No niin vihdoin jatkoa. Jos kukaan enää muistaa sitä aikaisempaa pätkää. Varmaan yhtä kliseinen kun edellinenkin valitettavasti.
***
–Mitä sinä oikeastaan teet täällä Aaveniityllä? Mormor kysyi rupistäen otsaansa. Kaukainen pöllön huuto kantautui jostain heidän korviinsa. Dagar hymyili edelleen. –Mormor, tämä on Kalmanaukea, paikka, jossahenget kulkevat usvaisina öinä. Kuten nyt. Hän loi silmäyksen aukean yllä leijuvaan sumuun. Mormor värähti. –Oletko nähnyt niitä?
-Henkiä? Kyllä kerran. Se tosin tapahtui niin lyhyellä hetkellä, että en pysty kuvailemaan sitä olentoa kovin hyvin.
-Et sinä oikeasti nähnyt sitä. Yrität vain pelotella, Mormor kuiskasi epäluuloisena. -Et vastannut ensimmäiseen kysymykseeni. Miksi olet täällä, vaikka Valtias on kieltänyt?
-Olen kyllästynyt olemaan vanki omassa maassani, Dagar kohdisti katseensa vuorille. –Haluan kohdata vihollisen enkä vain piileskellä linnassa kuin pelästynyt rotta!
Mormor vilkaisi pelokkaana ympärilleen. –Voisimmeko nyt palata kotiin?
-Palaa sinä. Minä nautin vielä hetken rauhasta, Dagar sanoi ja heittäytyi selälleen ruohikolle. Mormor nyökkösi. Hän kääntyi tulosuuntaansa ja lähti juoksemaan.
Dagar pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja kuunteli hetken yön ääniä. Hän sulki silmänsä,mutta äkkiä jokin sai hänet havahtumaan. Luonto oli vaiennut. Dagar kohotti päästään. Hänen korviinsa kantautui hiljaisia kuiskauksia. Ne tuntuivat kuuluvan Kalmanaukean reunasta alkavasta metsiköstä. Jos tuuli olisi humisuttanut puiden lehtiä, Dagar tuskin olisi kiinnittänyt huomiotaan noihin kuiskauksiin. Mutta tuuli ei puhaltanut. Yksikään lehti ei heilunut.
Dagar nousi hitaasti ylös. Jokin liikkui usvan keskellä. Se tuli metsästä ääntäkään aiheuttamatta, vain kuiskien kielellä, jota Dagar ei ymmärtänyt. Hän seisoi jähmettyneenä tuijottaen olentoa, jonka piirteet alkoivat hahmottua. Se näytti hyvin kauniilta naiselta yöllään hohtavan valkea kaapu. Naisen kasvoilla oli surumielinen ilme.
Hän pysähtyi niin lähelle, että Dagar lähes olisi ylettänyt koskettamaan hänen kaapuaan, jos vain olisi ojentanut kätensä. Nainen lakkasi kuiskailemasta vieraalla kielellään ja katsoi ikuisuuksien ajan nuoreen zeroidiin. Sitten hän alkoi puhua.
-Olen nähnyt sinut aikaisemminkin Dagar Damyronin nuorimmainen ja Valtiaan istuimen perijä.
Hänen äänensä oli syvä ja kuulosti tulevan jostain kaukaa. Dagar ennemminkin tunsi sen kuin kuuli. Hän ei saanut vieläkään sanaa suustaan.
-Seuraa minua, nainen kuiskasi kääntyen unenomaisen hitaasti ympäri. Hänen olemuksensa oli lähes läpikuultava. Dagar tunsi jalkojensa lähtevän etenemään ilman aivojen antamaa käskyä. He kulkivat aukean läpi aivan sen reunaan, jossa pimeys ja usva kohtasivat. Nainen katsahti taakseen ja soi Dagarille surumielisen hymyn. –Seuraa minua. Älä välitä varjoista, ne eivät pysty sinua vahingoittamaan.
Kuin tyhjästä aukeni maahan aluskasvillisuuden lomaan kallionsisäinen onkalo.
-Se on odottanut sinua, nainen ilmoitti…
***
–Mitä sinä oikeastaan teet täällä Aaveniityllä? Mormor kysyi rupistäen otsaansa. Kaukainen pöllön huuto kantautui jostain heidän korviinsa. Dagar hymyili edelleen. –Mormor, tämä on Kalmanaukea, paikka, jossahenget kulkevat usvaisina öinä. Kuten nyt. Hän loi silmäyksen aukean yllä leijuvaan sumuun. Mormor värähti. –Oletko nähnyt niitä?
-Henkiä? Kyllä kerran. Se tosin tapahtui niin lyhyellä hetkellä, että en pysty kuvailemaan sitä olentoa kovin hyvin.
-Et sinä oikeasti nähnyt sitä. Yrität vain pelotella, Mormor kuiskasi epäluuloisena. -Et vastannut ensimmäiseen kysymykseeni. Miksi olet täällä, vaikka Valtias on kieltänyt?
-Olen kyllästynyt olemaan vanki omassa maassani, Dagar kohdisti katseensa vuorille. –Haluan kohdata vihollisen enkä vain piileskellä linnassa kuin pelästynyt rotta!
Mormor vilkaisi pelokkaana ympärilleen. –Voisimmeko nyt palata kotiin?
-Palaa sinä. Minä nautin vielä hetken rauhasta, Dagar sanoi ja heittäytyi selälleen ruohikolle. Mormor nyökkösi. Hän kääntyi tulosuuntaansa ja lähti juoksemaan.
Dagar pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja kuunteli hetken yön ääniä. Hän sulki silmänsä,mutta äkkiä jokin sai hänet havahtumaan. Luonto oli vaiennut. Dagar kohotti päästään. Hänen korviinsa kantautui hiljaisia kuiskauksia. Ne tuntuivat kuuluvan Kalmanaukean reunasta alkavasta metsiköstä. Jos tuuli olisi humisuttanut puiden lehtiä, Dagar tuskin olisi kiinnittänyt huomiotaan noihin kuiskauksiin. Mutta tuuli ei puhaltanut. Yksikään lehti ei heilunut.
Dagar nousi hitaasti ylös. Jokin liikkui usvan keskellä. Se tuli metsästä ääntäkään aiheuttamatta, vain kuiskien kielellä, jota Dagar ei ymmärtänyt. Hän seisoi jähmettyneenä tuijottaen olentoa, jonka piirteet alkoivat hahmottua. Se näytti hyvin kauniilta naiselta yöllään hohtavan valkea kaapu. Naisen kasvoilla oli surumielinen ilme.
Hän pysähtyi niin lähelle, että Dagar lähes olisi ylettänyt koskettamaan hänen kaapuaan, jos vain olisi ojentanut kätensä. Nainen lakkasi kuiskailemasta vieraalla kielellään ja katsoi ikuisuuksien ajan nuoreen zeroidiin. Sitten hän alkoi puhua.
-Olen nähnyt sinut aikaisemminkin Dagar Damyronin nuorimmainen ja Valtiaan istuimen perijä.
Hänen äänensä oli syvä ja kuulosti tulevan jostain kaukaa. Dagar ennemminkin tunsi sen kuin kuuli. Hän ei saanut vieläkään sanaa suustaan.
-Seuraa minua, nainen kuiskasi kääntyen unenomaisen hitaasti ympäri. Hänen olemuksensa oli lähes läpikuultava. Dagar tunsi jalkojensa lähtevän etenemään ilman aivojen antamaa käskyä. He kulkivat aukean läpi aivan sen reunaan, jossa pimeys ja usva kohtasivat. Nainen katsahti taakseen ja soi Dagarille surumielisen hymyn. –Seuraa minua. Älä välitä varjoista, ne eivät pysty sinua vahingoittamaan.
Kuin tyhjästä aukeni maahan aluskasvillisuuden lomaan kallionsisäinen onkalo.
-Se on odottanut sinua, nainen ilmoitti…
Vastaukset 2
Vanhimmat
Erinomainen! toi teksti herätti ajatuksia ja juuri sellaista fantasiaa josta pidän! jatkoa jatkoaaa
En ole lukenut aikaisempaa pätkääsi mutta tämä oli hyvä! Voisin kuvailla sanoilla Outo....=)
Mikä tarkoittaa pelkkää hyvää...;)
Jatkoa jää kaipaamaan...