Hei! Oon neljän vuoden taistelun jälkeen paranemassa. Paino on jo normaalin puolella mut mieli ei taida olla kulkenu samaa matkaa kun on alkanu taas ahistaa tosissaan. Kertokaahan te oikeasti parantuneet miten selviätte vaikeista hetkistä? Ootteko nyt oikeasti tyytyväisiä itseenne? Voi että se olis ihanaa :) Olis myös kiva kuulla mitä painatte nyt parannuttuanne ja onko se enemmän vai vähemmän kun ennen sairastumista?
Kiitti jo etukäteen, tää on mulle nyt älyttömän tärkeetä sillä yritän kaikkeni etten sairastuis uudelleen vaan paraneminen jatkuis..
Kiitti jo etukäteen, tää on mulle nyt älyttömän tärkeetä sillä yritän kaikkeni etten sairastuis uudelleen vaan paraneminen jatkuis..
Vastaukset 4
Vanhimmat
haluaisin myös kuulla tarinoita, ja oon yrittänyt etsiä palstoja, jotka olisi enemmän meille parantuville, tämä kun on niin älyttömän sairas palsta.
mulla on noussut paino nyt noin nelisen kiloa ja 6-7 oli vielä nostettavaa, jotta paino olisi normaalin alarajoilla, vielä ei ihan kauheasti ahdista ja motivaatio on suuri, mutta tiedän, että jossain vaiheessa painon nousu alkaa ahdistaa. en vaan enää halua takaisin sairaaseen elämään.. haluan tissit ja pepun.
tietääkö kukaan mitään vertaistukipalstaa paraneville/parantuneille?
minä sairastuin bulimiasta anoreksiaan. paino saatiin nousemaan letkuruokinnalla, joten minun henkinen parantumiseni ei käynyt yhteen fyysisen paranemisen kanssa. oikeastaan en koskaan parantunut henkisesti, sillä sairastuin anoreksiasta
takaisin bulimiaan ja nyt olen taas sairastumassa anoreksiaan. en siis oikeastaan tiedä mitä on täydellinen parantuminen. minulla paino nousi anoreksian jälkeen todella paljon, ja se oli todella ahdistavaa. se vain täytyisi hyväksyä, että kelpaa sellaisena kuin on, itselleen ja muille. eikä tarvitse enää elää muiden ehdoilla, vaan itsensä. paino on vaan luku, se ei määritä kuinka hyvä elämäsi on. ihanaa kuulla että olet paranemassa! toivottavasti pysyt sillä tiellä ja saat vielä elää onnellista ja tasapainoista elämää, sitä minäkin toivon itselleni, vielä jonain päivänä. sh jättää todella syvät arvet, siitä paraneminen vie vuosia ja tie on kivinen. muista että se helpoin tie, ei ole aina se paras. täytyy taistella. itkeä. puhua. on tärkeää että on kunnon tukiverkosto joka on valmiina auttamaan, ja hyvä terapiasuhde. paraneminen on pelottavaa ja uutta, mutta usko pois, se on sen arvoista. ota kaikki tarjottu apu vastaan, sillä et pärjää tämän kanssa yksin. ja pyydä apua jos sitä tarvitset, varmasti saat. onnea sinulle, ja kauheasti voimia.
olet monen vuoden sairastamisen jälkeen ansainnut onnen :)
ps. kannattaa mennä SYLIn sivuille, siellä on hyvä keskustelufoorumi joka on suunnattu parantumishaluisille syömishäiriöisille. tästä on tullut ennemminkin tällainen "pro-ana" -palsta, josta ei paljon terveitä löydy. jos siis haluat kokonaan parantua, uskon että parhaaksesi on jos jätät tämän palstan KOKONAAN.
Mulla tuli toi raiteilleen pääsy aika nopeesti nyt tän vikan jakson jälkee ja tietysti kovasti koitin lihomista vastaan taistella, mutten voinu enää mitään. Välillä sitä ajattelee, että ihan sama vaikkei oo mitää syömistä, kyllä mä pärjään. Vaikeista ajoista mennää ylitte poikaystävän avulla. Enpä voi moittia oloani pahaksi, mittani ovat 160/48. Niinku kuuluuki.
Eikö tältä palstalta oikeasti löydy tämän enempää parantumishaluisia tai tuke paranevalle, joka tuossa apua huutaa?!!!??? Onpa kumma juttu :( Itse en olevielä parantunut mutta toivotan tsemppiä aloittajalle ja kaikille muille jotka haluaa eroon tästä...