Työntekeminen on minulle todella kauhea ongelma. Minulla on todettu (lievä?) persoonallisuushäiriö, mutta työkykyäni pidetään lääkäreiden mukaan hyvänä.
Itse en kuitenkaan tunne niin, sillä kärsin itse valtavasti rajuista mielialan vaihteluistani, jatkuvasta hyökkäyksen uhriksi tulemisen pelosta ja sosiaalisista ongelmista. Yksinkertaisesti ahdistun ihmisten seurassa ja alan reagoida aggressiivisesti.
Jaksan uudessa työpaikassa muutamia kuukausia, mutta sitten alan väsyä: herääminen on vaikeaa, nukun pommiin, masennun, en jaksa pitää kotia kunnossa, alkoholin käyttöni lisääntyy, jään sairaslomille, jne.
Välttääkseni tämän tilanteen, keskin ruveta opiskelemaan. Olenkin nyt sitten noin 10 vuotta roikkunut työelämän ja opiskelujen välillä. Käyn osa-aikatöissä ja (muka) myös osa-aikaopiskelen ja sitten välillä lopetan työt, jotta (muka) valmistuisin nopeammin.
Totuus on se, että opiskelut aloittamalla, saan vetää henkeä, kun ei ole pakko pitää yllä julkisivua ei tulla toimeen ihmisten kanssa. Voin jäädä sänkyyn makaamaan, jos en jaksa siitä nousta, mutta juuri siksi usein jaksan. Opiskelut ovat olevinaan hyvä syy olla vähän väliä tekemättä työtä, ei näytä pahalta CV:ssä.
Nyt kuitenkin opintotuki on käytetty ja olen erittäin ahdistunut. Opinnotkin ovat kyllä loppusuoralla, mutta en tiedä, miten selviän elämästäni, jos minun on oltava kokoajan töissä. Olen melkein itsemurhan partaalla tämän takia.
Haluaisin olla normaali: hoitaa hiljaa elämäni, tehdä työni, ansaita rahani ja olla sitten rauhassa. Mutta en kykene. En tiedä miksi. Olen sen verran kauan nähnyt elämääni, että tiedän, ettei minun kannata paljon muuta haaveilla kuin elämästä selviämisestä. En odota suuria rahoja, vaikka koulutusta onkin, en laskettelulomia tai karibian risteilyjä, en edes muotivaatteita tms. En jaksa edes ajatella pukeutumistani meikkaamisesta puhumattakaan.
Elätän toiveita, että voisin saada puolipäivätyön, siis n. 20 tuntia viikossa, mutta työnantajat eivät sitä kovin hyvällä katso. Pelkään omien ehtojeni asettamista, koska yrittäessäni edellisen kerran saada työajan lyhennystä, siihen ei suostuttu ja jouduin aika negatiiviseen valoon työnantajan silmissä. Eniten pelkään kuitenkin aina esiin tulevia sosiaalisia ongelmia, joiden takia tunnen hajoavani työpaikassani.
Välillä mietin, että haen johonkin työhön, jossa ei koulutusta tarvita: oletan työn olevan siten helpompaa, että jaksaisin tehdä sitä kauemmin päivässä, mutta toisaalta pelkään sosiaalisten suhteiden olevan niin karmeita, ettei asiasta tule mitään. Olen hirveän herkkä ja kuvittelen helposti ihmisillä olevan jotakin minua vastaan. Paremmin koulutetut ihmiset sentään yrittävät yleensä käyttäytyä ja ovat kohteliaampia.
En jaksaisi vähän väliä aloittaa elämääni uudestaan: uudissa opiskelu- tai työpaikoissa, mutta yhdessä työpaikassa pysytteleminen tuntuu mahdottomalta. Jos en itse lähde, niin minut heitetään pihalle. Työnteostani ei ole koskaan huomatutettu, päinvastoin, kiitetty, mutta minua pidetään hankalana. Yritän olla olematta hankala, mutta niin ihmiset minut liian usein kokevat.
Olen ahkera, osaava ja haluan tehdä osani, mutta maailma on minulle niin hirveä, etten selviä täällä. Yhteiskunta vaatii minulta itsenäistä selviämistä, mutta ikään kuin toisella kädellä hakkaa ja estää minua elämästä. Sieluni ei kestä.
Eikö minulle voisi jostakin järjestyä paikka, jossa voisin tehdä osani ja samalla olla rauhassa? En työtä pelkää, mutta tarvitsen tavallista enemmän vapautta ja rakentavaa ympäristöä, joka osaisi suhtautua minuun ja ongelmiini.
Onko vaihtoehtoni tehdä töitä ratkeamiseen asti, lopettaa ja aloittaa uudelleen, kunnes kukaan ei enää suostu ottamaan minua töihin, koska olen vaihtanut työnantajaa jatkuvasti muutamien kuukausien välein? Millaiset seuraukset on tuollaisella toiminnalla? Psykiatrit uskovat tilanteen varmaan vasta, kun on mustaa valkoisella? Tai eivät sittenkään, vaan minua pidetään vain laiskana ja vaaditaa yhä rankemmin 'olemaan kunnolla'?
En ole tähän mennessä koskaan kertonut työnantajalleni ongelmistani enkä osaa kuvitella, että se toisi mitään hyvää. Jos kuitenkin kerron työhaastattelussa työnantajalle, niin mitä kannattaisi sanoa?
Osaatteko antaa neuvoja, mitä kannattaisi tehdä? Mitä vaihtoehtoja minulla olisi? Auttakaa, pliis. Ja kiitos, että jaksoit lukea tänne asti.
Itse en kuitenkaan tunne niin, sillä kärsin itse valtavasti rajuista mielialan vaihteluistani, jatkuvasta hyökkäyksen uhriksi tulemisen pelosta ja sosiaalisista ongelmista. Yksinkertaisesti ahdistun ihmisten seurassa ja alan reagoida aggressiivisesti.
Jaksan uudessa työpaikassa muutamia kuukausia, mutta sitten alan väsyä: herääminen on vaikeaa, nukun pommiin, masennun, en jaksa pitää kotia kunnossa, alkoholin käyttöni lisääntyy, jään sairaslomille, jne.
Välttääkseni tämän tilanteen, keskin ruveta opiskelemaan. Olenkin nyt sitten noin 10 vuotta roikkunut työelämän ja opiskelujen välillä. Käyn osa-aikatöissä ja (muka) myös osa-aikaopiskelen ja sitten välillä lopetan työt, jotta (muka) valmistuisin nopeammin.
Totuus on se, että opiskelut aloittamalla, saan vetää henkeä, kun ei ole pakko pitää yllä julkisivua ei tulla toimeen ihmisten kanssa. Voin jäädä sänkyyn makaamaan, jos en jaksa siitä nousta, mutta juuri siksi usein jaksan. Opiskelut ovat olevinaan hyvä syy olla vähän väliä tekemättä työtä, ei näytä pahalta CV:ssä.
Nyt kuitenkin opintotuki on käytetty ja olen erittäin ahdistunut. Opinnotkin ovat kyllä loppusuoralla, mutta en tiedä, miten selviän elämästäni, jos minun on oltava kokoajan töissä. Olen melkein itsemurhan partaalla tämän takia.
Haluaisin olla normaali: hoitaa hiljaa elämäni, tehdä työni, ansaita rahani ja olla sitten rauhassa. Mutta en kykene. En tiedä miksi. Olen sen verran kauan nähnyt elämääni, että tiedän, ettei minun kannata paljon muuta haaveilla kuin elämästä selviämisestä. En odota suuria rahoja, vaikka koulutusta onkin, en laskettelulomia tai karibian risteilyjä, en edes muotivaatteita tms. En jaksa edes ajatella pukeutumistani meikkaamisesta puhumattakaan.
Elätän toiveita, että voisin saada puolipäivätyön, siis n. 20 tuntia viikossa, mutta työnantajat eivät sitä kovin hyvällä katso. Pelkään omien ehtojeni asettamista, koska yrittäessäni edellisen kerran saada työajan lyhennystä, siihen ei suostuttu ja jouduin aika negatiiviseen valoon työnantajan silmissä. Eniten pelkään kuitenkin aina esiin tulevia sosiaalisia ongelmia, joiden takia tunnen hajoavani työpaikassani.
Välillä mietin, että haen johonkin työhön, jossa ei koulutusta tarvita: oletan työn olevan siten helpompaa, että jaksaisin tehdä sitä kauemmin päivässä, mutta toisaalta pelkään sosiaalisten suhteiden olevan niin karmeita, ettei asiasta tule mitään. Olen hirveän herkkä ja kuvittelen helposti ihmisillä olevan jotakin minua vastaan. Paremmin koulutetut ihmiset sentään yrittävät yleensä käyttäytyä ja ovat kohteliaampia.
En jaksaisi vähän väliä aloittaa elämääni uudestaan: uudissa opiskelu- tai työpaikoissa, mutta yhdessä työpaikassa pysytteleminen tuntuu mahdottomalta. Jos en itse lähde, niin minut heitetään pihalle. Työnteostani ei ole koskaan huomatutettu, päinvastoin, kiitetty, mutta minua pidetään hankalana. Yritän olla olematta hankala, mutta niin ihmiset minut liian usein kokevat.
Olen ahkera, osaava ja haluan tehdä osani, mutta maailma on minulle niin hirveä, etten selviä täällä. Yhteiskunta vaatii minulta itsenäistä selviämistä, mutta ikään kuin toisella kädellä hakkaa ja estää minua elämästä. Sieluni ei kestä.
Eikö minulle voisi jostakin järjestyä paikka, jossa voisin tehdä osani ja samalla olla rauhassa? En työtä pelkää, mutta tarvitsen tavallista enemmän vapautta ja rakentavaa ympäristöä, joka osaisi suhtautua minuun ja ongelmiini.
Onko vaihtoehtoni tehdä töitä ratkeamiseen asti, lopettaa ja aloittaa uudelleen, kunnes kukaan ei enää suostu ottamaan minua töihin, koska olen vaihtanut työnantajaa jatkuvasti muutamien kuukausien välein? Millaiset seuraukset on tuollaisella toiminnalla? Psykiatrit uskovat tilanteen varmaan vasta, kun on mustaa valkoisella? Tai eivät sittenkään, vaan minua pidetään vain laiskana ja vaaditaa yhä rankemmin 'olemaan kunnolla'?
En ole tähän mennessä koskaan kertonut työnantajalleni ongelmistani enkä osaa kuvitella, että se toisi mitään hyvää. Jos kuitenkin kerron työhaastattelussa työnantajalle, niin mitä kannattaisi sanoa?
Osaatteko antaa neuvoja, mitä kannattaisi tehdä? Mitä vaihtoehtoja minulla olisi? Auttakaa, pliis. Ja kiitos, että jaksoit lukea tänne asti.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Itse en ole käynyt ikinä millään lääkärillä mutta tunnistan tuosta itseäni sen verran etten minäkään oikein tule kenenkään kanssa toimeen, uuden työn hakeminen on kovan stressin paikka, ja pätkätöitä olen vain onnistunut saamaan. Se on toisaalta ihan hyväkin, välillä saa olla rauhassa yksin kotonakin. Töistä saa sitä rahaa. Onneksi mulla on ollut aika itsenäisiä hommia, tietokoneella erilaisia hommia, siinä ei tarvitse työtä tehdessään olla juuri lainkaan ihmisten kanssa tekemisissä.
Sinullekin ehkä voisi olla jokin tietokonehomma sopiva, tai etätyö. Saisit tehdä kotona töitä omassa rauhassasi eikä sosiaaliset työpaikan suhteet häiritsisi.
Työnantajat ovat kylläkin niin takapajuisia etteivät ole ruenneet kehittämään etätyömahdollisuuksia, se kaatuu aina kustannuksiin, epäilyyn ettei työntekijä kotonaan tee kuitenkaan mitään ja laiskuuteen josta ne kyllä hyvin mielellään aina itse syyttelevät työntekijöitä!
Toivottavasti saat vielä sopivan työn itsellesi, yksinelämisessähän ei mitään vikaa ole jos on sen luonteinen; saa olla ihan vapaasti oma itsensä :)
Ehdottamasi ala on varmasti hyvä ja etätyö voisi olla myös paikallaan, mutta kuinkahan sitä olisi tarjolla?
Minun ongelmani iskevät jo kuitenkin ennen työnsaantiakaan. Nimittäin en jaksaisi enää tuottaa itselleni ja työnantajalleni pettymystä, koska se ei tuo kummallekaan mitään. Haluaisin löytää oman paikkani, siis paikan, jossa olla, tehdä työnsä ja ansaita elantonsa ilman niskaan kasautuvia paineita ja väärinkäsityksiä. Mutta pahasti pelkään, ettei sellaista ole tässä maailmassa olemassa.
Kiitos kuitenkin ymmärryksestä ja myötätunnosta. On hyvä huomata, etten ole ainoa, jolla on ongelmia.
Miksi et perusta omaa yritystä, jossa olet oman itsesi herra. Minä tein niin kun
ei muu auttanut. Ei ole yhtään vaikeaa, pikkasen alussa paperisotaa eri virastoihin,
mutta firma pyörii.
Tämä on ihan harkittava idea. Se, mikä pelottaa oman yrityksen pyörittämisessä on asiakkaiden hankkiminen. Mutta täytyy miettiä ja ottaa selvää, millainen ruljanssi olisi. Kiitos vastauksesta.
sosiaalista avuttomuutta ja hakea väärää myötätuntoa jos olet työtävieroksuva.
Ennen sanottiin myös laiska mutta se ei kuulemma ole enää poliittisesti korrektia.
Mikä se sellainen työ on,jossa kahvipöytäkukerrus on tärkeämpää kuin ahkeruus ja innokkuus?
Ei töihin mennä seurustelemaan.
hae ihmeessä apua, sillä olet häiriintynyt ihminen!
Niinkö?
Siksikö,kun et pystynyt vastaamaan mihinkään asettamaani kysymykseen?
"Yksinkertaisesti ahdistun ihmisten seurassa ja alan reagoida aggressiivisesti."
Voiko tuota enää selvemmin sanoa? Mikäs sinä luulet olevasi ketään mollimaan laiskaksi sillä perusteella, että hän ei pidä ihmisten seurasta?
On melko vähän työmaita, joisa voi olla omassa rauhassaan ja ilman pakollista seurustelua ties minkä hiton häiriköiden kanssa. Omani on sellainen ja olen kutakuinkin tyytyväinen.
Monan kannattaisi harkita yrittäjyyttä tai etätyötä, jos ala on sellainen, että sen voi järjestää. Tiedän omasta kokemuksesta, että oman työn mahdollisimman vapaa suunnittelu lisää motivaatiota ja jaksamista.
opiskelen nyt, mutta odottelen kauhulla sitä hetkeä kun pitää mennä töihin. en ole koskaan sopeutunut työelämään.
Minulla on samanlaisia ongelmia. Toisaalta olen ollut 12-vuotiaasta asti töissä, lastenhoidossa, kassalla, toimistossa, lehtienjaossa, puhelinmyyjänä, lipunmyyjänä, henkilökohtaisena avustajana.
Jotenkin kaipaan "liikaa" omaa tilaa ja rauhaa, haluan kirjoittaa ja maalata. Työelämähän on nykyään kai pelkkää taistelua verissäpäin, vahvimmat voittakoot?
Olen kyllä tullut yleensä ihmisten kanssa toimeen, mutta tällä hetkellä olen niin uupunut ja masentunut, ettei siitä tule mitään. Olin hetken puhelinvaihteenhoitajana, mutta minut erotettiin koeajalla koska olen kuulemma liian säikyn oloinen! Pomo itse oli tyranni.
Haluaisin kovasti palata työhön ja aionkin.
Nyt minua kuitenkin kiinnostaa, että onko teillä taustalla jotain muita ongelmia esim. lapsuudessa, tai koetteko olevanne hyvin luovia, kärsittekö masennuksesta jne?. Ja MIKÄ persoonallisuushäiriö?
"Työelämähän on nykyään kai pelkkää taistelua verissäpäin,..."
Juuri näin on, ei oikein mikään riitä, koko aika pitää oppia uutta, olla tehokas ja useilla aloilla olla melkein koko aika työnantajan käytettävissä.
Ihmiset ovat yksilöitä, tarpeet ja taustat sekä henkiset voimavarat ovat erilaiset. Niiden mukaan pitäisi jokaiselle löytyä paikka yhteiskunnassa ja työssä.
Jos ei ennen ollut helppoa niin aina vaan tulee vaikeampaa. Melkoiset palikkatestit joutuu käymään, että saa arvoisensa työpaikan varsinkin, jos on vähän "tutkintoa takana". Minnekään ei enää kävellä sisään eikä sanella ehtoja.
Kiitos taas vastanneille. Tuntuu hyvältä huomata, etten ole ihan yksin näissä tunnelmissa.