Kiukuttelu sallittu!
3.4.2008 10:44
Kiukuttelu auttaa lasta kasvamaan itseään kunnioittavaksi aikuiseksi.
PÄIVÄNSÄDE JA KIUKKUPUSSI Ossi Miettinen kasvaa ja kehittyy joka päivä, joten äiti Katri tietää mitä kiukkupuuskat ovat. (EERO LIESIMAA)
JÄMÄKÄT RAJAT Vaikka lapsi huutaa ja raivoaa, rajat on pidettävä selvinä. Ketään tai mitään ei saa vahingoittaa. (EERO LIESIMAA)Hepuli on jokapäiväinen tuttu Miettisten perheessä. Kiukkupuuskasta vastaa juhannuksena kolme vuotta täyttävä Ossi. Hän haraa vastaan puettaessa, taistelee nukkumaan mentäessä ja siinä välissä suuttuu ruokapöydässä istumisesta.
- Joka päivä on jotain perusjuttuja. Mutta se kuuluu kuvioon ja siinä niitä rajoja koetellaan, naurahtaa äiti Katri Miettinen, 43.
Neljän lapsen helsinkiläisäiti ei ole vielä lukenut lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren juuri ilmestynyttä Kiukkukirjaa (Väestöliitto), mutta sen teesit ovat lapsiperheen arjesta tutut: raivoaminen kuuluu lapsen kehitykseen, eikä tilanne parane yhtään, jos aikuinen raivoaa takaisin.
Aggressio kuuluu kehitykseen
Kiukkukirja kertoo, että vaikka vauva itkee, kolmevuotias kiljuu ja eskarilainen räjähtää, ei ole mitään hätää, koska aggressio kuuluu lapsen kehitykseen.
Kiukkunsa kautta lapsi sisuuntuu, saa voimaa ja itsenäistyy. Kirja korostaa, että aggressiivisuus on tunne, jota lapsen on oikeus tuntea. Tunne ei kuitenkaan saa muuttua vahingoittavaksi teoksi, eli vaikka kuinka kiukuttaa, mitään ei saa mennä rikki eikä ketään saa sattua. Sen valvominen on aikuisen tehtävä, jota Cacciatore kutsuu kirjassaan aggressiokasvatukseksi.
Katri Miettinen ei analysoi kesken kiukkukohtauksen, että aggressio kasvattaa hänen lastaan, mutta tekee sen silti. Hän antaa Ossin kiukuta aikansa, pyrkii rauhoittamaan poikaa ja ottaa lopulta hänet syliinsä. Tilanne on siltä erää ohi.
Äiti myöntää, että kun perheen pian 17 ja 15 vuotta täyttävät pojat Simo ja Tomi olivat pieniä, hän ei itse ollut yhtä pitkäpinnainen kuin nykyään. Ääni kohosi ja hän saattoi tukistaakin poikia. Poikien lisäksi perheessä on 10-vuotias Elina.
- Joskus tulee huudettua, mutta tukistamisesta olen luopunut. Sellainen ei hyödytä mitään, oma raivo ei auta.
Outoja kohtauksia
Katri Miettinen arvioi tulleensa viisaammaksi äidiksi vuosien myötä. Jaksamista helpottaa myös se, että hoidettavana on vain yksi pieni kerrallaan.
Ossi tosin järjesti vähän yli vuoden vanhana huolta vanhemmilleen, kun hän sai kesken kiukkupuuskan outoja kohtauksia. Poika ei hengittänyt normaalisti ja alkoi mennä siniseksi. Tutkimuksissa lääkäri sulki pois epilepsian ja muut sairaudet ja antoi diagnoosin affektikrampista.
Krampin ja lapsen tajuttomaksi menon pelossa Miettinen yrittää välttää lapsen suuria raivokohtauksia. Siksi pukeminen ja syöminen sujuvat usein leikin tahdissa.
- Kaikkien mielestä se ei ole hyvä asia, mutta auttaa. Pukiessa Ossi sanoo itse, että on kissanpentu ja äiti pukee sen. Ja vaatteet menevät päälle huomaamatta.
SOILA SARONIEMI
[email protected]
KUVAT
EERO LIESIMAA
3.4.2008 10:44
Kiukuttelu auttaa lasta kasvamaan itseään kunnioittavaksi aikuiseksi.
PÄIVÄNSÄDE JA KIUKKUPUSSI Ossi Miettinen kasvaa ja kehittyy joka päivä, joten äiti Katri tietää mitä kiukkupuuskat ovat. (EERO LIESIMAA)
JÄMÄKÄT RAJAT Vaikka lapsi huutaa ja raivoaa, rajat on pidettävä selvinä. Ketään tai mitään ei saa vahingoittaa. (EERO LIESIMAA)Hepuli on jokapäiväinen tuttu Miettisten perheessä. Kiukkupuuskasta vastaa juhannuksena kolme vuotta täyttävä Ossi. Hän haraa vastaan puettaessa, taistelee nukkumaan mentäessä ja siinä välissä suuttuu ruokapöydässä istumisesta.
- Joka päivä on jotain perusjuttuja. Mutta se kuuluu kuvioon ja siinä niitä rajoja koetellaan, naurahtaa äiti Katri Miettinen, 43.
Neljän lapsen helsinkiläisäiti ei ole vielä lukenut lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren juuri ilmestynyttä Kiukkukirjaa (Väestöliitto), mutta sen teesit ovat lapsiperheen arjesta tutut: raivoaminen kuuluu lapsen kehitykseen, eikä tilanne parane yhtään, jos aikuinen raivoaa takaisin.
Aggressio kuuluu kehitykseen
Kiukkukirja kertoo, että vaikka vauva itkee, kolmevuotias kiljuu ja eskarilainen räjähtää, ei ole mitään hätää, koska aggressio kuuluu lapsen kehitykseen.
Kiukkunsa kautta lapsi sisuuntuu, saa voimaa ja itsenäistyy. Kirja korostaa, että aggressiivisuus on tunne, jota lapsen on oikeus tuntea. Tunne ei kuitenkaan saa muuttua vahingoittavaksi teoksi, eli vaikka kuinka kiukuttaa, mitään ei saa mennä rikki eikä ketään saa sattua. Sen valvominen on aikuisen tehtävä, jota Cacciatore kutsuu kirjassaan aggressiokasvatukseksi.
Katri Miettinen ei analysoi kesken kiukkukohtauksen, että aggressio kasvattaa hänen lastaan, mutta tekee sen silti. Hän antaa Ossin kiukuta aikansa, pyrkii rauhoittamaan poikaa ja ottaa lopulta hänet syliinsä. Tilanne on siltä erää ohi.
Äiti myöntää, että kun perheen pian 17 ja 15 vuotta täyttävät pojat Simo ja Tomi olivat pieniä, hän ei itse ollut yhtä pitkäpinnainen kuin nykyään. Ääni kohosi ja hän saattoi tukistaakin poikia. Poikien lisäksi perheessä on 10-vuotias Elina.
- Joskus tulee huudettua, mutta tukistamisesta olen luopunut. Sellainen ei hyödytä mitään, oma raivo ei auta.
Outoja kohtauksia
Katri Miettinen arvioi tulleensa viisaammaksi äidiksi vuosien myötä. Jaksamista helpottaa myös se, että hoidettavana on vain yksi pieni kerrallaan.
Ossi tosin järjesti vähän yli vuoden vanhana huolta vanhemmilleen, kun hän sai kesken kiukkupuuskan outoja kohtauksia. Poika ei hengittänyt normaalisti ja alkoi mennä siniseksi. Tutkimuksissa lääkäri sulki pois epilepsian ja muut sairaudet ja antoi diagnoosin affektikrampista.
Krampin ja lapsen tajuttomaksi menon pelossa Miettinen yrittää välttää lapsen suuria raivokohtauksia. Siksi pukeminen ja syöminen sujuvat usein leikin tahdissa.
- Kaikkien mielestä se ei ole hyvä asia, mutta auttaa. Pukiessa Ossi sanoo itse, että on kissanpentu ja äiti pukee sen. Ja vaatteet menevät päälle huomaamatta.
SOILA SARONIEMI
[email protected]
KUVAT
EERO LIESIMAA
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aikuisen tehtävä on laittaa turvalliset, jämäkät rajat kiukun osoittamisellekin ilman, että vanhempi itse vajoaa lapsen tasolle eli menettää tunteidensa hallinnan ja aina reagoi huudolla lapsen kiukkuun.
Koska kukaan ei voi olla ihanne missään asiassa, voi vanhemmankin ääni joskus kohota, eikä siitä tarvitse tuntea edes syyllisyyttä, asiasta voi jälkeen päin keskustella rauhallisesti lapsen kanssa. Kerta huutamisesta ei traumoja synny, vaikka sossut ihannevanhemmuutta vaativatkin.
laittaa nämä asiat vanhemmuudenpuutteeksi kun lapset oireilevat! Sama koskee sijaisperheitäkin!
Eivät todellakaan ymmärtäneet että nämä asiat ovat lapsen kehityksiin kuuluvia asioita,jotka eivät nienomaan johdu vanhempien huonosta hoidodta vaan, hyvästä. Koska lapset uskaltavat kiukutella vanhemmilleen, jos lapset eivät uskaltaisi kiukutella vanhemmille niin, silloin on vanhemmat käyttäneet liian rajuja otteita kasvatuksessa. Silloin voisi puhua huonosta vanhemmuudesta. Naapuritkin esim. tekevät lastensuojelu ilmoituksia kuullessaan lapsen huudon ja ns. kiukuttelun, niin he olettavat että lasta pahoinpidellään. Joten vanhemmat tekevät tuolloin väärin kun yrittävät pitää lapsen hiljaisena, ihan vain naapuria varten ettei tule ns. väärinkäsityksiä. Josta taas lapsi kärsii. Hullua on että, näiden huostaanottojen takia vanhemmat pelkäävät, joten silloin he tekevät juuri nuo suurimmat virheet lasten kasvatuksessa. Tästä taas hyötyy sosiaaliviranomaiset.Toisin sanoen vanhempien ei ns. anneta kasvattaa lapsia normaalisti, niin kuin järki sanoo, vaan pelon varjolla tehdään kaikkea aivan muuta kun järki sanoo. On törkeää kun sosiaaliviranomaiset ovat tietävinään lasten kasvatuksesta enemmän kuin lasten vanhemmat. Ja sosiaaliviranomaiset vaativat vanhemmilta jo yliluonnollisia kykyjä. Mutta heiltä ei vaadita mitään.