Minä olen ollut laihassa kunnossa ja luulin lihavempana että Elämä alkaa kun olen laiha jne.
Mutta paskan marjat.
Olin koko ajan niin väsynyt, huonossa kunnossa ja kiukkuinen, että olin enemmän kuollu ku elävä.
Ihmiset katos ympäriltä, enkä jaksanu ees välittää. Olin täysin yksin.
Ei ollu voimia pitää yllä kaverisuhteita.
Ja jos ihasteltiin että voi kun olet hoikka, se pisti vaan vituttaan, hassua kyllä. Ja koko ajan sai pelätä, et se ihailu katoaa jos lihon, koko itsetunto pyöri vaan laihuuden ympärillä, ei ollu muka mitään jos ei ollu laiha.
Nyt olen niin varma, että sairas laihuus ei missään nimessä tuo onnea missään mielessä.
Parasta on elää niin että keho saa kaikki tarvitsemansa säännöllisesti, sit jaksaa paremmin kestää kaikki elämän ahdistukset. Syömishäiriö on todella kainalosauva, kaikki tuska laitetaan siihen laihduttamiseen, että kaikki muka korjaantuu kun on laiha. Et ihmiset alkaa arvostamaan ja kaikkea muuta.
Mutta kuka nyt arvoistais kalpeaa elämän rajalla hoippuvaa invaliidia, joka ei osaa elää niin kun normaalit ihmiset. Ja onko sellaiet ystävät minkään arvoisia, jotka määrittelee sut ulkonäön perusteella. Vittuako niiden "ihailulla" mitään tekee.
Tää on jälkiviisautta mutta parempi olla myöhään viisas kun ei ikinä :)
Mutta paskan marjat.
Olin koko ajan niin väsynyt, huonossa kunnossa ja kiukkuinen, että olin enemmän kuollu ku elävä.
Ihmiset katos ympäriltä, enkä jaksanu ees välittää. Olin täysin yksin.
Ei ollu voimia pitää yllä kaverisuhteita.
Ja jos ihasteltiin että voi kun olet hoikka, se pisti vaan vituttaan, hassua kyllä. Ja koko ajan sai pelätä, et se ihailu katoaa jos lihon, koko itsetunto pyöri vaan laihuuden ympärillä, ei ollu muka mitään jos ei ollu laiha.
Nyt olen niin varma, että sairas laihuus ei missään nimessä tuo onnea missään mielessä.
Parasta on elää niin että keho saa kaikki tarvitsemansa säännöllisesti, sit jaksaa paremmin kestää kaikki elämän ahdistukset. Syömishäiriö on todella kainalosauva, kaikki tuska laitetaan siihen laihduttamiseen, että kaikki muka korjaantuu kun on laiha. Et ihmiset alkaa arvostamaan ja kaikkea muuta.
Mutta kuka nyt arvoistais kalpeaa elämän rajalla hoippuvaa invaliidia, joka ei osaa elää niin kun normaalit ihmiset. Ja onko sellaiet ystävät minkään arvoisia, jotka määrittelee sut ulkonäön perusteella. Vittuako niiden "ihailulla" mitään tekee.
Tää on jälkiviisautta mutta parempi olla myöhään viisas kun ei ikinä :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
tällaisia kirjoituksia tämä palsta kaipaa.
Rehellinen kertomuksesi ole koskettava...ihoni nousi aivan kananlihalle.
Tsemppiä sinulle :)