että helpottaa. Lukekaa jos jaksatte, jos ette niin ei sit :)
No. Asiahan on nyt niin, että eilen iski kohtaus piiiiitkästä aikaa. Mulla ei ole muuta lääkitystä kuin Propralit tarvittaessa. Sepramia mulle joskus pari vuotta sitten tarjoiltiin, mutta en sitten niitä alkanut syömään, kun olo helpottui ilmankin.
Mä oon jotenkin niin sairaan kypsä (enkä liene ainoa tällä palstalla :), kun sitä luulee selättäneensä tän sairauden, kun ei kohtauksia tuu aikoihin, niin JUU EI. Ihan puun takaa tuli taas, ja sitä seurasi kauhea ahdistus et nytkö tää taas alkaa.. Sitten kun mulla ei ainakaan ne kohtaukset ennakoi mitenkään, ne voi tulla ihan missä tilanteessa/paikassa vaan jos on tullakseen. Ja sit kun niitä alkaa jänskäämään, niin johan se pelkäämisen kierre on taas valmis.
Mä oon jotenkin siksi vähän tuota lääkitystä vierastanut, kun oon miettiny josko mulla on paniikkihäiriön vuoksi ahdistusta, lievää masennusta jne. Eli täsmälääkitystä olis varmaan aika vaikee löytää. Sitten toinen syy on se, että haluan vielä pitää jonkun "takaportin" siihen, jos tämä olo tästä vielä pahenee, niin onpahan sit joku keino mikä on vielä kokeilematta. Nyt tämän kanssa kuitenkin vielä (toistaiseksi) pärjää, kohtauksia tulee tosi harvoin ja ne on aikas lieviä, Propral auttaa niihin fyysisiin oireisiin mulla hyvin.
Kuka ihme on keksinyt sen, että mitä vanhemmaksi tulee, niin elämä helpottuu??! Bull shittiä, mun kohdalla :) Nuorempana en ole kantanut huolta huomisesta, oon ollut aina tosi sosiaalinen ja aikaansaapa, ajatellut aina asioista positiivisesti (vaikka murheita on ollut ihan niinkuin kellä tahansa) - toisin on nyt! Muutama vuosi sitten ekan kohtauksen sattuessa säikähdin tietty tosi paljon ja ramppasin tutkimuksissa ym. kuten kuvioon kuuluu, ja kun dg oli paniikkihäiriö, niin olin ihan et MINULLA? MINUNLAISELLA?? Kuulostaa leuhkalta, mutta olin tosiaankin ajatellut, ettei tällaiset sairaudet minuun iske. No, olin todella väärässä.
Olen nyt 32-vuotias, lapseton ja työssäkäyvä nainen, joka huolehtii kaikesta. Pelkää kaikkea. Ahdistuu joka asiasta. Ehkä hieman liioiteltua, mutta sen eilisen kohtauksen jälkeen tuli taas sellainen olo. Onko tää mun elämä tätä -ttu jatkossa aina? Miten uskallan lapsiakaan "tehdä", kun varmasti panikoin ja ahdistun? Joo ei mitn järkee, tiedän.
Milloin musta tuli tämmöinen? Ja ennenkaikkea, MIKSI musta tuli tämmöinen?
Kiitos, näkemiin ja parempaa keväänjatkoa kaikille kohtalotovereille :)
No. Asiahan on nyt niin, että eilen iski kohtaus piiiiitkästä aikaa. Mulla ei ole muuta lääkitystä kuin Propralit tarvittaessa. Sepramia mulle joskus pari vuotta sitten tarjoiltiin, mutta en sitten niitä alkanut syömään, kun olo helpottui ilmankin.
Mä oon jotenkin niin sairaan kypsä (enkä liene ainoa tällä palstalla :), kun sitä luulee selättäneensä tän sairauden, kun ei kohtauksia tuu aikoihin, niin JUU EI. Ihan puun takaa tuli taas, ja sitä seurasi kauhea ahdistus et nytkö tää taas alkaa.. Sitten kun mulla ei ainakaan ne kohtaukset ennakoi mitenkään, ne voi tulla ihan missä tilanteessa/paikassa vaan jos on tullakseen. Ja sit kun niitä alkaa jänskäämään, niin johan se pelkäämisen kierre on taas valmis.
Mä oon jotenkin siksi vähän tuota lääkitystä vierastanut, kun oon miettiny josko mulla on paniikkihäiriön vuoksi ahdistusta, lievää masennusta jne. Eli täsmälääkitystä olis varmaan aika vaikee löytää. Sitten toinen syy on se, että haluan vielä pitää jonkun "takaportin" siihen, jos tämä olo tästä vielä pahenee, niin onpahan sit joku keino mikä on vielä kokeilematta. Nyt tämän kanssa kuitenkin vielä (toistaiseksi) pärjää, kohtauksia tulee tosi harvoin ja ne on aikas lieviä, Propral auttaa niihin fyysisiin oireisiin mulla hyvin.
Kuka ihme on keksinyt sen, että mitä vanhemmaksi tulee, niin elämä helpottuu??! Bull shittiä, mun kohdalla :) Nuorempana en ole kantanut huolta huomisesta, oon ollut aina tosi sosiaalinen ja aikaansaapa, ajatellut aina asioista positiivisesti (vaikka murheita on ollut ihan niinkuin kellä tahansa) - toisin on nyt! Muutama vuosi sitten ekan kohtauksen sattuessa säikähdin tietty tosi paljon ja ramppasin tutkimuksissa ym. kuten kuvioon kuuluu, ja kun dg oli paniikkihäiriö, niin olin ihan et MINULLA? MINUNLAISELLA?? Kuulostaa leuhkalta, mutta olin tosiaankin ajatellut, ettei tällaiset sairaudet minuun iske. No, olin todella väärässä.
Olen nyt 32-vuotias, lapseton ja työssäkäyvä nainen, joka huolehtii kaikesta. Pelkää kaikkea. Ahdistuu joka asiasta. Ehkä hieman liioiteltua, mutta sen eilisen kohtauksen jälkeen tuli taas sellainen olo. Onko tää mun elämä tätä -ttu jatkossa aina? Miten uskallan lapsiakaan "tehdä", kun varmasti panikoin ja ahdistun? Joo ei mitn järkee, tiedän.
Milloin musta tuli tämmöinen? Ja ennenkaikkea, MIKSI musta tuli tämmöinen?
Kiitos, näkemiin ja parempaa keväänjatkoa kaikille kohtalotovereille :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuin olisin itse kirjoittanut.olen 28v mies.
olin se luokan pelle jolle ei varmasti tulisi outoa sairautta nimeltä paniikkihäiriö.
Nyt kun katson niitä ujohkoja luokkakavereita niin ne on tosi normaaleja kun itsellä postin haku (50m)vastaa normaali ihmisen työpäivää.
Rohkeutta vaan, semmosta se on. Opettele nauramaan kaikille jutuillesi, joita pelkäät, pikkuhiljaa selättämään pelkosi, vähemmän huolehtimaan, vähemmän murehtimaan,elämä menee painollaan, lapsetkin tulevat ajallaan, riittää vaan kun on äiti, ei tarvi olla super hyvä ollenkaan.
Lopeta tarkkailu, henki kulkee vaikka ahistaakin ja sydän jyskyttää ( sekin on hyvä kun lyö)
Aloita ihan pienistä sinulle tärkeistä jutuista, älä masennu vaikka tulisi takapakkia ja muuta, sekin on sallitua, kaikki on.
Kaikkea hyvää sinulle toivon !
Minulla on myös ollut kohtauksia viime päivinä. Pahin oli maanantain ja tiistain välisenä yönä jolloin heräsin taas hiestä märkänä sydän takoen hullun lailla. Nousin ylös ja menin vessaan ripuloimaan. Siinä samalla sydän takoi oli kuuma tuskainen olo ja meinasi pyörtyä niin että oli pakko raahautua takaisin sänkyyn ja hetken päästä ylös vessaan ja vielä juomaan kylmää vettä. Kastelin kaulan ja naaman kylmällä vedellä, kun on joskus neuvottu että voisi auttaa sydämen tykytykseen. Tykytystä jatkui ja tuntui että oksennan ja pyörryn, mutta jonkun ajan kuluttua en tiedä kauanko meni aloin rauhoittua ja nukahdin.Sitä ennen aloin palella aivan hillittömästi ja olin jotenkin jännittyneessä kouristuksen omaisessa asennossa. On ollut kaikenlaista stressiäkin ja yksinäisyyden tunnetta. Aivan kamalaa, ja seuraavana aamuna ylös töihin. :(
Saattaisi olla ensi askel. Mulla kesti 11 vuotta hyväksyä se että aivojen kemiallinen tasapaino ei ole kohdalla.
Psykoosi laukesi päälle ensimmäisen kerran kun olin 17- vuotias. nyt olen 32. vuotias.
Diagnoosini: Paranoidinen skitsofrenia.
Sairauden alkamisesta ja lieventymisestä saattaa kestää vuosia oireetonta elämää, mutta mikäli sinulla on diagnosoitu mieleisairaus, se kannattaa hyväksyä.
Kannatta käydä mielenterveystoimistossa puhumassa ja kartoittamassa tarkalleen mikä on tilanne (jo senkin takia mitä lääkkeitä tarkalleen tarvitset).
Et välttämättä tarvitse lääkitystä.
Mainitsit ihmissuhteista.
asialla on se valoinen puoli että ei kannata pelätä parisuhteen aloittamista. Itse seurustelin vuosia. Psykoottinen käyttäytyminen jotenkin tasoittuu ja pysyy elämään ihan normaalia elämää (siis mä pystyin).
Ei kannata miettiä milloin tai miksi sinusta tuli jotain mitä et odottanut. Mä itse mietin asiaa pari vuotta. Mä meen siitä vain enemmän sekaisin jos vielä kaiken muun lisäksi.
Mainitsemasi takaportti kannattaa säilyttä. Esimerkiksi sellainen että varaat psygologi- ajan. Julkisella sektorilla ilmaista (hidasta), Yksityisellä sektorilla 40- 80 euroa tunti.
Helpottaa kun voi kertoa mitä tahansa logilla. Hän ei saa raportoida muusta kuin henkirikoksista joten kaiken mielestäsi negatiivisen, väärään, mustan, synkän voi kertoa.
Vaihtelevalla menestyksellä menemme eteenpäin. mutta menemme silti. Nää oli siis vaan mun kohtaamia asioita liittyen tekstiisi.
Rauhallista kevättä.