Tunnen erään tapauksen, jossa kansalainen, sittemmin potilas ja avohoidokki, sairastui hoidon alettua kun perussairauden hoito psykitarisoitiin ja lyötiin hunningolle.
Henkilö ei olisi koskaan sairaalaan joutunut
ja siten ei olisi osittain vammautunut, ellei sukulainen olisi tämän vaikeassa paikassa ollessaan käyttänyt tilaisuutta ja konsultoinut lääkäreitä omasta näkökulmastaan.
Tuo sukulainen on perimässä samaa omaisuutta kuin kunnollisesti asiansa hoitanut ja nyttemin
vammautumisensa vuoksi heikommin pärjäävä kansalainen. Sukulaisella oli myös hyvät tiedot psykiatriasta, lääketieteestä ja niiden hallinnosta.
Vammautunut kansalainen harmittelee mm. sitä, että ei voi edes avoimesti kertoa tarinaansa, koska silloin sukulainen ja psykiatrit olisivat heti kimpussa ja hän heikoimpana asiassa.
Vammat ovat heikentäneet työkykyä, seksielämää ja yleistä pirteyttä. Ne tulivat niin nopeasti, että mikään psykiatrinen sairaus ei etene niin nopeasti. Henkilö on kuitenkin niin peloissaan, että on kommentoinut ettei elinaikanaan uskalla asiasta valittaa tai asiasta kertoa.Hän on sitä mieltä että jos psykiatreille alkaa ryppyillä lähtee viiminenkin terveys.
Hän on omaksunut ajatuksen jonka mukaan kohtalo on vain niin huono, että sukulainen saa nauttia kunnon kansalaisen statusta siinä kuin häneltä
se riistettiin.
Henkilö oli toimintakykyinen ja viriili sekä arvostusta hankkinut kansalainen ennen kuin joutui hoitoon. Nykyisellään hän on melko passiivinen avohoidokki.
Mitä asiassa voisi tehdä, jotta edes jonkinlaista helpotusta saisi mielestäni kohtuuttomaksi käyneeseen tilanteeseen?
Henkilö ei olisi koskaan sairaalaan joutunut
ja siten ei olisi osittain vammautunut, ellei sukulainen olisi tämän vaikeassa paikassa ollessaan käyttänyt tilaisuutta ja konsultoinut lääkäreitä omasta näkökulmastaan.
Tuo sukulainen on perimässä samaa omaisuutta kuin kunnollisesti asiansa hoitanut ja nyttemin
vammautumisensa vuoksi heikommin pärjäävä kansalainen. Sukulaisella oli myös hyvät tiedot psykiatriasta, lääketieteestä ja niiden hallinnosta.
Vammautunut kansalainen harmittelee mm. sitä, että ei voi edes avoimesti kertoa tarinaansa, koska silloin sukulainen ja psykiatrit olisivat heti kimpussa ja hän heikoimpana asiassa.
Vammat ovat heikentäneet työkykyä, seksielämää ja yleistä pirteyttä. Ne tulivat niin nopeasti, että mikään psykiatrinen sairaus ei etene niin nopeasti. Henkilö on kuitenkin niin peloissaan, että on kommentoinut ettei elinaikanaan uskalla asiasta valittaa tai asiasta kertoa.Hän on sitä mieltä että jos psykiatreille alkaa ryppyillä lähtee viiminenkin terveys.
Hän on omaksunut ajatuksen jonka mukaan kohtalo on vain niin huono, että sukulainen saa nauttia kunnon kansalaisen statusta siinä kuin häneltä
se riistettiin.
Henkilö oli toimintakykyinen ja viriili sekä arvostusta hankkinut kansalainen ennen kuin joutui hoitoon. Nykyisellään hän on melko passiivinen avohoidokki.
Mitä asiassa voisi tehdä, jotta edes jonkinlaista helpotusta saisi mielestäni kohtuuttomaksi käyneeseen tilanteeseen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ystävälläni vanhemmat toimittivat hänet mielisairaalaan. Elo ei ole ollut sen jälkeen pelkkää auvoa ja vain helpottanut hänen elämäänsä.
Jos ystäväni on kritisoinut vanhempiaan laitokseen panemisesta ovat nämä alkaneet heti
psyykkauksen tyyliin "et varmastikaan halua
takaisin sinne?". Juttu kuolee siihen.
Minkäs siinä sitten teet
kun palautteelle ei ole paikkaa eikä ko. henkilöitä kaduta millään muotoa.
Vammautuneen kansalaisen on ensisijaisen tärkeää muistaa ottaa hänelle määrätyt lääkkeet säännöllisesti ja oikeina annoksina. Vain siten vammautuneella kansalaisella on toivoa tulevaisuuden suhteen. Kyllä se siitä.