Tässä lueskelin näitä juttuja ja huomasin että suurimmalla osalla nuorista menee hyvin ja elämä lapsn kanssa tuntuu hyvälle ja helpolle..
itse olen nyt 20 ja 3 vuotiaan tyttö lapsen äiti. Koskaan en katunut päätöstäni tulla nuorena äidiksi, mutta joskus katkerat ajatukset valtaavat mielen siitä kuinka helppoa elämä olisi kun ei olisi tätä lasta. Surulliseltahan tämä kuullostaa, mutta surullisen todelta minulle. Olin juuri täyttänyt 17 ja lapsen isä oli tuolloin 19 olimme siis molemmat ihan lapsia vielä. En ollut joutunut hoitamaan mitään itse ja koulunikin oli vielä kesken. Painostustatäydelliseen vanhemmuuteen tuli joka tuutista. Pitää tehdä näin ja hoitaa näin.. Jonkin aikaa sitä jaksoin kunnes väsyin, masennuin ja koin olevani huono. En kyennyt enää olemaan kahden lapseni kanssa, koska pelkäsin että teen jotain väärin ja koko elämä särkyisi. Onneksi omat vanhempani ja varsinkin äitini tuki minua ja otti hoitaakseen tytärtäni niin paljon kuin mahdollista että saisin oman elämäni kuntoon. Erosimme lapsen isän kanssa tytön ollessa puolentoista vuoden ikäinen. Isän inttiin lähtö erotti meidät suurimmalti osi. Kasvoimme vain eri teille. Vietän nykyään suurimman osan viikonlopuista ilman tytärtäni, koska jokatoinen hän on isällään ja joka toinen mummilassa.. Tiedän mitä ajattelette! olisit miettinyt ennen kuin aloita lapsia tehdä. tai että miksi sysään lapsen hoitoon pois luotani.. Mutta minun on ollut pakko! oman mielenterveyteni takia.. en jaksaisi.. tällä hetkellä opiskelen kesken jääneitä opintojani ja valmistun toivottavasti pian. Olen löytänyt uuden rakkaudenkin, joka hyväksyy tyttäreni hyvin ja tykkää viettää aikaa tyttäreni kanssa.. ehkä minäkin joku päivä opin olemaan tyttäreni kanssa enemmän ja luontevammin vielä joku päivä mutta sitä joudun vielä mahdollisesti jonkun aikaa odottelemaan. Haluaisin vain muistuttaa ettei se elämä aina ole niin ruusunpunaista ja vauvan tuoksuista. En kadu tytärtäni, mutta pyrkiessäni täydelliseen vanhemmuuteen unohdin kuunnella vaistojani ja väsyin pelkkään ajatukseenkin vanhemmuudesta. Toivon että joku päivä voin olla tyttäreni kanssa ilman pelkoa siitä että en riitä, enkä ole täydellinen..
itse olen nyt 20 ja 3 vuotiaan tyttö lapsen äiti. Koskaan en katunut päätöstäni tulla nuorena äidiksi, mutta joskus katkerat ajatukset valtaavat mielen siitä kuinka helppoa elämä olisi kun ei olisi tätä lasta. Surulliseltahan tämä kuullostaa, mutta surullisen todelta minulle. Olin juuri täyttänyt 17 ja lapsen isä oli tuolloin 19 olimme siis molemmat ihan lapsia vielä. En ollut joutunut hoitamaan mitään itse ja koulunikin oli vielä kesken. Painostustatäydelliseen vanhemmuuteen tuli joka tuutista. Pitää tehdä näin ja hoitaa näin.. Jonkin aikaa sitä jaksoin kunnes väsyin, masennuin ja koin olevani huono. En kyennyt enää olemaan kahden lapseni kanssa, koska pelkäsin että teen jotain väärin ja koko elämä särkyisi. Onneksi omat vanhempani ja varsinkin äitini tuki minua ja otti hoitaakseen tytärtäni niin paljon kuin mahdollista että saisin oman elämäni kuntoon. Erosimme lapsen isän kanssa tytön ollessa puolentoista vuoden ikäinen. Isän inttiin lähtö erotti meidät suurimmalti osi. Kasvoimme vain eri teille. Vietän nykyään suurimman osan viikonlopuista ilman tytärtäni, koska jokatoinen hän on isällään ja joka toinen mummilassa.. Tiedän mitä ajattelette! olisit miettinyt ennen kuin aloita lapsia tehdä. tai että miksi sysään lapsen hoitoon pois luotani.. Mutta minun on ollut pakko! oman mielenterveyteni takia.. en jaksaisi.. tällä hetkellä opiskelen kesken jääneitä opintojani ja valmistun toivottavasti pian. Olen löytänyt uuden rakkaudenkin, joka hyväksyy tyttäreni hyvin ja tykkää viettää aikaa tyttäreni kanssa.. ehkä minäkin joku päivä opin olemaan tyttäreni kanssa enemmän ja luontevammin vielä joku päivä mutta sitä joudun vielä mahdollisesti jonkun aikaa odottelemaan. Haluaisin vain muistuttaa ettei se elämä aina ole niin ruusunpunaista ja vauvan tuoksuista. En kadu tytärtäni, mutta pyrkiessäni täydelliseen vanhemmuuteen unohdin kuunnella vaistojani ja väsyin pelkkään ajatukseenkin vanhemmuudesta. Toivon että joku päivä voin olla tyttäreni kanssa ilman pelkoa siitä että en riitä, enkä ole täydellinen..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Piristävää lukea välillä tällainenkin, rehellinen kommentti teiniäidiltä! Toivon sinulle jaksamista ja valoa elämään!
Oma äitini sai vanhimman veljeni ollessaan juuri ja juuri 20-vuotias - joka oli tuolloin vielä alaikäinen. Hän sinnitteli jonkin aikaa yksinhuoltajana, mutta lopulta antoi poikansa oman äitinsä hoitoon. Se oli todella hyvä ratkaisu ja veljeni elikin isoäitimme luona 16-vuotiaaksi, jolloin vasta muutti meidän kanssa samaan taloon.
Mummomme kuoli runsas vuosi sitten ja veljeni kertoi menettäneensä siinä äitinsä. Hän tietysti pitää biologista äitiään myös äitinään, mutta mummomme oli se Äiti.
Minä en ajattele mitään negatiivista kun kerrot että lapsesi on muualla viikonloput. Minä olen ikäisesi, myös yh. Lapseni on syntynyt vuonna 2004 eli olin myös nuori kun hänet sain.
Ukko otti ja lähti pojan juuri täyttäessä 2v.
Olet oikeassa, että paineet ovat ihan hirveät. Joskus kun poika oli uhmaiässä kiukkuisena ja teki kiellettyjä juttuja, sain kuulla että olen ihan totaalisen huono kasvattaja kun olen teiniäiti, ja lapsen uhma on minun syyni. Ja kerran kun poika kopsautti päänsä pöydän kulmaan kun juoksenteli niin tohkeissaan, jotkut tyhmimmät puhuivat että olen hermostuksissani lyönyt lastani, kun olen jäänyt sen kanssa yksin enkä jaksa. Otsaan siis tuli mustelma. Tuntui ihan hirveiltä tuollaiset puheet.
Minunkin poikani on joka toisen viikonlopun isällään, ja nämä viikonloput ovat oikea hengähdystauko, ja täytyy myöntää että joskus odotan jo isäviikonloppua innolla. Joskus vaan makaan ja levähdän kotona, joskus taas lähden ulos kavereiden kanssa.
Minä tiedän etten ole ollut mikään täydellinen äiti, tuskin kukaan on. Pikkuvauva-aika oli välillä todella raskasta, nyt tuntuu hullulta että miten joskus pärjäsinkin kuukaudesta toiseen muutaman tunnin yöunilla. Olin varmaan kävelevä zombie. Nyt pojan kanssa on jo helpompaa kun on jo "iso" poika.
Niinhän se on tarviitseeko sitä edes olla täydellinen äiti, koska uskon että lopulta sitä kasvetaan siihen vanhemmuuten lapsen kanssa. En koe olevani huono äiti, ainakaan kovin usein, koska tiedän että tyttärelläni ei ole mitään hätää, jos hän on mummilassa tai isänsä luona ja sehän on kuitenkin tärkeintä että lapsella on hyvä olla ja on turvallisessa ympäristössä.. Tiedän tunteen huhu puheista.. kerran tyttäreni juoksi päin pirtinpekkiä ja silmäkulma mustu.. ja paljon tuli epäilijöitä ja kyselijöitä että miksi olen sellaista tehnyt.. kyllä se aika pahalle tuntuu! mutta toivon vain että elämä lopulta meilläkin voittaa ja parempi huominen olisi jo pian täällä..Nykyään pärjään jo tyttäreni kanssa helpommin, koska tyttö on jo 3 ja iso rinsessa niin kuin tyttö asian itse ilmaisee..