Yks työkaverini pyörii mun mielessäni aina vaan. Tätä on kestänyt jo niin kauan etten edes kehtaa kertoa.
Olen vihjannut kiinnostuksestani häntä kohtaan mutta ehkä hän ei ole kiinnostunut minusta. Oikeastaan hän vastasi minulle vaikka en suoraan kysynytkään. Ainahan sitä toivoo, että se oli vain hätävarjelua, että hän ajattelisikin muuta.
Tulemme jotenkin toimeen, mutta keskustelua hänen kanssaan en saa syntymään muutamaa sanaa pidemmälle. Muiden kanssa tulen juttuun kyllä. Ainahan sitä toivoo, että ne katseet merkitsisivät jotakin mutta ovatko vain toiveunta?
Täytyy myöntää, että itse käyttäydyn hyvinkin korrektisti ja ikäänkuin välinpitämättömästi, vaikka olisi mahdollisuuksia muuhunkin, etenkin niinä muutamina kahdenkeskisinä hetkinä. En vaan saa itsestäni irti. Pelkään hänen reaktiotaan. Jos saa raivarin moisista yrityksistäni.
Ja kun näen hänet jatkuvasti ei saa näitä ajatuksia poikki. Lomilla hiukan helpottaa mutta kun työt alkaa, alkaa myös tämä pakonomainen toive jostakin mitä ei ehkä ikinä saa. Olen yrittänyt miettiä mikä hänessä sitten on niin vetovoimaista. Hän on aivan ihana persoona!
Ehkä hänessä on sitä jotakin mitä minussa ei ole ja kuitenkin toivoisin olevan? Haluaisin niin hänen lähelleen, koskettaa. Kerran kosketin ja hän säikähti niin että itsekin pelästyin, sen jälkeen en ole uskaltanut. Vaikka kaipaan niin! Kuljen hänen ohitseen mahdollisimman läheltä, että jotenkin saisin tyydytettyä tätä kaipuutani. Joskus kuvittelen, että hänkin pyrkii lähelle. Mutta toiveajattelua lienee kaikki, näkee asiat niin kuin haluaisi niiden olevan.
Olen miettinyt tapaa ja paikkaa miten kertoa todellisista ajatuksistani, kauniisti ja painostamatta mutta en uskalla, ja pienet kahdenkeskiset hetket ovat niin lyhyitä.
Ja kuitenkin tunteilleen ei voi mitään ja niihin pitää myös olla oikeus. Onko hänellä siis oikeutta suhtautua tympeästi ja välinpitämättömästi? Eikö olisi mahtavaa, jos joku kertoisi toisen merkitsevän niin paljon? Miksi se on pelottavaa, miksi ei voi suhtautua lempeästi ja ymmärtäen ja olla sen jälkeen ystävällinen eikä välttelevä?
Me olemme paljolti samanlaisia, mutta hänellä taitaa olla sellainen rooli, ettei työkavereiden kanssa olla ystäviä saatikaan sitten vielä jotakin muuta. Minulle riittäisi ystävyys, että saisin olla hänen lähellään ja tyydyttää kaipuutani.
Mitä se sitten ikinä onkaan, kaipuu? Kaipuuta äidin syliin ja turvaanko? Mutta jos kaikkia ihmissuhteitaan alkaa psykologisoimaan ja miettimään tarpeidensa syitä, ei mitään saakaan. Sitä yritän itselleni jankuttaa mutta silti häpeän tunteitani ja yritän jotenkin elää. Tunnistan tarpeeni, mutta ikäänkuin niihin ei olisi oikeutta. Ja vielä vähemmän kykenen ja uskallan niitä tuoda julki vaikka sydän itkee ikävää.
Olen vihjannut kiinnostuksestani häntä kohtaan mutta ehkä hän ei ole kiinnostunut minusta. Oikeastaan hän vastasi minulle vaikka en suoraan kysynytkään. Ainahan sitä toivoo, että se oli vain hätävarjelua, että hän ajattelisikin muuta.
Tulemme jotenkin toimeen, mutta keskustelua hänen kanssaan en saa syntymään muutamaa sanaa pidemmälle. Muiden kanssa tulen juttuun kyllä. Ainahan sitä toivoo, että ne katseet merkitsisivät jotakin mutta ovatko vain toiveunta?
Täytyy myöntää, että itse käyttäydyn hyvinkin korrektisti ja ikäänkuin välinpitämättömästi, vaikka olisi mahdollisuuksia muuhunkin, etenkin niinä muutamina kahdenkeskisinä hetkinä. En vaan saa itsestäni irti. Pelkään hänen reaktiotaan. Jos saa raivarin moisista yrityksistäni.
Ja kun näen hänet jatkuvasti ei saa näitä ajatuksia poikki. Lomilla hiukan helpottaa mutta kun työt alkaa, alkaa myös tämä pakonomainen toive jostakin mitä ei ehkä ikinä saa. Olen yrittänyt miettiä mikä hänessä sitten on niin vetovoimaista. Hän on aivan ihana persoona!
Ehkä hänessä on sitä jotakin mitä minussa ei ole ja kuitenkin toivoisin olevan? Haluaisin niin hänen lähelleen, koskettaa. Kerran kosketin ja hän säikähti niin että itsekin pelästyin, sen jälkeen en ole uskaltanut. Vaikka kaipaan niin! Kuljen hänen ohitseen mahdollisimman läheltä, että jotenkin saisin tyydytettyä tätä kaipuutani. Joskus kuvittelen, että hänkin pyrkii lähelle. Mutta toiveajattelua lienee kaikki, näkee asiat niin kuin haluaisi niiden olevan.
Olen miettinyt tapaa ja paikkaa miten kertoa todellisista ajatuksistani, kauniisti ja painostamatta mutta en uskalla, ja pienet kahdenkeskiset hetket ovat niin lyhyitä.
Ja kuitenkin tunteilleen ei voi mitään ja niihin pitää myös olla oikeus. Onko hänellä siis oikeutta suhtautua tympeästi ja välinpitämättömästi? Eikö olisi mahtavaa, jos joku kertoisi toisen merkitsevän niin paljon? Miksi se on pelottavaa, miksi ei voi suhtautua lempeästi ja ymmärtäen ja olla sen jälkeen ystävällinen eikä välttelevä?
Me olemme paljolti samanlaisia, mutta hänellä taitaa olla sellainen rooli, ettei työkavereiden kanssa olla ystäviä saatikaan sitten vielä jotakin muuta. Minulle riittäisi ystävyys, että saisin olla hänen lähellään ja tyydyttää kaipuutani.
Mitä se sitten ikinä onkaan, kaipuu? Kaipuuta äidin syliin ja turvaanko? Mutta jos kaikkia ihmissuhteitaan alkaa psykologisoimaan ja miettimään tarpeidensa syitä, ei mitään saakaan. Sitä yritän itselleni jankuttaa mutta silti häpeän tunteitani ja yritän jotenkin elää. Tunnistan tarpeeni, mutta ikäänkuin niihin ei olisi oikeutta. Ja vielä vähemmän kykenen ja uskallan niitä tuoda julki vaikka sydän itkee ikävää.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kirjoitit kauniisti tunteistasi ja ajatuksistasi. Vastauksia en osaa antaa, on vain paljon kysymyksiä. Olet oikealla tiellä, eikä sinulla ole mitään hävettävää. Voi olla ettei hän ole sinusta kiinnostunut, mutta taatusti on huomannut sähkön. Sinulla on täysi oikeus tunteisiisi, eikä edes hänellä ole oikeutta viedä niitä pois. Tämä on sinun rakkautesi, elä se, siinä on jo paljon. Voihan olla ettei tällä ihmisellä oikeasti, todellisuudessa ole mitään tekemistä tunteidesi kanssa, muuta kuin että hän inspiroi sinua.
"Mitä se sitten ikinä onkaan, kaipuu? Kaipuuta äidin syliin ja turvaanko? Mutta jos kaikkia ihmissuhteitaan alkaa psykologisoimaan ja miettimään tarpeidensa syitä, ei mitään saakaan."
Näinhän se on. Tunteet ja tarpeet johtuvat milloin mistäkin: isäsuhde, äitisuhde, sisaruussuhde, entinen suhde; turvaton tai liian turvattu lapsuus, tiukat rajat, rajattomuus; pettäminen, jättäminen...
Voihan näitä miettiä, usein kannattaakin, mutta turha itsensä syyllistäminen on elämän tuhlausta. Jos olet vaikkapa jäänyt jostain paitsi aikaisemmassa ihmissuhteessa (lapsena tai aikuisena), mikset voisi haluta ja saadakin kaipaamaasi nyt? Kunhan tarpeidesi tyydytys ei rajoita toisen eloa ja oloa.
"Sitä yritän itselleni jankuttaa mutta silti häpeän tunteitani..."
Älä häpeä.
"Tunnistan tarpeeni, mutta ikäänkuin niihin ei olisi oikeutta."
Miksei olisi?
"Ja vielä vähemmän kykenen ja uskallan niitä tuoda julki vaikka sydän itkee ikävää."
Siinäpä onkin ainainen ongelma: kertoa vaiko ei. Kumpi sattuu enemmän, se että saatat saada tietää ettei toinen tunne yhtään samoin vai se, ettet koskaan saa selville onko näin...? Itse arvostan rehellisyyttä, ja olen aina ollut iloinen jos joku on asiallisesti kertonut kiinnostuksestaan. Ystävyyksiäkin on tällä tavoin alkanut - ja sehän on ihanaa, se (:
Usein "kertomattomuuden" esteenä on vain ylpeys, minulla ainakin, mutta toisinaan rohkeus palkitaan. Ja toisinaan pääsee siirtymään nopeammin elämässä eteenpäin.
Minä luulen, että työkaverini on ihastunut minuun, mutten osaa tehdä asialle mitään. Olen itsekin kiinnostunut hänestä, mutta menen aina jotenkin lukkoon hänen seurassaan, en keksi mitään sanottavaa, kun kaikki mitä haluaisin oikeasti sanoa, on niin suurta ja pelottavaa.
Entä jos vain kuvittelen hänen ihastuksensa? Entä jos nolaan itseni kertomalla, että olen itse kiinnostunut hänestä? Entä jos olen erehtynyt ja hän onkin 100% HETERO, joka kavahtaa ajatusta biseksuaalisuudesta???
ootkos kohti kattoa rakas välineittes kaa?? :DDD
kovinkin fiksu moisen kommenttis kanssa?
taas tässäkin??
yrittää pilata tänkin ketjun sekoviesteillään.
"Onko hänellä siis oikeutta suhtautua tympeästi ja välinpitämättömästi?"
Tämä rupeaa jo vaikuttamaan siltä, että sinä vaadit häneltä yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, niinkuin tupataan sanomaan, kukaan kaikkia pysty täyttämään.
Osaatko asettua hänen asemaansa tai mahdolliseen elämäntilanteeseen jos on noin vetäytynyt?, tiedätkö hänestä oikeasti mitään muuta kuin työroolissa olemisen? hänhän voi olla vaikka joutumassa vankilaan ja välttelee kaikkia parhaansa mukaan kuin paraskin lähestysmiskiellon saanut, kyllästyttyään sekä korrektisti käyttäytyviin työkavereihinsa, jotka ovat vain jumittuneet käsittelemään omia tunteitaan eikä näe toista ja hänen mahdollisia tarpeitaan? sitäpaitsi, tiedä vaikka ajattelisi että monen mutkan takia olet tiesvaikka osasyyllinen, että on joutumassa vankilaan (no, tämä tietysti kaukaa haettu, harvoin tosielämässä näin rankkaa on, vai mitä?).
Kypsymättämyys ei ole syy eikä peruste laiminlyödä inhimillisyyttä, joten rohkaistu nyt hyvä ihminen ja kävi miten kävi, ota se yhtenä askeleena elämän pitkässä savotassa, sanoisimpa tekstisi perusteella ettei työkaverisi sinusta enää ole kiinnostunut, mutta toki sinulla on oikeus tunteisiisi ja jopa ne hälle ilmoittaa, että pidän sinusta siinä kaikki, mutta häneltä on ehkä turha odottaa ja tuskin oikeuttakaan vaatia mitään muuta kuin suhteellisen kohteliasta vastakäytöstä.
Tilanne on sikäli hankala, että olette nyt kumpikin työroolinne vankeja. Tai ainakin ihastuksesi on. Hänellä on kyllä oikeus pitää etäisyyttä työkavereihin ja olla olematta heidän kanssaan missään tekemisissä työn ulkopuolella. Sinun on ikävä kylllä kunnioitettava tuota toivetta.
Mutta toisaalta. Jokainen ihminen pitää siitä, että hänen lähellään on ihminen, joka pitää hänestä. Harva meistä kokee ystävällisen, huomiovan, lämpimän ihmisen epämiellyttävänä. Luota siis siihen, että hän oikeasti viihtyy seurassasi, vaikkei osaa/halua ilmaista sitä.
Teistä ei ehkä koskaan tule rakastavaisia ja ehkä välillenne ei koskaan kehity fyysistä suhdetta. Mutta se ei estä sinua kokemasta mielihyvää hänen lähellään ja nauttimasta hänen seurastaan ja haaveilemaan hänestä. Joudut vain tyytymään "katsoa saa muttei koskee"-periaatteeseen. Ja se jos mikä on riuduttavaa. Olen nimittäin itse aivan samassa tilanteessa kuin sinä.
Minun ja ihastukseni välillä on vielä tukusti muitakin esteitä, esim. melko suuri ikäero. Mutta mikäpä estäisi haurasta ihmissielua haaveilemasta rakkaudesta, jota ei koskaan tule saamaan.
omasta tilanteestasi, kuulisin mielenkiinnolla. s-postiosoite?
elokuva Paistetut vihreät tomaatit, ei siinäkään tainut tuo naisten välinen ystävyys saavuttaa lakipistettä, mutta ystävyys ja läheisyys säilyi loppuun asti.
Sellaista se varmaan oli useastikin ennen vanhaan ja teksteistä päätellen myös nykyään, tuskin sen nykymenon tarvitsisi aina ollakaan niin ns.fyysisen suhteen painottamista.
Mieleeni tuli ajatus, että mikä sinun oma tilanteesi on? Oletko sinkku? Ja hän on?
Ihania ajatuksia sinulla. Tuli niin hyvä olo luettuani :).