Jos olet masentunut, älä jää ainakaan näille sivuille vatvomaan. Näistä kyllä ei alakulo suuntaansa muuta!! Lääkkeitä syödään näköjään niin, että korvista pursuaa. Hakekaa oikeaa hoitoa, pää selväksi. Ei ne lääkkeet yksin mitään vaikuta.. turruttaa tunneskaalan ääripäät lähinnä ja rauhoittaa, mutta ei se perusongelma niillä mihinkään katoa. Elämään kuuluu ala- ja ylämäet. Ei kaikki ole masennusta mikä saa pahan olon aikaan!!
Hakekaa hoitoa ja samalla elämän sietoa.. muuten päivät valuu sulavesien mukana jorpakkoon!!
Hakekaa hoitoa ja samalla elämän sietoa.. muuten päivät valuu sulavesien mukana jorpakkoon!!
Vastaukset 3
Vanhimmat
"oikea hoito" on, valista toki minua surkeaa? Syön lääkkeitä, mutta en ole turtunut enkä aina rauhallinenkaan. Valitettavasti. Et taida tietää mitään masennuksesta, psykiatrin diagnosoimasta sellaisesta? Se on vakava sairaus, johon voi kuolla. Ei todellakaan kaikki pahan olon aiheuttajat ole masennusta, mutta sitten on sitä, mikä ei ole parin kolmen päivän alakuloa, kun jotain ikävä on tapahtunut, vaan vuosia kestävä loputon sanoinkuvaamattoman kauhea (tai täysin turtunut) tunne, jolle ei aina voi edes löytää mitään syytä. Se on sitä masennusta, sitä oikeaa, ei mitään naistenlehtien parisuhdemasennusta. Tällä palstalla kirjoittelevat lääkärin, oikean sellaisen, diagnosoimasta masennuksesta kärsivät ihmiset, joista osa saattaa olla sen vuoksi sairas- tai työkyvyttömyyseläkkeellä (eläkkeelle ei muuten päästä ihan helposti). Ja sitten sinun kaltaisesi idiootit, jotka nykyään vallitsevan ikävän muodin mukaan tulevat antamaan nerokkaita lausuntojaan asioista, joista eivät tiedä yhtään mitään.
Masentunut kaipaa myötätuntoa ja ymmärrystä. Sitä voivat kokemukseni mukaan antaa psykiatrit, psykoterapeutit ja toiset masentuneet, eivät "tornin korkeuksista" meitä masentuneita halveksien katselevat ei-masentuneet. Ylimielinen asenne vain pahentaa masentuneen tuntemaa syyllisyyttä ja huonoa käsitystä itsestään. Vasta kun on itse kulkenue masennuksen pimeässä tunnelissa, jonka toista päätä ja valoa ei näy, ymmärtää, millaista oikeasti on olla masentunut. Kun ei enää muista juuri mitään, kun sanat katoavat kesken lauseen, kun ei enää pysty lukemaan, kun ei haluta syödä, kun ei jaksa nousta sängystä ylös, kun kaikki on yhdentekevää, kun vain tahtoisi kuolla, kun oma elämä on turha, kun tuntee olevansa vastus muille, kun seksi ei kiinnosta, kun ei enää pysty nukkumaan, on masentunut. Tuo olotila voi jatkua kuukausia tai vuosia. Se ei ole mikään hetken häivähdys. Lääkkeistä on oikeasti apua useimmille masentuneille. Olen sietänyt monia asioita hyvin paljon ja kauan, liian kauan. Jokaisella on sietokykynsä rajat, joita ei voi liian kauan ylittää. Moni täällä kirjoittava on kokenut hyvin vaikeita asioita, kuten hyväksikäyttöä ja väkivaltaa.
Varjolilja.
Kun luin sinun kirjoitustasi, oli kuin omia tunteitani aikaa sitten olisin lukenut. Juuri nuo oireet,...tai oikeastaan ei enää oireet vaan sairastuminen ja totaalinen jumittuminen. Se on hirveä kokemus! Siihen kun vielä joku tulee ylenkatsomaan ja kertoo, että ryhdistäytyminen olisi paikallaan,... Tosi on, masentunut kaipaa myötötuntoa, ei sääliä. Olen siis samaa mieltä kanssasi.
Se oli kyllä kauheaa aikaa kun muisti alkoi pätkimään totaalisesti. Opiskelin silloin 3.vuotta amk:ssa ja uuden oppiminen oli melkein mahdotonta. Paniikki kasvoi joka hetki, kun uutta asiaa olisi pitänyt sisäistää ja muistaa vielä seuraavanakin päivänä, mutta kaikki tuntui katoavan hitaasti sumuun. "Kun sanat katoaa kesken lauseen,... " niin tuttua, niin tuttua,.. ajatus katosi kesken lauseen, ei ollenkaan enää muistanut mistä puhui,mitä halusi hetki sitten sanoa, ei muistanut miksi hetki sitten saattoi olla innostunut jostain asiasta,...
Ja tuo lukeminen. Minulla oli sekä burn out ja syvä masennus samaan aikaan, niin en voinut lukea mitään omaan alaan liittyviä lehtiä/kirjallisuutta/seurata medioita, koska stressaannuin ja masennuin muiden saavutuksista, ja koin jääneeni kehityksen kyydistä. Puolisoni kätki tämän huomatessaan minulta jopa omaa alaani koskevat lehtimainokset, koska saatoin stressaantua jo niistä,... aivan uskomatonta, kun nyt katsoo taakse päin, mutta niin se vain oli.
Syöminen oli omalla kohdalla se mistä sai edes jotain lohtua. Tosin se oli sitä perinteistä suklaata, muuta en oikeastaan syönyt. Ja nukkua olisi voinut vaikka kuinka, mikään uni ei riittänyt. Vaikka ei olisi ollut ruumiillisesti väsynyt, henkinen väsymys oli niin suurta, että tuntui kuin olisi nukkunut hereillä. Nähnyt unta oman pään sisällä, metristen muurien takana katsonut maailmaa ympärillä, ja ihmetellyt, miten sitä vielä käveli eteenpäin, kulki massan mukana.
Oikeasti tahtoi päästä pois, tahtoi luovuttaa, tahtoi vain olla. Olla vain niin kovin, että ei olisi voinut edes tuntea olevansa, tuntea kokevansa, tai tuntea tunteita. Olla vain välittämättä mistään. Ja kuinka minua itketti, ja raivostutti, kun tiesin, että minä en voi antaa sen tunteen viedä. Ja kuinka oli niin väsynyt,... pistämään sille tunteelle vastaan.
Vasta nyt kun tuosta ajasta on jo pian 2 vuotta aikaa ja vieläkin on toipuminen kesken pystyy tuota katsomaan taaksepäin, ja tietää, että siitä ei olisi ilman ulkopuolista apua selvinnyt. se mistä sen voiman sain apua hakea on välillä itsellekkin mysteeri. Ehkä se oli jokin läheisen silmissä, joka sanoo ja samalla kysyy,"minä en tiedä miten voisin sinua auttaa, mutta hyvä jumala, usko että haluan sinua auttaa"
Hyvät ihmiset, kun näette, että jollain on vaikea ja paha olla, älkää käyttäkö sitä omana ponnistuslautana paremmuuden tunteeseen. Sillä se ei tee teistä parempaa, menestyneempää vaan kertoo teidän vahingonilostanne ja sokeudesta ymmärtää, että se voisit olla sinä,josta sitä ponnistusvaihtia otetaan.