyi ja poika ystäväni 19w.. tosin armeejaan hän ei lähtenyt mutta isyysloman jälkeen työ vei mukanaan..töistä tultiin kotiin niin ei jaksettu kakkavaippoja enää vaihdella.. selitys vaan oli aina : tee sä, mä oon ollu koko päivän töissä! Sanoin monta kertaa et voin sen puolesta mennä töihin jo sse jäis ipanan kanssa kotiin, mut ei olis pärjänny varmaan päivääkään! erottiin sitten viime kesänä,minun tahdostani, ja tällä hetkellä nykyiseni kanssa olen onnellinen ja on ottanut poikani vastaan avo sylin ja on kuin oma isä pojalleni! :)