En tiedä oikeastaan itsekään miksi kirjoitan tänne ja nyt. Tekee mieli vain purkaa sisälläni vellova paha olo. Olisin äärimmäisen kiitollinen jos joku vaivautuu sen lukemaan.
Olen nyt lukion toisella luokalla. Tämä oma pikku romahdukseni alkoi oikeastaan jo yhdeksättä luokkaa seuraavana kesänä kun vielä seurustelin exäni kanssa. Olin äärimmäisen onnellinen ja olin sitä mieltä että itsensä viiltely ja kaikenlainen teiniangstaus ovat säälittävää puuhaa johon en ikinä tulisi ryhtymään. Olin iloinen ja hyväntuulinen, pääosin kuitenkin myös ujo ja vetäytyvä. Perheestäni olin hyvin ylpeä ja rakastin heitä jokaista enemmän kuin mitään. Minulla oli myös muutama loistavan hyvä ystävä. Koulussa keskiarvoni oli 9 paikkeilla, joten pärjäsin oikeastaan loistavasti.
Mutta sitten vastaani tuli ihminen joka ilmoitti rakastavansa minua. Olen aina ollut heikko ihminen ja pahasti riippuvainen muista ihmisistä. Mielummin olisin repinyt sydämeni irti rinnastani kuin olisin aiheuttanut pahaa mieltä muille. Elin toisia ihmisiä varten, joten elämässäni ei olisi järkeä jollen pystyisi muita miellyttämään. Kuinka olisin siis voinut torjua tämän ihmisen?
Olin onnellinen siitä että joku hyväksyi minut ja aloin välittämään tästä ihmisestä. En välittänyt edes eksani huumeiden käytöstä; yritin vain saada häntä lopettamaan. Viimein hän kesällä sitten lopettikin jotain, nimittäin suhteemme.
Minulle se tuli järkytyksenä. En tiedä sattuiko sydämeen enemmän se että hän oli minut hylännyt, vai se tosiasia, etten ollutkaan tarpeeksi hyvä hänelle. Kuten sanottu, arvostelen itseni paljolti muiden mielipideiden mukaan.
Kului muutama viikko, jonka jälkeen pyydettyäni kauniisti, eksäni otti minut takaisin. ...ihan vain jättääkseen taas uudelleen. ja uudelleen. Viisi kertaa hän minut otti ja jätti, sitten sain tarpeeksi itseluottamusta kerättyä, etten enää hyväksynyt anteeksipyyntöä vaan vetäydyin kauas hänestä. Lopetin yhteydenpidon lähes kokonaan kuin seinään. Nykyään kuulen hänestä kerran 2 kuukaudessa. Aina kun hänellä tulee ikävä jotakuta, joka voisi häntä rukoilla takaisin ja kasvattaa hänen itseluottamustaan.
Kesän aikana aloin masentua. Mutta minulla oli yhä tukija. Eräs äärimmäisen rakas ystäväni jaksoi kuunnella huoliani päivä toisensa jälkeen. Hän jaksoi pitää minut pystyssä kun itse olisin mielummin vain luovuttanut. Tämä ystävä on yksi vahvimpia ihmisiä joita tunnen. Tai itse asiassa vahvin. Tiedän hänen perhetaustastaan ja hänen huolistaan enemmän kuin hän ehkä tahtoisi. Hänelläkin on huolia, mutta hän ei näytä niitä ulospäin. Hänen siskonsa on samanlainen; siinä perheessä kulkee vahvuus kaiketi veressä.
Tämä ystävä kuitenkin eräänä loppusyksyn päivänä ilmoitti minulle olevansa ihastunut minuun. Olin järkyttynyt, sillä olin vastikään vannonut etten enää ikinä ihastuisi kehenkään ja keskittyisin vain ystävieni kanssa olemiseen ja koulunkäyntiin. Eksäni viimeisestä jättökerrasta oli liian vähän aikaa. Mutta minulle jätettiin kaksi vaihtoehtoa; joko hyväksyn seurustelun tai hän kieltäytyy enää puhumasta kanssani. Tulin siihen tulokseen, että pidin hänestä, vaikka vain ystävänä, mutta loppujen lopuksi, ystävyydestä voi kehittyä ehkä joskus rakkauttakin? Enkä missään nimessä halunnut menettää tätäkin ystävää.
Aloimme siis seurustella. Olin melko hämmästynyt että hän hyväksyi minut. Hän tiesi minusta kaiketi käytännössä kaiken. Hän tiesi epäonnistuneesta suhteestani, hän tiesi myös ajoittaisista muistikatkoksistani. Ja hän silti hyväksyi minut.
Muistikatkokset alkoivat oikeastaan jo yhdeksännen luokan loppupuolella. Silloin niitä oli muutamia. Mutta nyt ensimmäisen luokan aikana talvella niitä alkoi olla aina vain enemmän. Kerran esimerkiksi suihkussa ollessani yhtäkkiä vain tuli outo olo. Lämpö karkasi ja minun tuli kylmä. Pahanolon aallot pyyhkäisivät ylitseni, yleensä yksi tai kaksi aaltoa. Sitten tajusin etten muistanut mitään. En muistanut kuka olin, missä olin, tai kuka sinne kylpyhuoneen ovelle oli tullut mesoamaan. Pienten aasinsiltojen avulla sain joka kerta rakentaa muistini jälleen uudelleen kasaan. Silti jokaisessa muistikatkoksessa katosi melkoisesti muistoja.
Joka tapauksessa. Muistikatkosten ohella minua alkoi vaivata myös harrastukseni. Harrastan koripalloa. Valmentajani suorastaan vihasi minua, kuten joukkueenikin. En ole mikään kaikkein sosiaalisin ihminen vaan vetäydyn mielummin nurkkaan omiin oloihini. Turhan usein tämä tulkitaan loukkaukseksi muita ihmisiä kohtaan, ilmeisesti joukkueeni kanssa se ei ollut poikkeus. Pyrin kehittämään itseäni lajissa jota rakastin, mutta valmentajat eivät antaneet minun pelata. Loppujen lopuksi päädyin vaihtamana joukkuetta keväällä. Jälleen kerran. En sopeudu varmaan ikinä joukkoon.
Lisää mielipahaa aiheutti vanhempieni rakkauden jakautuminen perheessä. Minut alettiin leimata epäonnistujaksi, luuseriksi. Sisarukseni loistivat urheilussa, joten he olivat selkeästi minua paljon rakkaampia. Minulle ei lopulta jäänyt edes niitä rakkauden rippeitä joita kaipasin. Kaikki suoritukseni mitä olin tehnyt vain saadakseni vanhempani minustakin ylpeiksi, valuivat hukkaan. Hyvät kouluarvosanat ja urheilulahjakkuus todettiin vain hyväksi tuuriksi ja aloin kuulla yhä enemmän ja enemmän siitä kuinka minun tulisi olla kuten sisarukseni.
Eräänä päivänä se kuitenkin loppui. Isäni ilmoitti häätävänsä minut lastenkotiin ja vihaavansa minua sydämensä pohjasta. Hän haukkui minua luuseriksi, kelpaamattomaksi mihinkään. En ollut tehnyt mitään. Olin ollut vain kotona omassa huoneessani ja lukenut läksyjä päivän, kun isäni yhtäkkiä halusikin ilmoittaa minulle vihansa. Äitini puolusti minua hetken, mutta sitten hänkin alkoi olla yhä enemmän ja enemmän minua vastaan. Olen nyt kuullut yhä vain enemmän huutoa siitä, kuinka olen luuseri, mitätön paskiainen, lapsi jonka ei olisi koskaan kuulunut syntyä.
Ja minä todellakin olen todella riippuvainen muiden ihmisten mielipiteistä.
Jatkuva vertailu sisaruksiini, haukkuminen ja suorituspaineet koulussa pahensivat oloani ja muistikatkosten määrä vain lisääntyi. Muutaman kerran unohdin kuka olikaan tuo ihminen, poikakaverini maatessa vieressäni.
Mainittakoon nyt vielä sekin, että olen aina vihannut valehtelua enemmän kuin mitään. Mutta seurustelumme alettua olen joutunut turvautumaan valehteluun. Poikaystäväni on minua 7 vuotta vanhempi, ja tiedän että äitini ei ikinä hyväksyisi seurusteluamme. Joten jouduin joka kerta valehtelemaan lähtiessäni ulos.
Se vain pahensi oloani. joka kerta enemmän.
Kevään edetessä olo vain paheni ja paheni. Vaihdoin ystäväni painostuksesta lukiota. Poikaystäväni oli armeijassa, joten häneltä ei paljon tukea voinut etsiä.
Sitten tuli kesä. Se rauhoitti minua paljon. Aloin taas elää hetken. Poikaystäväni oli ainoa syy miksi jaksoin elää ja pysyä pystyssä. En muista enää paljoa kesästä. Mukavaa minulla oli.
Aina siihen asti kun tuli jälleen syksy. Vaihdoin koulua ja kaikki oli sekaisin. Tiesin sydämessäni että koulunvaihto oli väärin, mutta vakuutin kaikille ihmisille ympärilläni että tiesin mitä tein. Tiesinhän minä, tein väärin. Uusi koulu sai minut ahdistumaan. Kaipasin entiseen kouluuni ja siellä olevia ystäviäni, mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Aloin voida pahoin öitä ja nukkua vähemmän ja vähemmän. Kursseja olin joutunut valitsemaan 7-8 per jakso, joten koulu piti minut kiireisenä.
Koulussa tutustuin uusiin ihmisiin, joista vähitellen tuli ystäviäni. Aloin viettää enemmän aikaa heidän kanssaan, jotta unohtaisin kaikki ongelmani. Tulin jälleen tunnetuksi iloisuudesta ja lapsekkuudestani, vaikka sisälläni tunsin vähän väliä oksentavani pian.
Ahdistus kasvoi ja kasvoi. Sitten minulle alkoi kehittyä, en tiedä syytä, mutta jonkinlainen hengenahdistuskohtaus. Aina vähän väliä alkoi tuntua kuin joku olisi työntänyt ruosteisen vaarnan läpi rintakehästäni. Tämän kohtauksen aikana hengitys oli mahdotonta ja sattui aivan jumalattomasti. Muutamaan kertaan olin vähällä jäädä koulumatkalle.
Aloin viillellä oikeastaan jo kesäloman aikana muistaakseni. Ranteeni on tällä hetkellä täynnä viiltojälkiä. Muutamaan kertaan olen sen hehkuvalla metallilla polttanutkin ja saksilla leikellyt paloja purkaakseni pahaa oloani. Nyt tämän vuoden aikana viiltely on kuitenkin ollut yleisintä. Ahdistus on kasvanut sietämättömäksi ja olen suunnitellut usein itsemurhaa. En vain kestä enää tätä.
Koulussa minulta odotetaan mahdottomia, jollen niitä saavuta saan kärsiä. Ja ihmiset pettyvät.
Päädyin nyt jättämään poikaystäväni. Se tuntui pahalta. Itkin ja revin rintakehäni auki miltei luuhun asti. En vain kestänyt enää pahanolon aiheuttamista hänellekin. Hän on siihen liian hyvä, liian kiltti.
Tiedän että ennen pitkää tulen tappamaan itseni, tavalla tai toisella. Poikaystäväni on jo kertaalleen kärsinyt menetyksen. Jos hän vihaa minua, toinen menetys ei ole yhtä kamala.
Olen nyt siis päästänyt irti ainoasta ihmisestä jota olen jaksanut rakastaa. (Pikkusiskoni ohella tietysti. Rakastan pikkusiskoani enemmän kuin mitään.) Ainoa ihminen joka minua on tukenut. Nyt minulla ei ole enää mitään täällä. Voin alkaa toteuttaa suunnittelemaani itsemurhaa. Oloni on tyhjä nyt. Yritän vielä sinnitellä hetken. Mutta tiedän kaatuvani heti seuraavaan kiveen, jonka matkallani kohtaan.
Kiitos kaikille tarinani lukeneille.
Teitä ei liene paljon, mutta olen teille sitäkin kiitollisempi. Kiitos.
Olen nyt lukion toisella luokalla. Tämä oma pikku romahdukseni alkoi oikeastaan jo yhdeksättä luokkaa seuraavana kesänä kun vielä seurustelin exäni kanssa. Olin äärimmäisen onnellinen ja olin sitä mieltä että itsensä viiltely ja kaikenlainen teiniangstaus ovat säälittävää puuhaa johon en ikinä tulisi ryhtymään. Olin iloinen ja hyväntuulinen, pääosin kuitenkin myös ujo ja vetäytyvä. Perheestäni olin hyvin ylpeä ja rakastin heitä jokaista enemmän kuin mitään. Minulla oli myös muutama loistavan hyvä ystävä. Koulussa keskiarvoni oli 9 paikkeilla, joten pärjäsin oikeastaan loistavasti.
Mutta sitten vastaani tuli ihminen joka ilmoitti rakastavansa minua. Olen aina ollut heikko ihminen ja pahasti riippuvainen muista ihmisistä. Mielummin olisin repinyt sydämeni irti rinnastani kuin olisin aiheuttanut pahaa mieltä muille. Elin toisia ihmisiä varten, joten elämässäni ei olisi järkeä jollen pystyisi muita miellyttämään. Kuinka olisin siis voinut torjua tämän ihmisen?
Olin onnellinen siitä että joku hyväksyi minut ja aloin välittämään tästä ihmisestä. En välittänyt edes eksani huumeiden käytöstä; yritin vain saada häntä lopettamaan. Viimein hän kesällä sitten lopettikin jotain, nimittäin suhteemme.
Minulle se tuli järkytyksenä. En tiedä sattuiko sydämeen enemmän se että hän oli minut hylännyt, vai se tosiasia, etten ollutkaan tarpeeksi hyvä hänelle. Kuten sanottu, arvostelen itseni paljolti muiden mielipideiden mukaan.
Kului muutama viikko, jonka jälkeen pyydettyäni kauniisti, eksäni otti minut takaisin. ...ihan vain jättääkseen taas uudelleen. ja uudelleen. Viisi kertaa hän minut otti ja jätti, sitten sain tarpeeksi itseluottamusta kerättyä, etten enää hyväksynyt anteeksipyyntöä vaan vetäydyin kauas hänestä. Lopetin yhteydenpidon lähes kokonaan kuin seinään. Nykyään kuulen hänestä kerran 2 kuukaudessa. Aina kun hänellä tulee ikävä jotakuta, joka voisi häntä rukoilla takaisin ja kasvattaa hänen itseluottamustaan.
Kesän aikana aloin masentua. Mutta minulla oli yhä tukija. Eräs äärimmäisen rakas ystäväni jaksoi kuunnella huoliani päivä toisensa jälkeen. Hän jaksoi pitää minut pystyssä kun itse olisin mielummin vain luovuttanut. Tämä ystävä on yksi vahvimpia ihmisiä joita tunnen. Tai itse asiassa vahvin. Tiedän hänen perhetaustastaan ja hänen huolistaan enemmän kuin hän ehkä tahtoisi. Hänelläkin on huolia, mutta hän ei näytä niitä ulospäin. Hänen siskonsa on samanlainen; siinä perheessä kulkee vahvuus kaiketi veressä.
Tämä ystävä kuitenkin eräänä loppusyksyn päivänä ilmoitti minulle olevansa ihastunut minuun. Olin järkyttynyt, sillä olin vastikään vannonut etten enää ikinä ihastuisi kehenkään ja keskittyisin vain ystävieni kanssa olemiseen ja koulunkäyntiin. Eksäni viimeisestä jättökerrasta oli liian vähän aikaa. Mutta minulle jätettiin kaksi vaihtoehtoa; joko hyväksyn seurustelun tai hän kieltäytyy enää puhumasta kanssani. Tulin siihen tulokseen, että pidin hänestä, vaikka vain ystävänä, mutta loppujen lopuksi, ystävyydestä voi kehittyä ehkä joskus rakkauttakin? Enkä missään nimessä halunnut menettää tätäkin ystävää.
Aloimme siis seurustella. Olin melko hämmästynyt että hän hyväksyi minut. Hän tiesi minusta kaiketi käytännössä kaiken. Hän tiesi epäonnistuneesta suhteestani, hän tiesi myös ajoittaisista muistikatkoksistani. Ja hän silti hyväksyi minut.
Muistikatkokset alkoivat oikeastaan jo yhdeksännen luokan loppupuolella. Silloin niitä oli muutamia. Mutta nyt ensimmäisen luokan aikana talvella niitä alkoi olla aina vain enemmän. Kerran esimerkiksi suihkussa ollessani yhtäkkiä vain tuli outo olo. Lämpö karkasi ja minun tuli kylmä. Pahanolon aallot pyyhkäisivät ylitseni, yleensä yksi tai kaksi aaltoa. Sitten tajusin etten muistanut mitään. En muistanut kuka olin, missä olin, tai kuka sinne kylpyhuoneen ovelle oli tullut mesoamaan. Pienten aasinsiltojen avulla sain joka kerta rakentaa muistini jälleen uudelleen kasaan. Silti jokaisessa muistikatkoksessa katosi melkoisesti muistoja.
Joka tapauksessa. Muistikatkosten ohella minua alkoi vaivata myös harrastukseni. Harrastan koripalloa. Valmentajani suorastaan vihasi minua, kuten joukkueenikin. En ole mikään kaikkein sosiaalisin ihminen vaan vetäydyn mielummin nurkkaan omiin oloihini. Turhan usein tämä tulkitaan loukkaukseksi muita ihmisiä kohtaan, ilmeisesti joukkueeni kanssa se ei ollut poikkeus. Pyrin kehittämään itseäni lajissa jota rakastin, mutta valmentajat eivät antaneet minun pelata. Loppujen lopuksi päädyin vaihtamana joukkuetta keväällä. Jälleen kerran. En sopeudu varmaan ikinä joukkoon.
Lisää mielipahaa aiheutti vanhempieni rakkauden jakautuminen perheessä. Minut alettiin leimata epäonnistujaksi, luuseriksi. Sisarukseni loistivat urheilussa, joten he olivat selkeästi minua paljon rakkaampia. Minulle ei lopulta jäänyt edes niitä rakkauden rippeitä joita kaipasin. Kaikki suoritukseni mitä olin tehnyt vain saadakseni vanhempani minustakin ylpeiksi, valuivat hukkaan. Hyvät kouluarvosanat ja urheilulahjakkuus todettiin vain hyväksi tuuriksi ja aloin kuulla yhä enemmän ja enemmän siitä kuinka minun tulisi olla kuten sisarukseni.
Eräänä päivänä se kuitenkin loppui. Isäni ilmoitti häätävänsä minut lastenkotiin ja vihaavansa minua sydämensä pohjasta. Hän haukkui minua luuseriksi, kelpaamattomaksi mihinkään. En ollut tehnyt mitään. Olin ollut vain kotona omassa huoneessani ja lukenut läksyjä päivän, kun isäni yhtäkkiä halusikin ilmoittaa minulle vihansa. Äitini puolusti minua hetken, mutta sitten hänkin alkoi olla yhä enemmän ja enemmän minua vastaan. Olen nyt kuullut yhä vain enemmän huutoa siitä, kuinka olen luuseri, mitätön paskiainen, lapsi jonka ei olisi koskaan kuulunut syntyä.
Ja minä todellakin olen todella riippuvainen muiden ihmisten mielipiteistä.
Jatkuva vertailu sisaruksiini, haukkuminen ja suorituspaineet koulussa pahensivat oloani ja muistikatkosten määrä vain lisääntyi. Muutaman kerran unohdin kuka olikaan tuo ihminen, poikakaverini maatessa vieressäni.
Mainittakoon nyt vielä sekin, että olen aina vihannut valehtelua enemmän kuin mitään. Mutta seurustelumme alettua olen joutunut turvautumaan valehteluun. Poikaystäväni on minua 7 vuotta vanhempi, ja tiedän että äitini ei ikinä hyväksyisi seurusteluamme. Joten jouduin joka kerta valehtelemaan lähtiessäni ulos.
Se vain pahensi oloani. joka kerta enemmän.
Kevään edetessä olo vain paheni ja paheni. Vaihdoin ystäväni painostuksesta lukiota. Poikaystäväni oli armeijassa, joten häneltä ei paljon tukea voinut etsiä.
Sitten tuli kesä. Se rauhoitti minua paljon. Aloin taas elää hetken. Poikaystäväni oli ainoa syy miksi jaksoin elää ja pysyä pystyssä. En muista enää paljoa kesästä. Mukavaa minulla oli.
Aina siihen asti kun tuli jälleen syksy. Vaihdoin koulua ja kaikki oli sekaisin. Tiesin sydämessäni että koulunvaihto oli väärin, mutta vakuutin kaikille ihmisille ympärilläni että tiesin mitä tein. Tiesinhän minä, tein väärin. Uusi koulu sai minut ahdistumaan. Kaipasin entiseen kouluuni ja siellä olevia ystäviäni, mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Aloin voida pahoin öitä ja nukkua vähemmän ja vähemmän. Kursseja olin joutunut valitsemaan 7-8 per jakso, joten koulu piti minut kiireisenä.
Koulussa tutustuin uusiin ihmisiin, joista vähitellen tuli ystäviäni. Aloin viettää enemmän aikaa heidän kanssaan, jotta unohtaisin kaikki ongelmani. Tulin jälleen tunnetuksi iloisuudesta ja lapsekkuudestani, vaikka sisälläni tunsin vähän väliä oksentavani pian.
Ahdistus kasvoi ja kasvoi. Sitten minulle alkoi kehittyä, en tiedä syytä, mutta jonkinlainen hengenahdistuskohtaus. Aina vähän väliä alkoi tuntua kuin joku olisi työntänyt ruosteisen vaarnan läpi rintakehästäni. Tämän kohtauksen aikana hengitys oli mahdotonta ja sattui aivan jumalattomasti. Muutamaan kertaan olin vähällä jäädä koulumatkalle.
Aloin viillellä oikeastaan jo kesäloman aikana muistaakseni. Ranteeni on tällä hetkellä täynnä viiltojälkiä. Muutamaan kertaan olen sen hehkuvalla metallilla polttanutkin ja saksilla leikellyt paloja purkaakseni pahaa oloani. Nyt tämän vuoden aikana viiltely on kuitenkin ollut yleisintä. Ahdistus on kasvanut sietämättömäksi ja olen suunnitellut usein itsemurhaa. En vain kestä enää tätä.
Koulussa minulta odotetaan mahdottomia, jollen niitä saavuta saan kärsiä. Ja ihmiset pettyvät.
Päädyin nyt jättämään poikaystäväni. Se tuntui pahalta. Itkin ja revin rintakehäni auki miltei luuhun asti. En vain kestänyt enää pahanolon aiheuttamista hänellekin. Hän on siihen liian hyvä, liian kiltti.
Tiedän että ennen pitkää tulen tappamaan itseni, tavalla tai toisella. Poikaystäväni on jo kertaalleen kärsinyt menetyksen. Jos hän vihaa minua, toinen menetys ei ole yhtä kamala.
Olen nyt siis päästänyt irti ainoasta ihmisestä jota olen jaksanut rakastaa. (Pikkusiskoni ohella tietysti. Rakastan pikkusiskoani enemmän kuin mitään.) Ainoa ihminen joka minua on tukenut. Nyt minulla ei ole enää mitään täällä. Voin alkaa toteuttaa suunnittelemaani itsemurhaa. Oloni on tyhjä nyt. Yritän vielä sinnitellä hetken. Mutta tiedän kaatuvani heti seuraavaan kiveen, jonka matkallani kohtaan.
Kiitos kaikille tarinani lukeneille.
Teitä ei liene paljon, mutta olen teille sitäkin kiitollisempi. Kiitos.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oletko puhunut kenenkään kanssa tilanteestasi esimerkiksi koulukuraattorin tai terveydenhoitajan? voisit sitä kautta päästä purkamaan tilannettasi ja saada apua. Voit myös käydä omalla terveysasemalla tai psyk.polilla tms. mikäli paikkakunnaltasi sellainen löytyy.
Toisinaan elämässä voi käydä niin että kaikki kaatuu niskaan eikä yksin jaksa, ei tarvitsekkaan. Sinulla on paljon hyvää edessäsi kun jaksat kulkea tämän yli. Ymmärrän sinua, varmasti moni muukin ymmärtää. Etsithän apua itsellesi.
Suo-suo:
En ole puhunuy kenellekään. Muutamalle ystävälleni olen kertonut, mutta vain pienenpieniä hippusia. Ystäväni ovat äärimmäisen rakkaita minulle, ja pelkään menettäväni heidät, jos he saisivat kuulla miten heikko ja säälittävä todella olen. Terveydenhoitaja ja koulukuraattori taas ovat poissa laskuista. En uskalla mennä puhumaan, sillä riskinä on että perheeni saa tietää.
Noin vuosi sitten kun ensimmäistä kertaa aloin vakavissani suunnitella masennuksissani itsemurhaa, kerroin siitä ystävälleni. Ystäväni oli lämmin ihminen, muttei kovin vahva. Hän kertoi siitä omille vanhemmilleen, jotka soittivat koululleni. Koululla terveydenhoitaja haki minut kesken tunnin puhutteluun, ja jouduin selittämään koko itsemurhasuunnittelun olevan pelkkää väärinkäsitystä. Jonka jälkeen hän kielloistani välittämättä soitti kotiini ja ilmoitti että "Tyttönne on täällä kun epäilimme että hän tekisi itsemurhan, mutta ei hätää! Se taisi olla väärinkäsitys!" ...Vanhempani olivat raivoissaan, mutta seliteltyäni heillekin, he nauroivat koko tapaukselle. Onneksi. :)
Kiitokset teille suo-suo ja stoop.
Suuret kiitokset siitä, että jaksoitte lukea vuodatukseni, ja vielä suuremmat kiitokset siitä, että jaksoitte vastata ja antaa tukea. Se todella piristi minua.
Kiitos.
Hei Broken Angel!
Luin pitkän ja surullisen kertomuksesi. Olet nuori ja lahjakas, sinulla on elämä edessäsi. Vanhempasi ovat ikävällä tavalla laiminlyöneet sinua. Jokaisella on oikeus olla vanhempiensa rakastama ja hyväksymä juuri sellaisen kuin on, kaikkine vikoineen ja puutteineenkin. Vanhemmillasi on sitäpaitsi velvollisuus huolehtia sinusta, koska olet heidän lapsensa. Voi tosin olla, ettei heiltä saa sitä, mitä kuuluisi saada, rakkautta, hyväksyntää ja huolenpitoa. Kaikista vanhemmista ei ole siihen, ei ollut minunkaan vanhemmillani. Mikään saavutukseni ei ollut heille kylliksi.
Ota tuo kirjoituksesi paperille ja näytä se jollekin, terveydenhoitajalle, lääkärille tai vastaavalle. Heillä on vaitiolovelvollisuus. Voit kertoa vaikka kunnan sosiaalityöntekijälle. Tuo hyvä ja selkeä kirjoituksesi antaa paljon tarpeellista tietoa. Voit mennä vaikka päivystykseen kirjoituksesi kanssa. Sinulla on oikeus turvalliseen elämään. Kun toivut masennuksestasi, voimasi palaavat ja jaksat taas opiskella. Tiedätkö, vuosi aikaisemmin tai myöhemmin kirjoittaa ylioppilaaksi on aivan yhtä hyvä. Ovathan monet vaihto-oppilaina ja kirjoittavat vuotta myöhemmin kuin alkuperäiset luokkatovarinsa. Noin on meidänkin abiturienttimme tovereilla. Tärkeintä on, että tulet autetuksi ja hoidetuksi. Älä välitä, vaikka tuntisit häpeää saamastasi hoidosta. Masentuneita on paljon, minäkin olen.
Voimia ja rohkeutta sinulle!
Voimia sinulle,olet todella herkkä ja empaattinen ihminen ja tuntuu että sinulla olisi paljon kerrottavaa..jospa kokeilisit terapiaa,se on myös aika yleinen tapa poistaa omia murheita kun tietää että joku on puolueeton ja kuuntelee vain sinua!Sinunlaisia tarvitaan täällä,joten toivottavasti saat mielesi ja sydämesi kuntoon etkä luovuta!
Hyvä Broke Angel, hae apua, pyydän. Kirjoituksesi oli surullinen. Yhdyn muihin vastanneisiin, että otan tekstisi ulos ja mene sen kanssa terveyskeskukseen. Voit muistuttaa terveydenhoitajaa vaitiolovelvollisuudesta, jos et halua vanhempiesi tietävän.
Tunnistin tekstistäsi hieman itseänikin, sitä suunnatonta tarvetta tulla hyväksytyksi, ja pyrkimystä siihen. Nyt terapian ja masennuslääkehoidon myötä olen ymmärtänyt että tärkein ihiminen jonka tulee olla hyväksytty, olen minä itse. Muista se, olet itse oman elämäsi tärkein ihminen, olet olemassa itsellesi.
Kateus ja voimattomuus ymmärtää jonkun ihmisen lahjakkuutta ajaa usein lähimmätkin ihmiset tekemään outoja asioita, kuten vanhempasi.
Vaikka sinulla nyt on vaikeaa, joskus huomaat, että olet vahvistunut ja vahvempi, näet maailman eri tavalla. Älä luovuta, et ole yksin. Kuten joku aiemmin jo kirjoitti, meitä on monta masentunutta ja eri vaiheissa siinä olevia,mutta uskon että jokainen joka tietää mitä on olla oikeasti masentunut komppaavat sinua.
Älä luovu toivosta, usko huomiseen. Lähetän sinulle tekstin lomassa hyvää energiaa ja lämpimän pitkän halauksen.
Tarinasi on surullinen eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan sellaista. Minullakin on masennus, joskaan ei yhtä syvä kuin sinulla. Itse sairastuin masennukseen toists vuotta sitten, ja kävin lääkärissä vasta viikko sitten. Pelkäsin kuollakseni lääkärissä käyntiä, koska pelkäsin tiedon siitä kulkeutuvan työnantajalleni ja pelkäsin menettäväni työpaikkani.
Minun on aina ollut vaikea luottaa ihmisiin, enkä voinut kuvitellakaan kertovani syvimpiä henkilökohtaisia ajatuksiani ventovieraalle. Masennukseni syy on sellainen etten pysty edes ajattelemaan sitä itkemättä, saatika sitten, että siitä pitäisi puhua tuntemattomalle, vaikka sitten ammattilaiselle. Ystävä- ja tuttavapiiriini kuuluu kymmeniä ihmisiä, mutta tällä hetkelläkin vain neljä ihmistä tietää masennuksestani. Heistä vain yhdellä oli rohkeutta sanoa minulle suoraan, että lääkäriin pitäisi mennä. Hän sai minut tajuamaan, miten lapsellista on kärvistellä pahan olon ja synkkien ajatusten keskellä ja jättää menemättä lääkäriin jos kerran on paska fiilis koko ajan. Jollakin tapaa olin tiennyt sen jo kauan, mutta se ei riittänyt, yarvitsin jonkun sanomaan sen suoraan.
Niinpä sitten kävin yleislääkärillä, joka passitti minut kallonkutistajalle.
Psykiatrin luona tunteet purkautuivat, mutta siitä ei enää jaksanut välittää. En kuitenkaan kyennyt kertomaan syytä masennukseeni, joten näytin hänelle paperin johon olin kirjoittanut koko jutun erään ystävän neuvosta. Olin ottanut sen mukaani, koska tiesin ettei puhumisesta tulisi mitään. Sillä tavalla psykiatri sai käsityksen tilanteesta, ja taitavasti kyselemällä hän sai lisävalaistusta muutamaan kohtaan.
Jälkeenpäin oloni oli tyhjä, kun kaikki patoutuneet tunteet olivat lopultakin purkautuneet, mutta tuntui hyvältä tietää, että saan apua joltakulta joka todella tietää mitä tehdä. Minä sain lääkityksen ja aloitin terapian, mutta vielä on liian aikaista sanoa miten se tehoaa. Lääkityksen teho alkaa näkyä vasta parin kolmen viikon kuluttua.
Jos et halua vanhempiesi saavan tietää masennuksestasi, neuvoisin menemään yksityiselle lääkärille. Heillä ei ole yhteisverkostoja muiden putiikkien kanssa, joten kaikki mitä he tietokonelleen kirjaavat, myös jäävät niiden seinien sisäpuolelle.
Sinulla on ollut epäonnea ihmissuhteissa, ja kuulostaa siltä, että se on alunperin ollut syy masennuksesi alkamiseen. Mene lääkäriin! Se ei ole helppoa, mutta älä heitä elämääsi hukkaan vaikka tuntuisikin, ettei se ole elämisen arvoista. Tarvitset apua, ja lääkäriltä sitä saa. Älä anna periksi epätoivolle!
Kiitos teillekin nimimerkit toivon sitä ja Ebonic.
Olen harkinnut lääkäriin menoa, mutta toistaiseksi en ole sitä pystynyt tekemään. Pää sanoo aina vain, että "vielä on liian aikaista. Pian masennus menee ohi, ja kaikki vaivannäkö sen taisteluun olisi vain turhaa ja saattaa saada masennuksen leimautumaan palaksi minäkuvaani. Parempi että olen hiljaa yksin ja kärsin yksin. Ja ehkä viimein unohdan kaiken pahan ja koko masennuksen - yksin."
Mutta ellei pian masennus ala kadota, lienee ainoa vaihtoehto lääkärissäkäynti. En kyllä mielellään tukeudu lääkäriin, ellei ole aivan pakko. En menisi lääkäriin mielellään edes kuumeen tai keuhkoyskän takia, ellei ala olo olla sellainen, että henki lähtee pian.
Nyt olen paremmalla mielellä (lieneekö syy siinä että ystäväni oli juuri kylässä äsken) ja yritän vielä ajatella valoisasti.
Kiitos teille kaikille jotka olette lukeneet tuon palan tarinaani, vielä enemmän kiitokset teille jotka kommentoitte ja kerroitte kokemuksianne ja piristitte.
Olen saanut viesteistänne elinvoimaa ainakin muutamalle päivälle. Kenties se riittää :)
Kiitos!
((ps. mikäli joku jostakin kummallisesta syystä kaipaa juttuseuraa minusta, on osoite [email protected] ))