Jatkuvasti kuulee miten äidit toistelevat, että äitiys on parasta, mitä heille on tapahtunut. Itse olen nuori nainen ja minulla ei ole lapsia. Mieleeni on tullut epäilys onko se äitiys siten niin ihanaa, onko se kaiken sen vaivan arvoista? Samalla kuin äidit toistelevat tuota mantraa, vaikuttaa etä heidän elämänsä on täynnä ongelmia ja vaikeuksia, mitä ei olisi ilman lapsia. Siksi kysynkin onko täällä äitiä, joka olisi sitä mieltä, että ehkä niitä lapsia ei olisi tarvinnutkaan hankkia? En tarkoita, etteikö voisia lapsia silti rakastaa, mutta kokee että äitiys on ylihehkutettua.
asiallisia vastauksia toivon.
asiallisia vastauksia toivon.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Varmasti on myös äitejä jotka katuvat lastensa hankkimista, en epäile. Luullakseni tosin suurin osa meistä on niitä joilla ne vaikeudet ja ihanat hetket ovat joko tasapainossa tai kallistuvat paremman puolelle.
Vertaa vaikka avioliittoon, eihän kukaan edes kuvittele että parisuhde olisi aina helppoa, hauskaa aj ruusuilla tanssimista? Silti voidaan sanoa, vaikeuksista huolimatta, että on ihanaa kun tämän ihmisen löysin rinnalleni. Sama lasten kanssa. Tosiasia on että kun äiti rakastuu lapseensa, koko elämä muuttuu kertaheitolla. EI siitä pääse yli eikä ympäri, se muuttuu niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan.
Omasta puolestani sanon että kyllä, se on vaivan arvoista. Vaikka usein on niitäkin hetkiä (lapseni ovat vähän vaativammasta päästä, eivät aivan tavanomaisia) kun mietin että mitä tuli tehtyä, olisi elämän voinut elää ilmankin näitä. Tai vain yhdellä lapsella. Kaiki äitiyden ilon mutta puolet vaivoista! :D (vähän kieli poskessa sanottua toki)
***
Itseäni ihmetyttää sellainen äitiyskompleksi, että lapsen myötä kaikki muu unohtuu ja menettää merkityksenä. Lapsi on minulle rakkain ihminen ja rakastan häntä niin paljon, ettei sanoin voi kuvata. Tulen aina rakastamaan, sitä ei mikään voi muuttaa.
Mutta silti. En itse ole tainnut käyttää koskaan termiä, että äitiys on parasta mitä on tapahtunut. On tietysti mielettömän hienoa olla äiti, mutta elämässä on paljon asioita, joista nautin. Parisuhde, hyvä ruoka, liikunta, kauniit vaatteet, harrastukset.. siis ihan arkisia juttuja. Perhe on osa sitä arkea, toki aina ykkössijalla. Mutta ihmettelen itsekin, että joittenkin mielestä elämä on alkanut ja saanut merkitystä vasta lasten myötä. Minä nautin elämästä jo ennen lastakin ja nautin yhä niistä asioista, joista pahasuopaisimmat sanoivat raskausaikana että lapsen myötä ne tulevat olemaan historiaa.. höpöhöp, ei historiaa mutta usein järjestelykysymyksiä. En voi lähteä keskellä päivää lapsen kanssa kotona ollessani juoksulenkille, mutta voin käydä siellä kuitenkin silloin kun sopiva hetki löytyy.
järkeä! Vaikka lapsi onkin rakas, on elämässä edelleen muutakin.
olit sitten äiti tai et. Moni lapseton vaan valittelee toisenlaisia ongelmia. On : ON ja on Äitiys on mun elämässäni ehdottomasti se paras asia mitä voi olla. Ei kai se sitä tarkoita etteikö ongelmia olisi tai että joka päivä olis sellasta onnen myminää. Muistelkaapas äiteet sitä aikaa kun ei noita lapsia vielä ollut.. Mitä niin unohtumatonta teitkään silloin?? Vrt. nykyisyyteen. No kai jotkut on kiertäny puoli maapalloa ja tehny kaikkea ikimuistettavaa, mutta ei ainakaan mun elämässäni ole niin käynyt.. Nyt sen sijaan voin katsoa lapsiani ylpeänä; tällasia ihania yksilöitä oon onnistunu kasvattamaan!!! Äitiys kunniaan!! No kai se sitten valkenee lapsettomallekkin mitä on olla äiti kun/jos niitä omia lapsia joskus tulee. Päivääkään/yhtään lasta en vaihtais pois.
Äitiys on parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Ihana rakas pehmeä lapseni vierelläni ja hänen iloinen äänensä aamulla.. Pienet kädet kaulan ympärillä ja suukkoja vähän väliä.
Uteliaita kysymyksiä ja pienet korvat jotka kuulevat kaiken.
En voisi elää ilman lastani. Hän on kaikkein tärkein ja kaikkein ihanin.
Tottakai synnytys sattuu ja kokoajan pelkään menettäväni hänet, en pysty enää juoksemaan maailmalla kuten ennen lasta..
ON järjestelemistä ja on ikävää.. On ongelmia.
Mutta kaiken surun, kivun ja murheen hyvittää pienet pulskat käsivarret kaulan ympärillä ja kuiskaus äidin korvaan "rakastan sinua minun oma äiti"-
tokihan sitä monastikin tulee mieleen miksi noita vekaroita piti hankkia ja miksi ihmeessä vielä noin monta? Sitten taas jonain muuna päivänä voi ihmetellä miksi ei aikanaan tullut mieleen hankkia enempää...
Lapset vaativat tietyn panoksen jotta niistä tulee ihan oikeita kunnon ihmisiä. Siitä seuraa enemmän tai vähemmän hankaluuksia, vaivaa ja viitsimistä jne. joita ei tietenkään olisi ilman lapsia. Mutta sitten on ne asiat joita ilman jäisi ilman lapsia..
Ei ole mitään niin hyvää tuoksua kuin pienen vauvan tuoksu tai muut aniin ihana akuin se pieni vauva elämänsä alussa mikäli se ei itske tai puklaa tms.. Ja pakko sanoa, että on se niin mukavaa kun nuo isommatkin on olemassa silloin kun ne ei käy hermoille ja saa katumaan koko miehenkin ottamista!
Eli jos haluu saada on pakko antaa? Toisinaan vaan menee sille antopuolelle enemmän ja toisinaan taas saamista on enemmän. On sitten henkilöstä kiinni mihin se painottuu ja kummasta puhuu enemmän.
Kannattaa myös huomioida, että eihän äitimarttyyrin sädekehää kiilloita kukaan jos ei äiti itse! Ajatteles kuinka uhrautuva hän on jne.. Eli onhan siinä monasti sitä oman arvon nostatustakin pelissä.
Tuo sama logiikkahan pätee kaikkeen muuhunkin. Jos ottaa koiran niin on kiva kun se odottaa häntä heiluen ovella kun pala akotiin, mutta on turkasen tuskastuttavaa kun se sen jälkeen tahtoo päästä lenkille räntäsateeseen! Ei elämä ole vain hyviä puolia ja helppoja juttuja?
Niin parhaita asioita, joita on tapahtunut? Onhan niitä nyt ihmisen elämässä muitakin oltava tai aika köyhä on ollut elämä, mutta miltä kuulostaa jos keski-ikäinen nainen sanoo että sen parhaat kokemukset on seksi vuonna -84 toyotan takapenkillä? Tai sitten ihana lounas Pariisissa, suklaarasia ranskalaiselta mieheltä viinipullon kera (vaikka se oli naimisissa ja mitään ei tapahtunut enempää tai juuri siksi..). Joitakin asioita ei voi noin vain levitellä ja jotkut asiat on ihan omana tietona hellittäviä eikä niitä tiedä edes puoliso. Mutta on kovin hyväksyttävää kertoa kuinka äitiys on hienoa ja sehän ei ole lainkaan hyväksyttävää sanoa, että se on sitten persheestä kun lapset kiukuttelee, huutaa, oksentaa ja kakkii saati se kun nousee aamuyöllä viemään niitä hoitoon jne..
Kaikissa asioissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Joskus yön pimeinä tunteina tuli mietittyä vauvan parkuessa, että hulluko olin kun vielä toisen lapsen tein. Juuri kun esikoisen vauva-ajasta päästiin. Elämä on kuitenkin tasaantunut vauvan syntymän alkumylläköistä ja nyt tuntuu hyvältä.
En osaa asiaa sen kummemmin selittää, mutta tristar taisi aikaisemmin verrata parisuhteeseen. Vähän samanlaisia ajatuksia minulla. Äitiys on minulle tuonut sen, että omia lapsiani rakastan yli kaiken (mieheni lisäksi), mutta muiden lapsista en niin jaksa enää innostua. Omani täyttävät hoivaamistarpeeni. Olen nimittäin aina ollut lapsirakas ihminen. Sitä en osaa, eikä varmaan voikaan selittää toiselle miltä tuntuu olla äiti tai miksi se lapsi on niin äärettömän rakas. Jokainen kokee asian tahollaan, jos tuntee, että lapsia haluaa ylipäänsä saada.
Itselläni elämä on tällä hetkellä todella hienolla mallilla (omalla mittapuullani siis). Minulla on mies, kaksi lasta, oma asunto ja tullaan kohtuullisesti toimeen. Parisuhteessakin menee tosi hyvin. :) Opiskelu on ainoa asia mitä vielä elämääni kaipaan.. Se tulee myöhemmin, kunhan lapset vähän kasvaa.
Itselläni elämä on kokonaisuus, ei lapset sitä tee. Vaan kaikki osaset yhdessä. Minulle ne palat ovat perhe, harrastukset, ystävät ym. asiat. Jos minulla ei olisi lapsia, niin silloin elämäni koostuisi muista palasista. Ja silloinkin se olisi ehjä palapeli. Eli ehjä elämä. Mutta en voi sanoa, että voisin ajatella, että lapset olisi pitänyt jättää hankkimatta. Ilman näitä kyseisiä lapsia en enää voisi elää, mutta jos heitä ei koskaan olisi ollut, niin silloin voisin olla onnellinen ilman heitä. Jos nyt kukaan tajuaa mitä tarkoitan.
Elämä on keitos, jota jokainen maustaa haluamallaan tavalla: parisuhteella, lapsilla, harrastuksilla ym. Ja se oma rakas mies on minulle todella tärkeä.. Lapset kasvavat ja alkavat elää jossain vaiheessa omaa elämäänsä, miehen kanssa kun olisi tarkoitus olla vielä mummoiässäkin.. :D
oli hyvä vertaus! Eli osistahan se tosiaan koostuu ja jokainen painottaa niitä osia erilailla.
Aikanaan oli ihanaa kun lasten ehdoilla oltiin ja mentiin juttuja. Nyt on kivaa kun tehdään toisenlaisia asioita yhdessä kun lapset kasvaa. Mutta pointti on se, että tehdään yhdessä! Kyllä me kahden miehen kanssa viihdytään, mutta on elämä rikkaampaa näin kuudestaan. Ja kun noita heiloja alka apyöriä nurkissa niin moninaisemmaksi aina vaan tulee.
Ehkä kahdestaan miehen kanssa olisi jossain vaiheessa jämähtänyt ja alkanut ihmetellä tätäkö tää elämä nyt on hautaan asti? Tai sitten teke eniin kuin moni ja keskittyy uraan tai keräilemään lasikippoja tms sisältöä elämään jos pelkkä työ ja salkkarit ei riitä..
Meikä ainakin kaipaa vaihtelua ja sitä iso perhe totisesti tuo ja välillä liikaakin! Tää on ainakin se mun omin roolini vaikka joskus todella kuvittelin että en hanki yhtäkään lasta.
Ja oikeasti joskus harmittaa ne ihmiset joilla ei ole lapsia koska ne jää montaa niin ainutkertaista kokemusta vaille. Niin ja toisaalta enhän tiedä mitä on seikkailla maailmalla ja kiivetä mount everestille jne ja kokemuksia ne on nekin ja niitä paitsi on nyt itse jäänyt.. Lopulta jokainen kai srvottaa elämänsä jollain tapaa ja hankkii ne kokemukset sen mukaan?
En koe äitiyden olevan ylihehkutettua. Mutta oma suhtautuminen asioihin säilyy sitten lapsen saamisen jälkeenkin. Eli jos joku on ollut tramatisoija, niin sitä hän on sitten lapsenkin suhteen. Samalla lailla useimmat keuhkoaa ongelmiaan olivat ne sitten parikymppisen mies-koulutus-kilo-huolia kuin lapsi-korvatulehdus-työ-huolia. Kysymys on asennoitumisesta.
Jos joku valittaa asioista, jotka eivät kuulu tällä hetkellä omaan elämänpiiriin, niin selvähän se on ettei kiinnosta. Suhdetta lapseen on vaikea selvittää. Kun lapsi tulee syliin ja selittää jotain, niin tietää hyvän hetken olevan siinä ja nyt. Jos ei ole koskaan kokenut tässä ja nyt hetkeä,niin toivottavasti edes lapsi saa rakkaudellaan äidin huomaamaan sen...
Minä rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta, mutta elämääni mahtuu myös paljon muuta ihanaa kuin lapseni. En todellakaan hehkuta äitinä olemista heti ensimmäisenä.
Toki joku kokee sen niin tärkeäksi, että muuta ei olekaan, mutta minun elmässäni on myös työ, mies, ystävät ja harrastukset. Lähes yhtä tärkeitä kaikki ja osa elämääni, joita ilman en voi elää :)
Ehkä minä olen jotenkin outo, mutta en koe, että kun lapseni ekaa kertaa nostettiin rinnalleni niin se olisi elämäni huippuhetki. Painotan edelleen, että rakastan lastani todella paljon (ehkä kadu häntä), mutta lapseni on osa minun elämääni niin kuin moni muu tärkeä asia. Joillekin ehkä vähemmän tärkeä...
En tiedä ymmärsikö kukaan. :)