Oon 2 lapsen äiti, nuorimmainen nyt 6kk. Raskauskilot alkoi ahdistaa ja päätin kuukausi sitten aloittaa kunnon painonpudotuksen. Lopetin herkuttelun ja aloin liikkumaan & syömään säännöllisesti. Paino putosi heti 5kg ja omistin taas vyötärön! Nyt vielä 3kg yli painoindeksin ja into pudottaa edelleen painoa on kova!
Olin nyt iltapäivällä ystävälläni kylässä ja tuli syötyä pullaa... Huono omatunto vaivasi koko kotimatkan ja siinä piehtaroidessani keksin, että voin oksentaa pullat pois. Kun olin jo päättänyt oksentaa, päätin "samalla rahalla" ensin mässäillä kaapista sinne unohtuneet suklaakeksit. Ahmin ne kamalalla innolla ja sitten oksentamaan...
Alkuun tuli ihana fiilis! Ongelma hoidettu! Mutta nyt iski sitten kaamee fiilis, että olenko tiellä kohti bulimiaa... mua oikeesti pelottaa mun suhtautuminen syömiseen. Mitä oikeasti pari pullaa olisi haitannut...?! Nyt tuntuu, etten voi koko loppupäivänä syödä enää mitään, kun varmasti mahaan jäi oksennuksista huolimatta jotain pulla/keksijämiä. Onkohan mulla oikeasti jo ongelma. Ahdistaa. Mistä tällaisesta voisi puhua? Miehelle en takuulla voi asiasta kertoa, enkä kyllä neuvolassakaan, koska jos sieltä saisi lähetteen jollekin psykiatrille, niin sithän olisi pakko kertoa miehelle, että miksi ravaan jossain psykiatrilla...
(Tää ei ihan oikeasti ole provo. Mua pelottaa, mihin tää tästä kehittyy...)
Olin nyt iltapäivällä ystävälläni kylässä ja tuli syötyä pullaa... Huono omatunto vaivasi koko kotimatkan ja siinä piehtaroidessani keksin, että voin oksentaa pullat pois. Kun olin jo päättänyt oksentaa, päätin "samalla rahalla" ensin mässäillä kaapista sinne unohtuneet suklaakeksit. Ahmin ne kamalalla innolla ja sitten oksentamaan...
Alkuun tuli ihana fiilis! Ongelma hoidettu! Mutta nyt iski sitten kaamee fiilis, että olenko tiellä kohti bulimiaa... mua oikeesti pelottaa mun suhtautuminen syömiseen. Mitä oikeasti pari pullaa olisi haitannut...?! Nyt tuntuu, etten voi koko loppupäivänä syödä enää mitään, kun varmasti mahaan jäi oksennuksista huolimatta jotain pulla/keksijämiä. Onkohan mulla oikeasti jo ongelma. Ahdistaa. Mistä tällaisesta voisi puhua? Miehelle en takuulla voi asiasta kertoa, enkä kyllä neuvolassakaan, koska jos sieltä saisi lähetteen jollekin psykiatrille, niin sithän olisi pakko kertoa miehelle, että miksi ravaan jossain psykiatrilla...
(Tää ei ihan oikeasti ole provo. Mua pelottaa, mihin tää tästä kehittyy...)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Jotensakin noin mulla alkoi bulimia ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen.
Mene vaan mielenterveystoimistoon ajoissa. Sano miehellesi, vaikka että sulla on jotain outoa ahdistusta tai alakuloa... Eihän sun ole pakko sanoa sille, miksi käyt. Hienoa tietysti olisi, jos voisit kertoa.
Selvittäisit tämän asian nyt, kun se on vielä helpohkoa. Itselläni meni pahaksi touhu ennenkuin hain apua ja tässä on nyt tuhraantunu vuosikausia tämän bulimian kanssa.
Kuulosti siltä, että sulla ei ollut edes mitenkään vaikea oksentaa. Itselläni vauhditti bulimiaa se, että mulla oli tosi helppo oksentaa, ei tarvinnut edes sormia laittaa kurkkuun.
Neuvolassa en minäkään kertoisi. Mutta ois sun hyvä saada syömisasiat tolalle jo siksikin, etteivät lapset "peri" sun suhtautumista ruokaan.
Voimia.
Terveytesi voit varmastikin uhrata sille että et halua miehelle kertoa käyväsi psykologilla, eikö niin?
Heti huomisaamuna soitat itsellesi ajan, sanot kärsiväsi syömishäiriöstä ja alkaneesi oireilla. Miehelle on hyvä kertoa asiasta myös, vaikak kuink anolottaisi. SInulla ON ongelma ja mitä paremmin lähipiirisi tietää mistä on kyse ja osaa siihen suhtautua, sen paremmat mahdollisuudet sinulla on ongelman selvittämiseen niin nopeasti kuin mahdolllista.
***
Ei ole pakko mennä psykologille, mikä tahansa käy. Mielenterveystoimistoissa on esim. psyk erikoissairaanhoitajia, jotka ottaa vastaan myös. Ja helpompi päästäkin.
Mielestäni riittäisi, että ap saisi nyt haettua sitä ammattiapua, eikä vielä rasittaisi päätään sillä miehelle kertomisella.
Kun ap pääsee vaikkapa hoitajan juttusille, alkaa varmasti helpottua se miehelle kertominenkin, että ei enää tarvitse salailla. Itselläni, kuten bulimikoilla yleensä, häpeä sairaudesta on aivan valtava eikä sitä todellakaaan ole helppo kertoa.
mutta mielenkiinnosta:
onko muuten tuossa tarpeessa salata, häpeän lisäksi, mukana myös ajatus ettei sairaus ole totta jos sitä ei ääneen sano? tai, monella anorektikolla on näin, halu olla parantumatta vaikka tiedostaakin jollain tasolla olevansa sairas?
Mulla tosiaan on vielä toistaiseksi sellainen tunne, että enhän MÄ ole sairas! Mä vaan kerran oksensin ja pystin olemaan oksentamatta, jos niin haluan... Eli kyllä, salailu johtuu osaksi siitä, että jos asiasta jollekin kertoisin, tämä joku leimaisi minut sairaaksi (ja vieläpä olisi turhaan minusta huolissaan)...
Jotenkin tuo kynnys apua hakemaan on tosi iso, varsinkin juuri tuon takia, kun en oikeasti koe olevani sairas (mutta olenko sittenkin?)...
Oksentaminen ei tosiaan ollut vaikeaa. Sormet kurkkuun kerran ja maha alkoi tyhjentyä "itsestään".
Juuri heitin kaapeista KAIKKI herkut pois, ettei tule kiusausta... Pelottaa vaan, kun ihan tavallisesta syömisestäkin tulee nykyään huono omatunto (onko se sairauden merkki?).
Itse kyllä tajusin olevani sairas, mutta häpeä ja syyllisyys oli valtava. Ja huonommuudentunne. Tällaisista kokemusta myös muilla bulimikoilla vertaistukiryhmässä, jossa käyn.
Anorektikoilla on enemmän sairaudentunnottomuutta, hehän kokevat itsensä vahvoiksi, koska pystyvät hallitsemaan syömisiään.
Itselläni oli erittäin vaikea mennä hakemaan apua. Ja vasta ammattiauttajan kanssa pystyin kertomaan läheisilleni asiasta. Aluksi tuntui musertavalta joutua kertomaan asiasta. Ei se läheisillekään ole kovin helppoa kuulla tällaisesta. Siksi mielestäni on hyvä, jos todellakin on joku ammatti-ihminen siinä tukemassa vähän kaikkia.
Et ehkä vielä olekaan bulimikko, mutta onhan sinun suhde ruokaan jotenkin häiriintynyt. Vaikka kelläpä naisella ei olisi :)
Mielestäni silti olet ehkä tavallista alttiimpi sairastumaan bulimiaan, koska oksentaminen oli sulle helppoa. Siihen kiinnitin huomioni jo sinun ensimmäisessä viestissä.
Toisillehan oksentaminen on yhtä tuskaa ja silti he jatkavat. Omaa sairauttani ainakin vauhditti, kun ei tosiaan tarvinnut edes sormia panna kurkkuun. Ei ollut yökkäilyääniä, ei silmien verestystä... Ehkä se antoi myös kuvitelmaa, ettei se voi olla kovin vaarallista, koska se on niin helppoa.
on parempi että apu haetaan kun sairaus ei ole vielä saanut yliotetta vaan on vasta kehittymässä ongelmaksi. Taudin jo puhjettua on parantuminen aina työläämpää. Se että tunnet huonoa omatuntoa syömisestä ja välttelet sitä, on jo epänormaalia ja vaikka et tuntisikaan itseäsi sairaaksi, apua kannattaa hakea jo nyt. Koska sairaudeksi tuo kehittyy jos sitä ei pysäytetä, sen voi melkein sanoa näin ulkopuolinenkin tuon kertomasi perusteella.
Psykologilal on vaitiolovelvollisuus ja miehelle ja muille vi tosiaan sanoa syynä käynteihin olevan alakulo tai vaikka alkava masennus. Tärkeintä on että menet ajoissa kun pelkkä puhe vielä voi auttaa eikä sairaalahoitoa tarvita...
***
et ehkä ole vielä sairas, mutta kyllä tuo hyvältä alulta kuulostaa.
mulle pisti silmään ajatus mässätä "samalla rahalla" jotain lisää, terveellä ajatus olisi kulkenut enemmänkin päätökseen olla tekemättä samaa virhettä toiste, tai rajoittaa herkuttelua loppuviikosta yms.
ja toinen silmiinpistävä on oksentamisen helppous ja huonon omatunnon kokeminen tavallisesta syömisestäkin, suhde ruokaan on todellakin vääristynyt, meidänhän kuitenkin pitää syödä pysyäksemme toimintakykyisinä ja terveinä.
joten, jos et ole vielä sairas, olet kyllä sillä tiellä. kaikkien sairauksien paranemisennuste on sitä parempi, mitä aikaisemmin diagnoosi tehdään. tai vaikka ennaltaehkäisyn kannalta, käy puhumassa ammatti-ihmiselle, uskallus kertoa läheisille kasvaa kun olet puhunut joskun asiaan neutraalisti suhtautuvan kanssa.
Terve ajatus olisi ollut todellakin lopettaa heti alkuunsa, eikä jatkaa "samalla rahalla".
Ja nyt homma jatkui vielä siivoamalla syömiset pois... Miten se onnistuu lapsiperheessä pitemmän päälle?