Kohtalotovereita??

mies kävelemään, pärjäät yksin vauvan kanssa paremmin - kohta siula on siinä kaksi passattavaa,ei se siitä muutu varmasti vauvan synnyttyäkään , usko pois

Tuntuu kyllä oudolta tuo miehesi itsekäs käyttäytyminen.Rakastaako hän lainkaan sinua? Ei ihan siltä kuulosta.Haukkuu sinua hulluksi ja omistaa teidän yhteistä lastanne.Nyt olisi aika keskustella hänen kanssaan vakavasti suhteestanne.Ei ole lapsellakaan hyvät oltavat tuollaisessa suhteessa, jossa mies ei kunnioita naista.
Toivottavasti kaikki menee parhain päin.

ja kamala mies! Ihmettelen miehen suhtautumista, jos hänellä itsellään on jo kakai lasta. Ilmeisesti hän ei ole välittänyt näidenkään/tämänkään naisen voinnista sen enempää raskausaikana kuin muullonkaan.

Ero taitaa teilläkin olla ennen pitkää edessä tuolla menolla. Ellet sitten itse alistu tuohon. Ja onko pakko alistua?? Tuo on huonoa ja välinpitämätöntä kohtelua, ei rakkautta.

Itselläni on myös raskaus loppusuoralla. Pitkään aikaan en ole voinut hyvin, on samat oireet kuin sullakin: yöllä on vaikea nukkua ja uniasennon löytäminen on vaikeaa. En jaksa kävellä, en voi nostella, kurottaa, en siivota. Kumartuminen ei onnistu, vatsa on jo niin iso ja edessä ettei onnistu. En käy kaupassa, koska en voi nostella mitään painavaa. Alkaa supistelemaan.
Mutta saan apua mieheltäni. Paitsi ihan kodinhoitoon ja kauppareissuihin, myös henkisen tuen ja lohdutuksen. Olenhan kuin vankilassa kotonani, kun en pääse edes pienelle kävelylenkille ulos yksin: supistelee, koskee, on vaikea kävellä. Ja sitäpaitsi: en voi oikein laittaa sukkia tai kenkiä jalkaan! :) Joten mies auttaa.

En haluaisi maalailla sulle kauhukuvia, mutta mutta.. kun vauva syntyy, ei tilanne palaudu ennalleen sittenkään. vauva vaatii osansa. yövalvomiset yms. taatusti tarvitset tukea ja apua ja neuvoja, mutta saatko niitä mieheltäsi?? kun et nytkään saa mitään apua.

Oletko miehellesi äiti vai vaimo?

kysyit kohtalotovereita. No, olen sellainen siinä mielessä, että aiempi suhde oli minullakin samankaltainen kuin sulla. Mieheltä ei apua liiennyt mihinkään kotityöhön, ei lapsen hoitoon. Ei lohtua eikä tukea muutenkaan.

Kun odotin nuorempaa lasta, raskaus meni yliaikaiseksi. Yöllä sitten hiljokseen yritin tehdä lähtöä sairaalaan synnyttämään kun oli aika. Mies kuitenkin heräsi, tuli kiukkuisena makuuhuoneesta karjumaan kun ei saa nukkua, vaan minä kolistelen keskellä yötä!!!! Että todella kannustavaa!!
No, kyllä hän säikähti kun huomasi että seison takki päällä eteisessä, mutta olipa "kiva" synnyttää tämmöisen lähtöseremonian jälkeen.

Meillä kuvio jatkui samanlaisena kun toinenkin lapsi oli maailmassa. Erosimme sitten , mutta aivan liian monta vuotta minä siinä siedin, kestin, olin yksin vaikka mitään tukea tai apua. Vain tuommoista kuvaamasi kaltaista, kuten teilläkin, moittimista ja vähättelyä: naisella ei ole oikeutta mihinkään tunteisiin tai väsymykseen, naisen kuuluu jaksaa ja tehdä kaikki, olla äiti miehelleen.