Kielletty metsä
Hän eli nuoruutensa rehevyydessä ja voimansa tunnossa. Luonto, elinvoima ohjasi katselemaan kumppania. Oli hän sitä jo katsellut. Kaunista, ihanaa, suloista, herkkää, verrattuna häneen itseensä. Itse kun hän oli paremminkin jykevä, vankka.
Tuo ihastuksen kohde oli erilainen. Eri rotua. Erivärinen. Tummanruskean, karheapintaisen ei olisi ollut soveliasta edes katsella niin puhtaan vaaleaa. Ei, se oli mitä raaimman rangaistuksen uhalla kielletty.
Päiväsaikaan hän katseli ja rakastui aina vaan enemmän: auringon säteitten, valon ja varjojen leikki kuvitti ihastuksen enkeliäkin ihanammaksi ilmestykseksi. Illan sinisellä hetkellä muuttui tuo sadun hengettäreksi. Yön pimeydessä saattoi vain muistella ja odottaa seuraavaa päivää, jolloin taas näkisi, uudessa, yön puhdistamassa valossa.
Lähestyä ei voinut. Ei vaikka kaikki hänen luonnonvoimansa sitä mieli, vaati ja huusi.
Salo, erämaa oli otollinen haaveilulle. Vaikka se oli paremminkin tuskallista, kuten rakkauden etsiminen aina, myös silloin kun sen löytää. Metsän tummuus, väkevä neulasten tuoksu, linnut, eläimet, kaikki inspiroi runomieliseen kaihoon.
Kauan oli hän ihailemaansa katsellut. Niin kukkea oli tuo aina suvella, talvella valmistautunut kylmän, paukkuvan pakkasen varalle. Itse hän oli koko vuoden lähes samoilla varustuksilla, vaan silti rohkeni hän palvoa tuota. Säyseä oli tuo ja rauhallinen, suloinen liikkeiltään, mutta kuitenkin saattoi joskus heilua kuin myrskyn merkki. Kaikki piirteet kuitenkin vain lisäsivät huumaa, painetta suonistossa.
Kohtalokas kevät – hän ei enää voinut vastustaa, tukahduttaa luonnon voimaa. Hän purkautui, purki siemenensä sopivan vireen tullen ihastustaan kohti. Hän ei olisi saanut – ei ollut sallittua, ei tumma olisi saanut vaalean suhteen näin menetellä.
Rangaistus. Hänen luokseen saapui Kolme Kovaa Kaveria, juuretonta ihmistä, kaikki pukeutuneina valkoiseen, lakanamaiseen vaatetukseen. Viimeisinä aistimuksinaan hän kuuli keskustelun:
– Tämä komea mänty me kaadetaan.
– Kyllä, tästä saadaan ensimmäiset laudat.
– Se onkin viimeisiä täällä koivujen joukossa. Koivumetsä tästä kannattaa tehdä.
– Sahaa sinä, mutta varo pihkaa, se on vaikea irrottaa näistä lumipuvuista.
Tässä mänty koivuun rakastui;
tässä roturikko tapahtui.
Tuhansia vuosia, aina samanlaisia,
tuhansia murhattuja ihastumisia.
Rakkautta! Rakkautta saarnataan,
oikeanlaista täytyy olla sen vaan.
Rakkaus – aina jonkun mielestä väärää.
Kiellettyä – mikä sen niin määrää?
Ei luomakunta moraalista piittaa,
vaan luonnon kiertokulku voittaa. (rulettaa)
Aina taisteluissa tappioita tulee,
usein sentään – hyvyys voiton vie.
Hän eli nuoruutensa rehevyydessä ja voimansa tunnossa. Luonto, elinvoima ohjasi katselemaan kumppania. Oli hän sitä jo katsellut. Kaunista, ihanaa, suloista, herkkää, verrattuna häneen itseensä. Itse kun hän oli paremminkin jykevä, vankka.
Tuo ihastuksen kohde oli erilainen. Eri rotua. Erivärinen. Tummanruskean, karheapintaisen ei olisi ollut soveliasta edes katsella niin puhtaan vaaleaa. Ei, se oli mitä raaimman rangaistuksen uhalla kielletty.
Päiväsaikaan hän katseli ja rakastui aina vaan enemmän: auringon säteitten, valon ja varjojen leikki kuvitti ihastuksen enkeliäkin ihanammaksi ilmestykseksi. Illan sinisellä hetkellä muuttui tuo sadun hengettäreksi. Yön pimeydessä saattoi vain muistella ja odottaa seuraavaa päivää, jolloin taas näkisi, uudessa, yön puhdistamassa valossa.
Lähestyä ei voinut. Ei vaikka kaikki hänen luonnonvoimansa sitä mieli, vaati ja huusi.
Salo, erämaa oli otollinen haaveilulle. Vaikka se oli paremminkin tuskallista, kuten rakkauden etsiminen aina, myös silloin kun sen löytää. Metsän tummuus, väkevä neulasten tuoksu, linnut, eläimet, kaikki inspiroi runomieliseen kaihoon.
Kauan oli hän ihailemaansa katsellut. Niin kukkea oli tuo aina suvella, talvella valmistautunut kylmän, paukkuvan pakkasen varalle. Itse hän oli koko vuoden lähes samoilla varustuksilla, vaan silti rohkeni hän palvoa tuota. Säyseä oli tuo ja rauhallinen, suloinen liikkeiltään, mutta kuitenkin saattoi joskus heilua kuin myrskyn merkki. Kaikki piirteet kuitenkin vain lisäsivät huumaa, painetta suonistossa.
Kohtalokas kevät – hän ei enää voinut vastustaa, tukahduttaa luonnon voimaa. Hän purkautui, purki siemenensä sopivan vireen tullen ihastustaan kohti. Hän ei olisi saanut – ei ollut sallittua, ei tumma olisi saanut vaalean suhteen näin menetellä.
Rangaistus. Hänen luokseen saapui Kolme Kovaa Kaveria, juuretonta ihmistä, kaikki pukeutuneina valkoiseen, lakanamaiseen vaatetukseen. Viimeisinä aistimuksinaan hän kuuli keskustelun:
– Tämä komea mänty me kaadetaan.
– Kyllä, tästä saadaan ensimmäiset laudat.
– Se onkin viimeisiä täällä koivujen joukossa. Koivumetsä tästä kannattaa tehdä.
– Sahaa sinä, mutta varo pihkaa, se on vaikea irrottaa näistä lumipuvuista.
Tässä mänty koivuun rakastui;
tässä roturikko tapahtui.
Tuhansia vuosia, aina samanlaisia,
tuhansia murhattuja ihastumisia.
Rakkautta! Rakkautta saarnataan,
oikeanlaista täytyy olla sen vaan.
Rakkaus – aina jonkun mielestä väärää.
Kiellettyä – mikä sen niin määrää?
Ei luomakunta moraalista piittaa,
vaan luonnon kiertokulku voittaa. (rulettaa)
Aina taisteluissa tappioita tulee,
usein sentään – hyvyys voiton vie.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ihana!
proosarunoa vai mitä?
Tai mitä se meinaa olla?
Onhan siinä kyllä ideaakin joukossa...
Tein tuon kun aihe oli määrätty kirjoituspiirissä.
Mutta kon minä raukka en saa sitä valmiiksi. Tai muuten kelpuutan jo (oli mitä oli), mutta tuo runon loppu ei toimi.
Siihen kun sais tolkun...
Itse onnen tuntea ma voisin.
Vaan joku aina määrää toisin.
Ei pidättele mikään meitä
pois itse emme tunteitamme heitä.
Siis tämähän oli aivan mahtava! Minuun tämä teksti ainakin upposi kuin naula seinään. Sai jopa hymyilyttämään. :)
Niin siinä käy, kun etsii nuorempaa!