En pääse yli ensirakkaudestani, yli kahden vuoden seurustelu, ero yli puoli vuotta sitten... siltikin itken edelleen eksäni perään. Aina kun luulen että olen pääsemässä eteenpäin, niin juuri silloin saan kuulla että eksälläni on toinen. Romahdan.
Minulle hän väitti eron syyksi kiireisen elämänvaiheen, ei kuulemma aikaa suhteelle.. jätti, koska sanoi ettei halua kohdella minua huonosti.
Ja paskat, vikahan oli vain ja ainoastaan minussa... kun nyt kerta ihmeellisesti löytyykin aikaa uudelle kullalle! Miksen minä kelpaa, miksen ole minkään arvoinen? Olin vain pelkkä seksilelu... se satuttaa.
En kelpaa muillekaan, en kavereilleni, en kenellekään. Olen kai vaan arvoton, ja helvetin huonoa seuraa.
Kaikilla tutuillani on elämä; he seurustelevat, pitävät hauskaa, opiskelevat, itsenäistyvät.... ja minä vaan istun kotona ja itken, upotan puukon ihooni, viillän... uudestaan ja uudestaan.
En pidä samoista asioista kuin ainoa kaverini, mutta haluan kuitenkin pitää hänestä kiinni, koska ei ole muitakaan... joten, teeskentelen. Lähden mukaan baariin, vaikka todellisuudessa haluaisin viettää rauhallisen leffaillan kotisohvalla oman kullan (jota ei kuitenkaan ole, eikä tule olemaankaan) :( seurassa. Olen kuin mikäkin pahainen teini, pyörin kapakassa humalapäissäni, vaikken minä oikeasti ole sellainen. Tosin humala on kyllä ihana olotila, pääsee ikäänkuin pakenemaan. Ja juomista tuleekin harrastettua, liikaakin.
En arvosta itseäni. Vihaan itseäni. Oma peilikuvani oksettaa, on todella vaikea olla itseni kanssa. Haen hyväksyntää, esitän itsevarmaa... yhden illan juttukin on tullut tehtyä, vain ja ainoastaan siksi, että saisin edes pienen hetken "hellyyttä" ja hyväksyntää. Ja sainkin. Mutta ei se oloani paranna, janoan vaan lisää... sitä oikeaa rakkautta, mitä en saa. Mietin vain miksen kelpaa.
En kykene hakemaan töitä, en vain pysty. Eikä kukaan ymmärrä. En ymmärrä itsekään, mutta en vaan pysty, en uskalla. Ei onnistu.
Mietin vain itsemurhaa, miten sen tekisin. Mutta olen niin luuseri etten taida uskaltaa sitäkään. Tällä hetkellä parhaalta vaihtoehdolta tuntuu vetäistä muovipussi päähän, teipata hyvin kaulan juuresta kiinni... ja sitten vain odottaa.
Ei ole ketään kelle puhua, ei ketään kehen luottaisin.. paitsi eksäni, mutta eipä se hirveästi auta. Satuttaa vaan, menetin sen ainoan johon luotin.
Nukun, ja syön... lihon ja lihon... tekee mieli oksentaa.
Kukaan ei välitä, ketään ei kiinnosta. Tahdon pois.
Minulle hän väitti eron syyksi kiireisen elämänvaiheen, ei kuulemma aikaa suhteelle.. jätti, koska sanoi ettei halua kohdella minua huonosti.
Ja paskat, vikahan oli vain ja ainoastaan minussa... kun nyt kerta ihmeellisesti löytyykin aikaa uudelle kullalle! Miksen minä kelpaa, miksen ole minkään arvoinen? Olin vain pelkkä seksilelu... se satuttaa.
En kelpaa muillekaan, en kavereilleni, en kenellekään. Olen kai vaan arvoton, ja helvetin huonoa seuraa.
Kaikilla tutuillani on elämä; he seurustelevat, pitävät hauskaa, opiskelevat, itsenäistyvät.... ja minä vaan istun kotona ja itken, upotan puukon ihooni, viillän... uudestaan ja uudestaan.
En pidä samoista asioista kuin ainoa kaverini, mutta haluan kuitenkin pitää hänestä kiinni, koska ei ole muitakaan... joten, teeskentelen. Lähden mukaan baariin, vaikka todellisuudessa haluaisin viettää rauhallisen leffaillan kotisohvalla oman kullan (jota ei kuitenkaan ole, eikä tule olemaankaan) :( seurassa. Olen kuin mikäkin pahainen teini, pyörin kapakassa humalapäissäni, vaikken minä oikeasti ole sellainen. Tosin humala on kyllä ihana olotila, pääsee ikäänkuin pakenemaan. Ja juomista tuleekin harrastettua, liikaakin.
En arvosta itseäni. Vihaan itseäni. Oma peilikuvani oksettaa, on todella vaikea olla itseni kanssa. Haen hyväksyntää, esitän itsevarmaa... yhden illan juttukin on tullut tehtyä, vain ja ainoastaan siksi, että saisin edes pienen hetken "hellyyttä" ja hyväksyntää. Ja sainkin. Mutta ei se oloani paranna, janoan vaan lisää... sitä oikeaa rakkautta, mitä en saa. Mietin vain miksen kelpaa.
En kykene hakemaan töitä, en vain pysty. Eikä kukaan ymmärrä. En ymmärrä itsekään, mutta en vaan pysty, en uskalla. Ei onnistu.
Mietin vain itsemurhaa, miten sen tekisin. Mutta olen niin luuseri etten taida uskaltaa sitäkään. Tällä hetkellä parhaalta vaihtoehdolta tuntuu vetäistä muovipussi päähän, teipata hyvin kaulan juuresta kiinni... ja sitten vain odottaa.
Ei ole ketään kelle puhua, ei ketään kehen luottaisin.. paitsi eksäni, mutta eipä se hirveästi auta. Satuttaa vaan, menetin sen ainoan johon luotin.
Nukun, ja syön... lihon ja lihon... tekee mieli oksentaa.
Kukaan ei välitä, ketään ei kiinnosta. Tahdon pois.
Vastaukset 3
Vanhimmat
http://www.kiteenkansanopisto.fi/koulutus.html
Irti menneestä (on päästävä). On katsottava tulevaisuuteen ?
http://www.kansanopistot.fi/opinnot/opistot.html
Tiedän eron tuskan ja sen että menettää juuri sen ihmisen joka tiesi sinusta kaiken ja sinä kerroit hänelle kaiken Hän oli sinulle, sinun elämäsi, sinun tukiasi, sinun rakkautesi, sinun ystävä. Ja yhtäkkiä kaikki oli ohi. se sattuu, sattuu niin saatanasti...
Itse olen eronnut tämän vuoden alussa omasta poikaystävästäni ja vieläpä omasta aloitteestani. Sinä hetkenä kun erosin tuntui hyvältä ei tarvinnut riidellä, olla vihainen, tuntui niin hyvältä.
Pari viikkoa oloni oli mahtava, kunnes huomasin kuinka häntä kaipasin, todellisuus iski päälle. Uskoin olevani maailman huonoin ihminen kun minulla ei ollut sitä poikaystävää jonka kanssa olin kuitenkin lyhyestä elämästäni viettänyt 3vuotta. Olin niin yksin. Tuntui että kukaan ei koskaan missään tilanteessa voisi korvata sitä yksinäisyyttä sitä kun ei ole ihmistä jolle soittaa kun on paha olla, sitä ihmistä jolle voit kertoa päivän tapahtumasi. Masennuin aivan, ahdisti, oli sairaan paha olla. Etsin tosiaan sitä lohtua yhden illan jutuista, kännissä tuli oltua aika paljonkin.
Helmikuussa yksi kaunis krapula aamu havaihduin todellisuuteen. Oli pakko hakea apua ihan mistä vain ja äkkiä, olin henkisesti aivan loppu. Siltä samalta sekunnilta suksin lähimpään ensiapuun kauhean krapulan ja ahdistuksen kanssa. Sain sieltä rauhoittavat jotta pystyn olemaan, olisivat osastolle minut ottaneet jos olisin halunnut,mutta koin parhaakseni että menen takaisin kotiin. Maanantaina sitten soitin omalle terveysasemalleni (kerrankin pystyin pitkään aikaan mitään hoitamaan.) omalle lääkärilleni sain ajan vielepä samalle viikolle. Siitä se sitten lähti, sain tosiaan sitä apua mitä olin kaivannut. Ensin kyllä hieman pelotti kun lääkäri sanoi minulle että a-klinikkalle täytyy mennä ensin keskustelemaan, ajattelin että apua mua luullaan alkoholistiksi ja olin syvästi loukkaantunut. Sain kuitenkin masennuslääkkeet joita tällä hetkellä olen käyttänyt n.2kk. a-klinilalla olen käynyt nytten jo monta kertaa, ja ilmeisemmin siirryn pois aklinikalta johonkin toisenlaiseen paikkaan keskustelemaan (näin olen käsittänyt)
Elämä rupee pikkasen jo hymyilemään.
Voin sanoa että eron jälkeen ei ole helppo saada elämästä kiinni, vaikka eroni oli omasta aloitteestani ja omasta tahdostani. Ulkopuolisten silmistä (olen heiltä kysellyt) näytin onnellisesta eroni johdosta, mutta sisäisesti aivan hajalla. Ulkopuoliset kun eivät nää kuin sinun kasvosi ja niillä on helppo huijata.
Sinua ajatellen jos itse koet että et kestä enään et pysty jne. ota yhteys lääkäriin. se on paras paikka selvittää ongelmia ja yrittää löytää niihin ratkaisua. Jos et pysty/halua soittaa sinne itse pyydä ystävääsi tekemään se puolestasi ja jos et kykene menemään sinne yksin ota ystäväsi mukaan.
Eikä se lääkäriin meneminen tarkoita sitä että saisit jonkinlaiset lääkkeet että selviäisit, voit vaikka vaan pyytää että haluat paikkaan jossa voit keskustella jonkun kanssa sekin voi auttaa..
Hei.
Minulla on täysin sama tilanne. Olisi mukava tutustua sinuun paremmin ja vaihtaa kokemuksia.